Aniara

Peruskoulu on kaikin puolin kannatettava ja välttämätön opintie koko väestön koulutustason ja sivistyksen nostamiseksi. Pk tarjoaa varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden syrjäisimmänkin maan kolkan nuorelle päästä opintielle.

Tähän sitten usein näyttävät nuo yhdenvertaisuuden mahdollisuudet päättyvän. Oppilaitoksen tasokkuus voi riippua monesta seikasta. Yksi tärkeä tekijä on koulun johto. Ei turhaan sanota, että jokainen koulu on rehtorinsa näköinen. Rehtorin vaikutus oppilaitokseensa on ratkaiseva, mutta hänkään ei voi mahdottomia.

Oppilaitoksen laatuun vaikuttavat suuresti myös ympäröivän asuinalueen sosiaalinen ympäristö, ennen kaikkea asujamiston sosioekonominen asema. Yleensä varakkaan väestön asuinalueilta paikalliseen kouluun saapuu opiskeluun ja koulutukseen hyvin suopeasti suhtautuvien koulutettujen vanhempien menestyviä, motivoituneita lapsia, sitä vastoin kun alempien yhteiskuntaluokkien vähemmän ansaitsevaan ympäristöön sijoittuneeseen kouluun saapuu oppilaita joiden vanhempien koulutustaso on alhainen, usein vain peruskoulupohjainen, eikä koulunkäyntiin kannusteta ja panosteta niin kuin em. ympäristössä. Jopa suoranaista kaunaa koulua kohtaan saattaa esiintyä. Oman leimansa oppilaitoksiin luo myös, jos alueella on runsaasti maahanmuuttajia sekä heidän lapsiaan.

Tämän kaltaisissa oppilaitoksissa peruskoulun opetussuunnitelman mukaisen koulutuksen läpivienti ja jonkinlaisen tason ylläpitäminen voi olla hyvin haastava tehtävä ns. eliittikoulun ja muun koulun ero saattaa olla kuin valokuvan positiivilla ja negatiivilla, niin erilaista voi koulujen toiminta käytännössä olla.

Kun jossain koulussa monta huonoon suuntaan vaikuttavaa tekijää kohtaavat: koulun heikko johtaminen (mikä luo mahdollisuudet erilaisille vaikuttajille ja ”vallantavoittelijoille”), opettajakunnan näennäisliberaalit ja lepsut, käytännölle vieraat näkemykset arkipäivän rutiinien käytännöistä, ympäröivän asujaimiston alhainen koulutustaso, oppilaiden keskuudessa suuri määrä hyvin monenlaisen taustan omaavia maahanmuuttajia, joiden joukossa voi olla erittäin vieraista kulttuureista tulevia oppilaita, joista joillekin meikäläinen kirjaimistokin on vieras.

Näistä seikoista johtuen oppilaitoksen ”toimintakulttuuri” voi muodostua opiskelun kannalta hyvinkin vaativaksi. Opiskeluun voidaan suhtautua hyvin välinpitämättömästi, myöhästely muodostua enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi, lintsaus on tavallista, opiskelutarvikkeiden mukanaolo satunnaista. Koulun välineistöä rikotaan sumeilematta esim. ikkunoita rikkoa vuoden aikana jopa parin kymmenen tuhannen arvosta. Jopa wc:n ovet vandalisoidaan, eikä niitä saada korjatuiksi pariin vuoteen. Pienimuotoisia tulipaloja saattaa olla jopa kaksi päivässä jne. jne.

On selvää, ettei tällaisissa oppilaitoksissa saavuteta tuloksia joihin ”paremmalta pohjalta” lähtevät koulut yltävät. Usein yhden luokankin sisällä oppimistulokset näkyvät Gaussin käyrän ylösalaisin kääntyneessä versiossa, luokka polaroituu hyviin ja heikkoihin, keskiryhmä katoaa.

Menneinä vuosikymmeninä matematiikassa oli käytössä ns. tasoryhmät, joihin oppilaat jaettiin kykyjensä mukaan. Tämä soi ainakin parempaan ryhmään sijoittuneille hyvät mahdollisuudet tasokkaaseen opiskeluun ja sitä myötä mahdollisuuden myös hyviin oppimistuloksiin ja ennen kaikkea erinomaiset valmiudet jatko-opintoihin. Järjestelmän heikkoutena pidettiin sitä, että alimman tason matematiikan opiskelijoiden tie matemaattisiin jatko-opintoihin oli poikki.

Nykyään tasokursseja ei enää sallita ja siksi luokat voivat olla hyvin heterogeenisiä, etenkin kun nykysuuntauksena on integroida aiemmin erityisopetuksessa olleet oppilaat ”normiluokkaan”.
Tasokurssien kieltoa ja oppilaiden jaottelua kierretään oppilaitoksissa enemmän tai vähemmän ns. erityisluokilla. Tällaisilla erityisluokilla esim. ”matikkaluokilla”, joille pääsee alakoulun kuudennen luokan jälkeen tehdyn hakemuksen ja karsinnan kautta, suoritustaso ylittää yleensä huomattavasti rinnakkaisluokkien saavutukset.

Itseään kehityksen kärkenä pitävät ”uudistajat” ovat tässä yhteydessä debatoineet tietotekniikan kaiken oppimisen ja etenkin matematiikan oppimisen käänteentekevästä vaikutuksesta. Näitä ”uudisraivaajia” on nähty vuosikymmenten aikana milloin minkin teknisen laitteen puolesta puhumassa. Kuitenkin matematiikan opiskelu ei vaadi kuin kynän, paperin, oppikirjan, rauhallisen tilan ja aikaa sekä ennen kaikkea työtä. Vanha totuus ”laskemaan oppii laskemalla” pätee edelleen.

Vuosia sitten Helsingin Yliopiston matematiikan professori Kari Astala ja yli 200 muuta yliopistojen ja korkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen matematiikan opettajaa julkaisivat laajan kirjoituksen Helsingin Sanomissa matematiikan opetuksen nykytilasta sekä Pisa-tutkimuksen tavoitteista ja tuloksista.

Seuraavassa esitän joitakin poimintoja ja referaatteja kirjoituksesta.

Kirjoituksen tärkein sanoma oli, että peruskoulussa ei saavuteta lukion ja myöhempien jatko-opintojen vaatimia matematiikan taitoja.

Toinen kirjoituksen pääkohdista koski Pisa tutkimuksen tuloksia, tavoitteita sekä sitä miten ko. tutkimuksen tulokset on julkisuudessa ymmärretty.

Kirjoittajat väittävät että uusien opiskelijoiden matematiikan taidot ovat ”dramaattisesti heikentyneet”. Perusteina allekirjoittajat esittävät kaksi esimerkkiä.

Laajan vuonna 1999 tehdyn Timss-tutkimuksen mukaisesti suomalaiset koululaiset menestyivät algebrassa ja geometriassa keskimääräistä huonommin. Tämä on merkittävä seikka, sillä algebra on peruskoulun jälkeisten opintojen kannalta matematiikan keskeisin yksittäinen osa-alue.

Toinen huolestuttava seikka on se, että viime aikoina ylioppilaskokeiden matematiikan pisteiden hyväksymisraja on jouduttu laskemaan hälyttävän alas ettei hylättyjen ylioppilaskokelaiden määrä nousisi kohtuuttoman suureksi. Jopa kuusi pistettä 60:stä on riittänyt kokeen läpäisemiseen.

Miksi sitten Pisa tutkimus antoi menneinä vuosina niin hyvät tulokset?

Pisa tutkimuksessa mitattiin arkielämän matematiikan taitoja, lähinnä eräänlaista matematiikan lukutaitoa.

Tämä myös myönnetään raportissa selvästi.

Tehtävät olivat yksinkertaisia numeerisia laskuja, pikku ongelmia tai päättelyitä, tilastollisten graafisten esitysten tarkastelua, tilanteiden arviointia, joissa on oleellista luetun tekstin ymmärtäminen. Algebrasta ja. geometriasta ei oikeastaan mitään.

Tehtävät olivat tutkimuksen tavoitteiden mukaisia, arkielämän taitoja oli tarkoituskin tutkia.

Arkielämän taidot ovat varmasti arvokkaita mutta eivät riittäviä yhä voimakkaammin matematiikkaa hyödyntävässä maailmassa.

Peruskoulussa pitäisi oppia matematiikan perusasiat, joiden varaan voidaan myöhemmin rakentaa lisää. Laskimen käyttökään ei muuta tilannetta. Vaikka laskin laskisikin murtoluvuilla, myös käsin laskeminen on osattava, koska se on algebrallisten lausekkeiden käsittelyn pohja.

Kunnollista matemaattista pohjaa tarvitaan etenkin teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla, biologia mukaan luettuna. Pisa tutkimus kertoo hyvin vähän tästä pohjasta, joka tulisi luoda jo peruskoulussa.

Siksi olisi ehdottoman tarpeellista, että tulevaisuudessa maamme osallistuisi myös niihin kansainvälisiin arviointeihin, joissa arvioidaan jatko-opintojen kannalta keskeisten matematiikan taitojen hallintaa.

Jo vuoden 2010 keväällä huolestuneet yliopisto ja lukio-opettajat kirjoittivat HS:ssa mielipideosastolla aiheesta nimellä ”Oikea matematiikka takaisin peruskouluun”. He pelkäsivät, että ”koulumatematiikkaa ollaan lopullisesti latistamassa kaikenlaisten kompakysymysten parissa puuhailuksi” minkä oletetaan tuovan menestystä Pisa-kisassa. Tämä ei kirjoittajien mukaan ”anna pohjaa oikealle matematiikan opiskelulle”. Kirjoittajien mukaan ”tasoryhmien poisto vei peruskoulun matemaattisen tason jyrkkään laskuun. Siitä seurasi alamäki lukiossa ja edelleen korkeakouluissa matematiikan taitoja vaativilla aloilla”.

Peruskoulua on myös sanottu tyttöjen kouluksi, poika syrjiväksi ja välinpitämättömäksi heidän myöhäisempää henkistä kehitystä kohtaan. Poikien tyttöjä hitaampi kehitys varmaankin totta, mutta siitä, etteikö pojille koulussa riittäisi kiinnostuksen kohteita voidaan olla eri mieltä. Peruskoulu kyllä tarjoaa pojillekin mahdollisuuden osoittaa osaamistaan useilla opintojen alueilla myös ns. taito- ja taideaineissa, kun he vain siihen tarttuvat (liikunta, tekninen työ, musiikki, kuvataide, ilmaisutaito, luonnontieteiden laboroinnit), eli mahdollisuuksia kyllä on.

Espoossa eräs koulu yläkoulun osalta lakkautettiin (tiettävästi) edellä kuvattujen ongelmien johdosta, koska vanhemmat (alkuperäisväestö) sijoittivat lapsensa muihin kouluihin eli äänestivät jaloillaan. Tällainen menettely saattaa tulevaisuudessa toistua muuallakin pääkaupunkiseudulla, kun vanhemmat alkavat pelätä Tukholman esikaupunkien tapahtumien leviämistä lähivuosikymmeninä myös meille.

Aivan kuten julkisuudessa on esitetty, peruskoulusta vastaavat ovat tuudittautuneet PISA:n auvoon, suostumatta näkemään pk:n kiistattomia heikkouksia ja piileviä ongelmia. Tämä tietysti on osittain ymmärrettävää, hyvästä suorituksesta on saatava nauttia ja olla tyytyväinen saavutetuista hyvistä tuloksista. Mutta tässä on vaarana, että ”kehitys päättyy tyytyväisyyteen”, ja pk. taantuu ja jää ajastaan jälkeen.

Siis Quo Vadis peruskoulu?

Frofessori Kari uusikylä kirjoitti aikoinaan HS:ssa ”Koulussa ei voi rakentaa tyhjän päälle”. Tämä pitää yhä paikkansa.

Useat tekijät vaikuttavat siihen miten ja millainen koulu meillä on. Peruskoulussa opitaan perusasiat hyvin monesta oppiaineesta. Tämän varmistamiseksi pk. on yhä enemmän integroitava osaksi koko yhteiskuntaan (koulu on edelleen yhteiskunnan suhteellisen irrallinen ja ulkopuolinen organisaatio). Työelämä ja sen edellyttämä osaaminen on eräs koulutuksen tärkeimpiä päämääriä. Työelämään tutustuminen on yksi keino, minkä merkitystä on edelleen kehitettävä esim. oppisopimuksen kautta (tämä erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien tuhansien nuorien yhteiskuntaan integroimiseksi). Myös lahjakkaille oppilaille on tarjottava mahdollisuus edetä muita nopeammin ja opiskella oppilastovereitaan perusteellisemmin ja syvällisemmin mieleisiään aineita.

Työelämän tarpeiden huomioimisen ohella koulun tulee tarjota kaikille mahdollisuudet kulttuuriseen ja sivistykselliseen persoonallisuuden kehittymiseen.

Riittävä rahoitus on kaiken edellytys, mutta rahakaan ei ole kaikki kaikessa. Vähintään yhtä tärkeää on henkinen asenteen muutos. Peruskoulun on oltava mahdollisuus, nimensä mukaisesti siellä on tarjottava ne perustiedot ja taidot, joita lukuisille eri elämänalueille myöhemmin suuntaavat nuoret tarvitsevat jatko-opinnoissaan.

Maamme sijaitsee maapallolla leveysasteilla, missä meillä on selvät neljä vuodenaikaa, kevät, kesä, syksy ja talvi.

Tämä vuodenaikojen vaihtelu johtuu auringon säteilyn epätasaisesta jakautumisesta kalenterivuoden aikana.

Maan rata auringon ympäri on vain lievästi elliptinen, joten maapallon auringosta lasketun etäisyyden vaihtelulla ei ole suurta vaikutusta maan pinnalle auringosta tulevaan säteilyyn.

Auringon keskimääräinen säteilyteho on n. 1370w/m2, joten maapallolle tulee säteilytehoa
1,7 x 1017 wattia eli 170 000 biljoonaa wattia

Ymmärrettävämpää on kai sanoa, että säteilytehoa tulee maan jokaiselle neliömetrille keskinkertaisen keittolevyn tai tukankuivaajan tehon verran.

Maahan saapuvasta säteilystä heijastuu avaruuteen n. 30% ja lämmöksi jää loput n. 70%.
Tästä energiamäärästä menee ilmakehän sekä maan ja merien lämmittämiseen 47% ja loppu 23% osallistuu haihduttamiseen. Tuuleen, aaltoihin ja merivirtoihin menee 0,2% ja elämää ylläpitävään fotosynteesiin 0,02%.

Maan kiertoradan, ekliptikan ja maan pyörimisakselin välinen 66,5°:een kulma, aiheuttaa etenkin pallomme pohjoisilla ja eteläisillä osilla vuoden eri aikoina maan kohtaaman säteilyn suuren vaihtelun. Selvimmin tämä on havaittavissa päivän ja yön pituuksien suurina muutoksina.

Tällä hetkellä elämme synkintä vuodenaikaa, mihin jo marraskuu on tuonut lopullisen pimeyden. Mutta pian pääsemme kalenterissamme talvipäivän seisaukseen 22.12, jolloin yön piteneminen päättyy ja päivän piteneminen alkaa. Päivän pituus Helsingin seudulla on tuolloin vain noin kuusi tuntia ja pimeän ajan pituus kahdeksantoista tuntia.

Utsjoella aurinko on lakannut näkymästä jo marraskuun lopulla ja se näyttäytyy seuraavan kerran vasta tammikuun puolivälissä.

Joulun mentyä alkaa maan akselin pohjoispää jälleen kääntyä kohti aurinkoa ja päivä minuutti minuutilta hitaasti pidentyä. Tultaessa helmikuun loppupuolelle, päivä on jo kolme ja puoli tuntia pidempi kuin joulunvieton alkaessa.

On vain hieman yli kuukausi kevätpäivän tasaukseen, jolloin päivä ja yö ovat jälleen yhtä pitkät. Kevätpäivän tasaus ohitetaan 21.3. Tuosta päivämäärästä eteenpäin päivä on meillä pidempi kuin yö, yön edelleen lyhentyessä.

Ja vain kuukausi vapusta, kesäkuu alkaa ja aurinko nousee aamulla jo hieman neljän jälkeen ja laskee puoli yhdentoista aikoihin.

Kun kalenterivuosi on edennyt näin pitkälle, on maan akselin pohjoispää kallistunut ja edelleen kallistumassa kohti aurinkoa, keskikesä odottaa vain puolentoista kuukauden päässä.

Kuitenkin varsinaista pimeää aikaa jolloin auringon katsotaan olevan enemmän kuin 12° horisontin takana, ei ole ollenkaan toukokuun kolmannesta viikosta lähtien.

Terminen kevät saavutetaan samoihin aikoihin. Termisen kevään alkaessa vuorokauden keskilämpötila on yli nollan vähintään seitsemän vuorokauden ajan peräkkäin.

Tuolloin eletään loppukevättä, mikä muutaman viikon jälkeen vaihtuu kesäksi, vuodenaika toiseksi. Tämä tapahtuu hieman vapun jälkeen, jolloin koittaa terminen kesä, vuorokauden lämpötila on pysyvästi +10°: een yläpuolella.

Lopulta päädymme juhannukseen, jolloin koko maa juhlii yötöntä yötä.

Tämän jälkeen alkaa päivä hitaasti lyhetä ja yö vastaavasti pidetä. Onneksi kuitenkin kesää on vielä paljon jäljellä ja sen lämpöisimmät hetket edessäpäin..

Kesä väistämättä lopulta päättyy, alkaa syksy ja syyspäivän tasaus koittaa 23.9 jolloin päivä ja yö ovat jälleen yhtä pitkät. Tämän päivämäärän jälkeen alkaa yö voimakkaasti pidentyä ja päivä vastaavasti lyhetä. Hetken pimeneviä aamuja helpottaa talviaikaan siirtyminen lokakuun lopulla.

Näin olemme nopeasti käyneet läpi koko vuoden kalenterin, työviikkoja on vain muutama ennen riemullista joulun viettoa ja hulvattomia uuden vuoden juhlia.

Taustaa

20-luvun lopun ja 30-luvun alun Berliinin huvi- ja yöelämä oli tunnetusti kiehtovan railakasta, villiä ja jopa hyvin epäporvarillisen syntistä. Riehakas meno kapakoineen, kabareineen, nuhjuisine teattereineen ja burleskeineen ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan 30-luvun alussa se musertui natsien rauta-anturoiden alle. Sodan jälkeen huvielämän tila miehitetyssä Berliinissä ei juuri ollut parempi. Etenkin itäpuolella vallitsi itäisen ideologian ankara kuri, missä huveihin kuului lähinnä vodkan juonti. Länsipuolella oltiin vapaamielisempiä, mutta ankara pula-aika ja uudelleenraken-tamisen tarpeet rajoittivat huvituksia. Amerikkalaiset savukkeet, nailonsukat ja –paidat tekivät kauppansa ja niillä saattoi ostaa yhtä ja toista, ehkäpä myös ”sylin lempeä”.

Jo 50-luvun lopulla ja 60-alussa Berliiniin, kuten muihinkin läntisen Saksan suuriin kaupunkeihin, alkoi muodostua erilaisia vapaamielisiä baareja ”tyttöpaikkoja” sekä varsinaisia ilotaloja, jopa suoranaisia ilokatuja, joista tunnetuin lienee Hampurin Reeperbahn.

60-luvulla alkoi, niin Saksassa kuin muuallakin Euroopassa, levitä sodanjälkeisen sukupolven vanhempiaan huomattavasti vapaamielisempi suhtautuminen seksiin ja sukupuoliasioihin yleensä.

Berliinin muurin murtuminen syksyllä, -89 aukaisi patoutumia kaikkialla ja aloitti kaupungin laaja-alaisen nousun yhdeksi Euroopan johtavaksi kaupungiksi. Helposti tämä ei käynyt, sillä taloudellinen eriarvoisuus muurin eri puolilla oli suuri ja tämän kuilun tasoittaminen kävi länsipuolen kukkarolle. Yhä edelleen sodan jäljet ovat nähtävissä etenkin entisellä itäpuolella missä ei voi olla törmäämättä monenlaiseen rakentamiseen ja entisöintiin. Rajan aukeaminen vapautti ilmapiiriä yhä enemmän ja tämä toi muassaan lisää erotiikkaan ja seksiin suuntautuneita paikkoja ja tapahtumia.

Venus-Berlin

Tunnetuin näistä tapahtumista on nykyään jokavuotiset Venus-Berlin erotiikkamessut, joita tänä vuonna vietettiin 17:sta kerran.

Tänä vuonna messut kestivät neljä päivää edellisvuoden kolmen sijaan. Yhden päivän lisäys johtui todennäköisesti viime vuoden suuresta kävijämäärästä (n. 30 000), minkä aiheuttamaa, välillä suurtakin vierailijaruuhkaa, haluttiin näin lieventää.

Messujen tapahtumapaikkana oli massiivinen itä-Berliinin rakennuksia tai natsien 30-luvun mahtipontisen synkkää rakentamista muistuttava Messe Berlin’in vanhempi osa.
Messualueen kolme suurta areenaa oli varattu esiintyjien, tuotemyyjien ja erilaisten klubien asiakashankintaan suuntautuneiden tyttöjen käyttöön.

Esiintyjät

Messujen pääesiintyjiksi oli jälleen hankittu erotiikan ja seksin alalla jo mainetta niittäneitä tunnettuja nimiä kuten Micaela Schäfer, Sophia Wollersheim, Texas Patti, Aileen Taylor ja useita muita. Tosin tavallinen messuvieras pääsi vain kovan yrityksen kautta heidän lähituntumaan, ellei jaksanut odottaa heidän esiintymistään päänäyttämöllä. Kovasti kyynärpäitä käyttämällä saattoi kuitenkin päästä kuvaamaan mm. M. Schäferiä kylvyssä (tosin ohuisiin bikineihin puettuna).

Messujen perusvierailija sai kuitenkin huomattavasti enemmän irti vähemmän tunnettujen esiintyjien ja eri erotiikkaklubien tyttöjen katselemisesta, että myös kommunikoinnista heidän kanssaan.

Valokuvaa vapaasti, tule ja puserra, ei penetraatiota, silikonikumppani, fetissiosasto, naiset ja pariskunnat yleisössä

Venus-Berlin eroaa Suomessa pidettävistä vastaavista tapahtumista muutamassa kohdin. Berliinissä valokuvaus on täysin vapaata, siihen jopa kehotetaan. Ainoastaan suuret kamerat ja niiden jalustat ovat kielletty. Samoin valokuvien käyttö on täysin kuvaajan itse päätettävissä.

Toinen eroavuus on siinä, että kaikki esiintyjät ja klubien esittelijät riisuvat auliisti yläosansa tai koko vartalonsa paljaaksi valokuvausta varten. Messuvieras voi myös itse asettua kuvaan tytön kanssa ja kuvauttaa itsensä tytön paljaita (lähes satavarmasti) silikonirintoja puristamassa. Tytöt suhtautuivat tähän aivan luontevasti, iloisesti hymyillen ja heti ensi kysymällä. Mitään suostuttelua ei tarvittu.

Samoin useat tytöt strippasivat lavalla tai omalla osastollaan tarjoten täysin estottomasti vajaan metrin päästä näkymän ”kaikkein pyhimpään”. Hyvä ettei kameroiden linssit huurtuneet.

Suomessa joillakin messuilla on ollut ns. puuhalavoja, joilla ammattilaiset sellaisiksi aikovat ja haluavat ja jotkut wannabe tyrkyt, ovat saaneet harjoittaa vapaata seksiä, mutta Berliinin messuilla en sellaista nähnyt.

Sen sijaan 15€:n lisämaksusta (lipun =35€) lisäksi sai seurata tyttöjen dildo-showta, mihin myös liittyi vyötärölleen tekopeniksen kiinnittänyt ja sillä homman hoitanut mies.

Fetissiosasto oli tietysti tulvillaan kahleita, piiskoja, ruoskia, suukapuloita, mustia saappaita ja korkokenkiä. Tämän lisäksi näytillä oli epälukuinen määrä erilaisia väljempiä ja ahtaampia häkkejä sekä roikottamiseen tarkoitettuja trapetseja. Kaiken kaikkiaan fetissiosasto näytti kaikkein vähiten herättävän kiinnostusta

Messujen ehkä suurin uutuus oli keinokumppanien saralta. Parillakin toimittajalta oli esillä hämmästyttävän luonnollisen näköinen, kokonaan silikonista tehty kumppani. Toinen oli puettu viettelevään asuun, toinen oli paljaana taivuteltu valmiiksi asentoon, minkä tarkoitus ei jättänyt aihetta arvailuihin.

Messuyleisön suurin osa oli tietysti miehiä joiden ikähaitari oli yllättävän suuri n. 18 – 80. Naisia yleisön joukossa olin. 30 – 40%, sisältäen niin naisporukassa paikalle tulleet kuin poikaystävänsä/miehensä seurassa messuille saapuneet.. Yllättäen myös naiset halusivat tulla kuvatuiksi paljasrintaisten suosikkiesiintyjien kanssa.

Naisille oli myös oma koppinsa, missä ilmeisen öljytty, äärimmäisen notkealanteinen nuori mies esitteli luonnon antamia avujaan, mutta joko ilmeisen lyhyen vartensa (ennusti muidenkin avujen lyhyyttä) tai liian provokatiivinen esiintymisensä sai yleisömenestyksen jäämää niukahkoksi.

Kaiken kaikkiaan Venus-Berlin messut olivat hyväntuulinen, ei niin ahnaasti puhtaaseen pornoon keskittynyt tapahtuma, vaan enemmän keskityttiin erotiikan iloiseen puoleen, hauskanpitoon ja mielihyvän tuottamiseen. Erikoisesti on mainittava, ei niin suurta mainetta saavuttaneiden tyttöjen iloisuus, välittömyys sekä miellyttävä asennoituminen kaikkiin messuvieraisiin.

Käykää katsomassa!

Missä olit silloin kun Kennedy ammuttiin?

Tämä kysymys on esitetty miljoonia kertoja ympäri maailmaa tänään päivälleen 50 vuotta sitten tapahtuneen USA:n presidentin salamurhan jälkeen.

Silloinen Suomi vietti hyvin tavallista perjantai-iltaa saunomalla ja kuuntelemalla radiota, kun ohjelma äkillisesti keskeytettiin tärkeän uutisen johdosta.

Useassa kodissa ajateltiin ”että mitä nyt taas” koska tasan kaksi viikkoa aiemmin radiolähetys oli katkaistu aivan samalla tavalla.

Tuolloin uutinen oli se, että Finnairin edeltäjän, AERO Oy:n, DC-3 lentokone oli syöksynyt maahan Maarianhaminan lentokentän läheisyydessä. Onnettomuudessa kuoli 22 ihmistä, kolmen jäädessä eloon.

Kun uutistenlukija kertoi Kennedyn tulleen murhatuksi Dallasissa Texasin pääkaupungissa, missä oli uumoiltukin mielenosoituksia ja muita poliittisia harmeja, olivat kuulijat suorastaan tyrmistyneitä.

Mitään tällaista ei kukaan voinut mitenkään kuvitella tapahtuvan.

Uutinen Kennedyn murhasta järisytti koko maailmaa.

Tapahtumaa voinee medianäkyvyydessään verrata prinsessa Dianan menehtymiseen vuonna 1997 tai terroristien hyökkäykseen World Trade Centerin kaksoistorneja ja Pentagonia vastaan. vuonna 2001.

Tyrmistys oli kerta kaikkiaan valtava. Poliittiset johtajat niin USA:ssa kuin muualla maailmassa pohtivat syitä, tekijää ja ennen kaikkea mitä nyt tapahtuu? Maailma oli tuolloin hyvin erilainen kuin nykyään. Kylmän sodan vuodet olivat olleet kriittisimmillään ja useasti äärimmäisen vakava yhteenotto itäisen ja läntisen blokin välillä oli paljon paljon lähempänä kuin kansalaiset maailmalla tiesivät.

Karismaattisella, nuorella, hyvännäköisellä ja tarmokkaalla, presidentinvaalit niukasti voittaneella Kennedyllä oli suuren kannatuksensa lisäksi myös vaikutusvaltaisia vihamiehiä.

Presidenttikauden alku ei ollut erityisen mairitteleva, sillä yritys syöstä Kuuban kommunistipresidentti Castro vallasta surullisenkuuluisalla Sikojenlahden maihinnousulla Kuubaan, epäonnistui surkeasti.

Samana vuonna Neuvostoliitto liittolaisineen pystytti Berliinin muurin lännen voimatta estää. Molempien blokkien panssarit tuijottivat tuolloin mm. Checkpoint Charliella toisiaan vain muutaman kymmenen metrin etäisyydellä, panssarikranaatit valmiina putkessa. Jonkun paikalla olleen hätäily tai pieni tilanteen virhearviointi olisi voinut aloittaa kolmannen maailmansodan.

Kennedy voi vain käyttää tilaisuutta poliittisen karismansa kasvattamiseen, kun hän piti muurilla suurta suuosiota saaneen puheensa, missä hän lausui kuolemattomat sanansa ”Ich bin ein Berliner”

Kotimaassaan Kennedy hankki vihamiehiä puuttumalla mm. Marilyn Monroen presidentin syntymäpäillä esittämässä Happy Birthday Mister President laulussa mainitun äärimmäisen vaikutusvaltaisen USA:n terästeollisuuden hinnankorotuksiin ja veljensä Robert K:n kanssa kaikkialle soluttautuneen mafian toimintaan.

Kennedy oli myös päättänyt vetäytyä Vietnamista, mistä poliittiset vastustajat eikä etenkään USA:n aseteollisuuden edustajat pitäneet, mutta hänen seuraajansa perui edeltäjänsä päätöksen niin, että Vietnamin sota laajeni tunnetuin seurauksin.

Ennen kuolemaansa Kennedy sai suuren maailmanpoliittisen voiton pakottamalla silloisen NL:n johtajan Hrustsovin poistamaan ydinkärkiohjuksensa Kuubasta. Tuolloin maailma oli äärimmäisen lähellä kolmatta maailmansotaa, mikä todennäköisesti olisi käyty ydinaseilla.

Eräs kauaskantoisimpia K:n päätöksiä oli USA:n kongressissa 25.05 1961 annettu lupaus, että amerikkalainen astuu kuun pinnalle ennen vuotta 1970. Tämä sitten toteutuikin kun 21. heinäkuuta 1969 Apollo11-lennon kuumoduli Aeagle laskeutui (viime vuonna kuolleen) Neil Armstrongin ja (nykyään Neste Oy:n mainoksessa esiintyvä) Edvin, Buzz, Aldrinin ohjaamana Rauhallisuuden mereen Kuun päiväntasaajan seuduille.

Kennedyn murhan virallinen syyllinen Lee Harvey Osvald murhattiin pian kiinni joutumisensa jälkeen. Muitakin Kennedyn murhaan liittyviä henkilöitä kuoli salaperäisesti ja kaikenlaista tärkeää todistusaineistoa katosi.

Tämä sai USA:ssa ja kaikkialla maailmassa villit ja vielä villimmät salaliittoteoriat elämään meidän päiviimme saakka.

Lopullinen totuus jäänee ikuisesti tuntemattomaksi.

Viime vuosina media on päässyt suorastaan mässäilemään erilaisilla ”kohuilla”. Useasti media on itse kaivanut esiin näiden sensaatioiden aiheet, oli syytä tai ei.

Media itse tietysti esiintyy vilpittömänä neljäntenä valtiomahtina ja vallan leppymättömänä alati valvovana vahtikoirana. Tämän ohessa media on itse hyvin mielellään esiintynyt kirkasotsaisena puhdaskilpisenä sananvapauden esitaistelijana.

Median mielenkiinnon kohteeksi ja hampaisiin joutuneella, niin ihmisillä kuin organisaatioilla, on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa median käynnistämään prosessiin.

Media tietysti lähes satavarmasti huolehtii siitä, että faktat ovat oikein, mutta se miten ne faktat esitetään, on useampia tarkoitusperiä.

Ensinnä, vaikka harvoin myönnetään, jokaisen toimittajan egoa hivelee nähdä oman skuuppinsa myyvän tuhansia kappaleita iltapäivälehtiä tai saavan netissä klikkauksia vielä moninkertaisesti. On täysin inhimillistä, että toimittajien mielessä välkkyy kuva Woodwardista ja Bernsteinista ja mahdollisuudesta tulla heihin verratuksi.

Toisena tavoitteena on myynnin lisääminen, mikä näinä ankeina aikoina on ensisijaisen tärkeää. Mainosmyynti tökkii ainakin painetussa mediassa, eikä sähköinen puoli juuri sen paremmin vedä.

Asiat esitetään valmiiksi ”kohuina”, paljastuksina tai hämmästyttävinä sensaatioina ja tämän jälkeen voidaan estoitta tarjota kohderahvaalle kohun, paljastuksen tai sensaation jatko-osia kunnes koko aihe on niin loppuun kaluttu, että yleisö menettää kiinnostuksensa ja ennen kaikkea se ei enää myy.

Media on kohteen kimpussa kuin sekopäiseksi ärsytetty taistelukoira, joka vielä kuolleenakaan ei irrota hampaitaan uhristaan, vaan yrittää vieläkin puristaa viimeiset mehut tästä. Eikä puhettakaan mistään sananvapauden ylitsekäymisistä tai muusta laittomuudesta. Kun vielä saadaan mahdollisimman paljon julkisuuden henkilöitä lausumaan mediaa tukevia mielipiteitä ja ”haaskalta ampumaan, on toiminnan onnistumisen edellytykset täyttyneet. Hyvänä lisänä toimii aivottoman roskaväen myötämielisyys, mikä kautta vuosisatojen on halunnut Barabbaan vapaaksi ja viattomat ristille.

Median kannalta onnellinen loppu näyttää olevan kohuilla – ja media on jälleen päässyt näyttämään mahtinsa – kun joku on eronnut, tuomittu tai muuten saatettu perin kiusalliseen asemaan.

Myötääkö media tämän, eipä tietenkään, sehän vain toimii sananvapauden rajoissa yhteiseksi hyväksi!

Esimerkkejä ei tarvitse etsimällä etsiä, vaan niitä viime vuosilta riittämiin. Jopa suurin päivälehti kirjoitti pääkirjoituksessaan ”Media raportoi – ei erota”, kun oli kysymys Matti Vanhasen tulevaisuudesta. Häntä media myös rusikoi kuuluisan Rukan ajatuksen eläkeiän korottamisajatuksesta. Tuolloin jo MV oli oikeassa, media vain haistoi rahvaan vastustuksen ja käytti sitä hyväkseen. Ilkka Kanervan harmittomat tekstiviestit saivat median pillastumaan ja johtivat hänen eroonsa (kuinkas Ike pääsi ensi versiossa unohtumaan).

Muita esimerkkejä on VR:n viikkokaupalla jatkunut nälviminen ja pilkkaaminen kun se oli epäonnekas talviliikenteen kanssa painiessaan. Seuraavana taisi olla Finnair, nyttemmin Talvivaara ja nyt sitten Merja Ailus ja viimeisenä poliisiorganisaatio.

Usein puhutaan mediakriittisyydestä, mitähän media itse näkee tällä tarkoitettavan?

Talvivaaran kaivosyhtiö on jo pari vuotta ollut hyvin suuren mediahuomion kohteena. Se on suorastaan nostettu tikun nenään julkisen arvostelun kohteeksi. Samalla kun T:n johto ja työntekijät ovat uurastaneet kädet kyynärpäitä myöten töissä, median perskärpäset ja ympäristöhysteeriköt sekä omaa medianäkyvyyttään maksimoineet poliitikot ovat lyöneet heitä aina tilaisuuden tullen vyön alle. Monille muille ympäristöihmisille T:n tilanne näyttää tulleen taivaan lahjana, minkä ansiosta he ovat päässeet estoitta lyömään T:aa kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa.

Harvassa ovat olleet T:n puolustajat. Vain joissakin paikallisissa uutisissa ovat seudun asukkaat päässeet lausumaan T:aa puoltavan kantansa.

Kiistellyssä filosofi Himasen tulevaisuusselvityksessä puhutaan suomalaisten häpeäntunteesta, millä ilmeisesti tarkoitetaan kyvyttömyyttä tuoda itseään ja osaamistaan esiin estoitta ja terveellä itseluottamuksella.

Talvivaaran yhteydessä on näkynyt erinomaisen selvästi toinen suomalainen luonteenpiirre, mikä myös esiintyy joissakin eläinpopulaatioissa. Heti kun ryhmän jäsen epäonnistuu tai tekee virheen (jonka muut ovat välttäneet, olemalla visusti tekemättä mitään), käydään hänen kimppuunsa kaikin käytettävissä olevin keinoin. (Aivan analogisesti susilauman kanssa, joka raatelee riekaleiksi loukkaantuneen jäsenensä) Julkisuushakuiset toimittajat päivästä toiseen riepottelevat, kaivelevat ja tonkivat kuin sontiaiset lantakasassa, etsien pienintäkin aihetta johon iskeä hampaansa. Ja poliitikot kiirehtivät saamaan kasvonsa julkisuuteen ja laskuun kääntyneen kannatuksensa nousuun.

Harvassa ovat olleet ne, joilla on vakavasti otettavia konkreettisia osaamiseen perustuvia kommentteja tai parannusehdotuksia tai muuten kannustavia lausumia.

Kukaan ei ole kehunut tai lausunut kiitosta siitä, että T:ssa yritetään jotain ainutlaatuista, jopa maailman mittakaavassa. Tässä toiminnassa on tietysti riskinsä, mitkä ovat myös konkreettisesti toteutuneet..

T:ssa on kolme pääongelmaa:

1) T:n nikkelimalmi on erittäin köyhää. Niin köyhää (0,27%) että -60 luvulla alueen tutkinut geologi sanoi sen aikaisiin menetelmiin perustuen: ”Ei kannata” ja kannet kiinni. 70-luvulla Outokumpu Oy (ens. ver:ssa ilm. virh. Geol. tutkm. lait.) tutki alueen uudelleen, samalla lopputuloksella ja päätyi myymään alueen 2€:lla Pekka Perälle. Hyvää T:ssa lienee se, että nikkelimalmin kokonaismäärä on erittäin suuri. Tämän päivän tietämyksen mukaan 160milj. tn. Mukana on myös hiukan kuparia, muita metalleja ja (sitä hirveän kauhean pahaa) uraania. (miksei oteta talteen?)
2) T:n käyttämä menetelmä, missä bakteerien avulla nikkeli erotetaan malmista, vaatii näin köyhässä malmiossa niin suunnattoman määrän malmia ja se taas suuret alueet, että missään maailmassa ei ole koskaan tätä kokeiltu samassa laajuudessa.
3) Nikkelin hinta vaihtelee maailmalla voimakkaasti kysynnän mukaan. Aikoinaan hinnan ollessa korkealla, T:a menestyi hyvin, mutta tilanne on dramaattisesti muuttunut ja sen mukana T:n kannattavuus.

T:lla oli todella huonoa tuuria kun odottamattomien sateiden aiheuttamat ympäristöongelmat ja nikkelin hinnan lasku sattuivat samaan aikaan, aiheutuu siitä luonnollisesti vakavia ongelmia. Mutta ongelmat eivät ratkea jatkuvalla marinalla ja kaivoksen sulkemisvaatimuksilla, vaan järkevällä, pitkäjännitteisellä suunnitellulla tarkoin harkitulla työllä, sekä tietysti rahalla, mitä olisi jostain löydettävä, sillä nikkeliä on em. malmimäärästä saatavissa suuret määrät. Yksinkertaisella prosenttilaskulla nikkeliä olisi malmiossa n. 400 000tn ja jos nikkelitonni maksaa n. 13500 USD, niin maassa odottaa melkoinen omaisuus, lähes 6mrd USD. Tästä tietysti laskettava kulut, joista suurin osa on jo investoitu kaivoksen infraan.

Lopuksi sanottakoon, että kuuleman mukaan kaikki vuorimiehet nostavat Pekka Perälle hattua siitä että hän on uskaltanut ennakkoluulottomasti lähteä avaamaan uusia uria suomalaiseen kaivosteollisuuteen.