2 runoa Tampereelta (1-2.3)

Oodi mustallemakkaralle

Söin tänään ekan kerran mustaamakkaraa.
Kevät aluillaan karkauspäivän jälkeen.
Jäätyneen loskan keskellä
grillin kupeessa hajareisin lapoin suuhuni,
ja tykkäsin, tai sitten se oli nälkä.
Lauantai-iltapäivässä oli väkeä liikkeellä vasta harvakseltaan.
Autoja meni hiljalleen,
useimmat niistäkin vähä-äänisiä takseja tyytyväisinä ilman asiakasta.
Nenästäni valui hyvin hitaasti räkää linnun hyvin rauhallisen kujertelun hyvin lempeään tahtiin.
Edessäni tyystin tyhjä parkkipaikka johon tuijotella.
Hetkeä aiemmin Jonne Aaron oli taluttanut blondin sen halki.
Mitäpä siinä muuta kuin syödä ja miettiä tätä maailmaa.
Että maailma ei kerro miten päin olla,
mitä pitäisi olla tekemässä.
On hirveästi erilaisia ruokia ja versioita niistä,
paikkoja, tilanteita, säätiloja, variaatioita niistä,
ja hetkiä, ja henkilöitä, rajattomat yhdistelmät joihin olla kyllästymättä.
Maailma kyllä syömisineen ja juomisineen ja pöytineen pitää meistä huolta.
On meitä varten, meille, meidän.
Ympärillämme kuin megalomaanisen massiivinen tilataideteos.
Tätä opin tänään
neljältä pätkältä mustaamakkaraa,
puolukkahillokeitaalta,
valkealta muovihaarukalta,
ja syvältä kertakäyttölautaselta jossa siniset raidat.

Eräs sunnuntai

Korvan nukkaisuus, kimmoisuus,
jäntevyys, pehmoisuus, punertavuus, joustavuus,
lämpöisyys, käytävisyys, taipuisuus, sileys, samettisuus,
mitä kaikkea löytyy siitä ihmisestä joka on se henkilö keneen tämä kuuluu.
Millainen tämä on vuoden päästä,
mitä tästä on jäljellä sadan vuoden päästä.
Nyt, sälekaihdinten viivat hiljaa taustalla
kun etusormeni silhuetti
kiertelee tyynenä.
Ihmeellistä miten sen voi kokea kaksi, toinen korvalla,
toinen samoilevalla sormella, ihon pinnalla,
ajatuksen kudelmin, katseen tilavuuksilla.
Enkä halua ajatella mitä hän ajattelee,
koska se ei kuitenkaan mitenkään laisinkaan ole lähelläkään mitään tällaista,
ja tuskin itsekään onnistun.