Kesän pimeys

Jouduin tarkistamaan seinän TÄSSÄ OLET-tiedotteesta että missähän ne runot oikein nyt sitten oovatkaan luuraamassa haloo, huhuu, tse-tse. Oliko siinä selosteessa sitten 82.2 runot vai 82.2 lyriikka vai ihan 82 runot vai kuinka mutta siitä viereltä alko SCIFI-kaappi sillon. Nyt siinä on Simonin kohta tai Sillanpään tai jonkun. Koin aivan AhAA-elämyksen löytäessäni koodin 82.2 viivakartan muotojen monimuotoisuudesta, metsästettyäni ylhäältä ja alhaalta. AhAA-sanassa on 4 kirjainta vain, ja hatara sana, jotenka siis elämykseni liuennut jo tipoteilleen kun olin vajoomassa askelma askelmalta pyörreeseen syvennykseen joka myös Pohjois-Savon maakuntakirjaston runotjamuuta-paskaa-amfikuoppatilana tunnettaneen, mene ja tiedä. Aargh. Miks ei tuolla vois olla vaikka kaloja runojen sijaan, miks, toivoin, kun aloin jo olla olla turhan lähellä liian likellä oloa, viides, kovin salamyhkäisenä, kovin hikisenä, kuudes, korkeelta kattorinkulan lasit loivat kiivaasti hikisyttävää hehkupaahtoa, muistaakseni, vai voiko se olla, kerroinhan että, mitä, pyrytti räntää, rutosti räntää, olenko paatoksen partaalla hoipertelevainen, olenko, ehkäpä. Jotain mitä katoin telkkarista? That's some good shit man! No: minulle avautui paljon tuttua kun olin saapunut ihan alas asti mitä Kuopion pääkirjaston yläkerrassa voi vaan mennä alas päin (pois lukien hissit tai sen että joku ponkaisis napero-osaston ikkunoista Maaherrankadulle). Paljon paljon tuttua näin sieltä alhaalta. Kyllä. Olinhan vieraillut pentuna monesti tuolla plastiikkakasvien hajuttomien tuoksujen vaikutuspiirissä. Mitä sitä - yleisurheilu- ja pasianssikirjoja näppeihin nappaamassa. Pelejä ja leikkejä. Muita suosikkeja sveitsiläinen postimerkkikatalogi, ja joku ylikummista ilmiöistä kertova siinä missä myöhemmin mitämissämilloineja, siinä alhaalla, jonkun ja jonkun välissä, eikä enää vaan kotiin sen siitä jälleen tarraan. Sitten kohta se ja muita mukana samoomaan äitii päin. Ja jossain se erottui, ja eiku törkkäämään omansa Dostojevskien ja Kafkojen huipulle, tai Keinumorsiamen tai Okalintujen. Joten kyllä, osasin jotenkin suunnistaa tuossa pikku pikkupikkuringissä, eihän siellä kovin karmeaa ollutkaan, niin äkkäsinkin jo sanan jota hakemaan olin rientänyt: RUNOT. Jokin musta paistoi sieltä ekan kaapin tokaks alimman selustasta. Heittäydyin silmittömästi kuin paraskin ja ruskettunein brasilialainen beach volley -sälli, ettei vaan kukaan ehättäisi näppieni eteen kiilaamaan yllätyksen suoman etumomentin turvin - hyökkäys on paras puolustus. Ja mä sain sen. Ja olihan se se mistä tietosanakirja oli maininnut tajuntaani hivelevästi. Kansissa kuin irronneita suonia yössä: Pahan kukkia. Kouraisin koko kukkasloiston rintaani vasten ja heleät pauhuavat odöörinsä lemahtivat täysillä päistikkaa vartalooni.

Hiihtolomalla helteilee aina hirveesti. Paiste leventelee jne. Maanantai ja olohuoneen orientaalisen elämänpuumaton porottuvalla laidalla polvillaan paneutumassa Baudelaireen ja pahoihin pahoihin jopa tuhmiin kukkiinsa. Sälekaihtimet verevän oransseina luoden houreilevia viirujaan maistuvaan lueskeluuni. Käsilleni ensiasteita sädemaalia. Säkeiden poikki muutama hummea haamupaalu. Voi ihailla lattialla paperin tuoreista silhueteista käsin kuinka parvekkeella huokuu ohkaiset hiutalejanojen rauniot, kohta kimalteita vain, mikä ilo huomata ilman imevän nautinnolla kymmeniä useita innokkaasti riemukseen keipahtelevia suitsukiemuroita haihtumaan kevätsäähän. Miten hyvän oloinen homma yksin kotona hiihtolomailla ja lukea rauhassa rivoja sairaita viattomia mielettömiä järkyttävän pahoja kukkia ja pensaita ja seppeleitä. Ja kahvia vedellä poskeen.

Valitsin aine-runokseni semmoisen kuin Ohikulkeneelle naiselle. Koska juuri hulppea vuosi takaperin jouluostoksille painellessa olin tuumannut aihetta kovasti hipoen: entä jos näkiskin yhtäkkiä jonkun heleve-tin hyvän näkösen ja se vain pyrähtäs peruuttamattomasti ohi korvien, kuin linnunlaulu kaukaisesta puskasta kuulutettu kerran helähtää sekaks ja poissa on eikä palaa eikä takasin tuu vaikka odottaa ja oottaa ja odotteleepi eikä sitten tiedä olikokaan oikeen koko laulua ollenkaan. Että mitä jos käviskin että näkee NÄKEE ei näe. Ei näe. Enää. Buu...! Ja niin kävikin sekunti tuon tuumauksen valmistuttua, linja-auton ikkunassa, tietenkin, linja-auton ikkunasta, kumpiko siellä, toinen, yksi liian paljon tai vähän. Silleen. Joten tuo runo, tuo runo oli jotenkin jo koettu osaltani, mutta ilmaistu ei, minulta, tuo runo sitten ampautui tekemään taiteellisen suorituksen puolestani, sana sanalta, iisiä samaistua. Ei kyllä enää niinkään. "- - veistäjän muovaamin säärin - - Löi salama... - -" Jotenkin liikaa kehutaan. Melkein kuin kyllösmaista forzifikaatiointia. Ja liiaksi asti verrattuna siihen että ei miekkonen kuitenkaan perään lähde hölkkäämään vaan antaa naisloistonsa mennä menojaan menoihinsa. Hölmö olo tulee. Miksi ei miekkonen vaan vois kopata eukkoo kainaloonsa heti kun kohalla on ohi luisumassa, jos kerran tykkää, lumoavaa hellyyttä silmistä juo jne. Onko se nyt niin "pakeneva ihanuus" jos sitä ite vaan tepastelee nauliutuneena muualle ja antaa takanaan toisen kadota salaisuuksien maisemiin tms. Buu... Tarraisi, tarrautuisi ja huutaisi kun nainen on vihdoin säärineen tykö ja läsnä siinä about metrin päässä tai ees kahen. Ei antas vain keikahdella läpi sydämen sormien noin vaan, toimisi runominä jotenkin, ei ruutia tarviis keksiä tai mitään niin haastavaa lähimainkaan, mutta oopiumluolaanko häipyykin, tai iltateelle, ei ainakaan naisesa kaa minnekään. Vähä tulee olo ettei noin koskaan tapahtunutkaan, vain potentiaalinen visio, ja siitä sitten raapustettu tms. "Toisaalla, kaukana! Myöhäistä!" Tässäkö tulee se katumus, naikkonen kerennyt jo ehtiä lipettiin haihtumaan eikä enää ehdittävissä. Voi olla. Voi olla. No, silloin vielä reilun keposasti viikon 16-vuotisena päätin tästä tehdä sen ihme runoanalyysin. Siis vähintään kaksi sivua täytys loihtia. Voihan vittu. Laskeskelin että jos venyvällä käsialalla parsisin tietosanakirjan ja runo-opuksen jälkipuheen informaatiota itse runon tekijästä niin ehkä siinä ois jo yks sivu ainakin vähintään ehkäpä, ja kokonaan kun ottasin runon sitaatiks siinä ois puol sivua lisää, joo, ja sit velmuilisin marginaaleillakin, otsikko yhennelletoista tai kahennelletoista riville vaikka, jes, ja sitten ehkä kaks kolme lausetta itse analyysiä itse... Joo.

AI2, 310; tuommonen lukioäikän opelle jo loitolta kalskahtava akan jötikkä tiirustamassa hirmuliidullaan kankeaan tauluun taas jälleen jotain meitille sameeta näköaistimössöä vaihteeks vasta viidennessä rivissä seuraillessani. Sinne ne uppoo myrkyllisen syvään pintaan.
- Niin eli siis runoanalyysi palautettava minulle tähän luokkaan viimeistään kahdeskymmenesyhdeksäs päivä maaliskuuta kuuliko kaikki? Siis kahdeskymmenesyhdeksäs maaliskuuta. Kuulihan kaikki.
- Mistä se tehhään!?
- Teette sen siten että valitsette jonkun kokoelman jonka sitten näiden ohjeiden mukaan käsittelette. Alle kaksisivuisia en sitten ota vastaan.
Mitä helvettiä! Mikä runo...! Se oli 1996 ja karkaustorstaita. Hiihtolomat sujahtamaisillaan luo ja kouluhommat suksimassa pulkassa hiiteen joksikin toviksi. Paitsi että runoanalyysistä vähä jo alustavia paineita kasautumaan pinoutumaan jne. Minä olin lukenut aiemmin vain yhden runon. Vain yhden runon. Runoja vain yhden. Ja tehnyt ihan ite neljä (4) kappaletta. Ekan ekalla. Mummolassa. Siellä olin ekan loppusointunikin oppinut. Tuo loruhan menee näin: Ryssee/ silimien välliin tyssee. Ja siellä mummolan leikkihuoneessa, sen lelujen tuoksuisella räsymatolla, Singerin kupeessa, läksyäni veivasin: runo niinku kirjotettava. Minäpä poika kirjotimpa. Ennen saunaa. Ope sitten aikanaan ilmoitti että seuraavaksi sitten Tomin runo, hyvin oli kaikki läksyn tehneet. Ihmettelin että hyväkö se muka on, hyväkö muka, huh-huh. Luokkalaisten korvat nojautuivat tarkoiksi. Ope alkoi tavata tikkukirjaimia repaleisesta ruutupaperista johon taskunpohjahiekkaakin tarttunut ja jotain soossia, ja R-kioskin vitosen pussin aromeitakin varmana. Ope aloitti.

Taivaalla kelluu kuu
maasta nousee puu
oksaltaan pöllö sanoo huu
alhaalla on joku muu
hauva, jolla suuri luu
ja hirmuinen suu
älä pöllö tänne tuu!

Hoo...! Ei sitten muuta lausunutkaan enää. Katoin omaa runopapruani kun se taas oli käsissäni. Tunnustelin sitä. Nostin korvaa vasten. Hetken se aivan kuin kohisi. Hoo. Ei sitten enää. Unohdin koko runohommelit.
Unohdin siihen asti kunnes lukion AI2-kurssilla piti ite vääntää runoja - voisko ees väittää että "taas". Tee haiku. Tee tanka. Tee runo merestä. Kuin ihmeen kaupassa tein, tein kuin teinkin.

Kevätlauluihin
avaudun, luomien leimuun
- tänne taistelin.

Tuota jo remontoitu kymmeneen otteeseen. Runo-meri tuikityypillistä tavaraa. Hait vaanivat, purjeisiin tuulee, suolavettä levahtelee silmistä kauas horisonttiin jne muuta huippua. Ei niitä yhtäkään kehannut ruveta palauttelemaan opelle. Annoin olla rauhassa. Ihan rauhassa. Nuhjuisen äikänvihkoni mukana repsottaen, pois mielestä pois silmistä.

Entä se eka lukemani ihka-oikee runo? Miten nyt niin. Olin kasilla, oli helvetillisen laihaa helmikuuta. Minä taas eräällä seikkailulla punaisen hirmumöhkäleen kimpussa: Vuosisatamme Kronikan syövereissä. Olin kasilla, oli helvetillisen laihaa helmikuuta, ei todella muuta innostavaa keksiny kuin ottaa massiivinen rempottavakansinen teos sylkkyyn ja olla avoinna jos vaikka ois joitain jänniä olympiatuloksia tai -lajeja tai jotain. Rengasuinti. Seiväshyppy ilman vauhtia. Vauhditon kävely. Kahvia maidolla. Pyöreällä näkkärillä. Joku runo ja joku kuva. Katri Vala Rukouksineen. "Tahdon palaa - -" Hätkähdin päineni vähän taaemmas. Katsoin silmiin. Maitotytöltä näytti. Televisiossa Ghana tai joku jyräsi. Katsoin silmiin. Join kahvini, söin näkkärini, olin tyytyväinen.
Ja siis kaksi vuotta ja taas kohtasin sanan runo. Se vähän aiheutti vastenmielisiä väreitä. Seiskan Hyvä Suome!ssa tai jossain oli ollut runoja lukevan likan haastattalu. Likan. Ja kuva. Runokirja polvella kuin siihen jäätynyt, likka kiikkustuolissa viruvana niin jäykältä haiskahtavana ja ihan apatian vallassa lasittunut olemuksensa että tuumailin että onpa neitimäisen kuivaa varmaankin tuo harraste. Ja luokassa edessäni tuoli jolla kökötti melkein kopio sivun lilliputista. Luokkamme oma fiini äikän open lellikkiunelma. Joka käveli silleen että käsien robottimaisen jäykkä rytmi erottui kuin juna kaukaisuudessa. Tök-tök-tök-tök. Olin hieman 100% varma että sekin välillä kyhjötti runojen herkkuja tonkimassa. Eli siis nuo kaksi akkaa ja vielä se kun ala-asteella oli joutunut Upponallen ja sen vitun perkeleen hupaisat lorut opettelemaan. Eipä runous ollut mieleni rulettelija. Eipä ollut. Miksi siitä nyt pitäisi joku tekele vääntää. Parilta jätkältä irtos kirosana jossa ei tulkinnanvaraa tai ilmaa ollut. No eihän teidän ole pakko täällä tunneilla olla eikä tässä koulussa voittehan te minun puolesta lähteä pois en minä voi sitä estää että itsehän te valitsitte että tänne kouluun peruskoulun jälkeen tulette mutta jos ei kiinnosta niin en minä silloin voi auttaa, tuossa on ovi, plää plää. Lukiossa muutenkin sai paljon oppia ovista, mutta ei mitään syventäviä kuitenkaan. Oisin kiitettävästi suoriutunut jos ois pistokoe ollut että mitkä on ovia. No, siinäpä oli mulla seuraavaks ovien suhteen suuntaaminen kirjastolle sitten, läpi noiden kilttien puumaisten kappaleiden joita on lupa osoitella ja paiskia, olin jopa päässyt taas lähes tulkoon joten kuten sinuiksi ihteni kaa. Oma kirjastokorttikin jossain matkassa, naarmuton, häikäisevä, vastahankittu, viivakoodinen.
Ah kotona se oli kuin olikin korttini ja räntäpyryssä portaillessani jälleen kohti kirjaston monia ovia ajattelin koko hommaa. Runoanalyysi. Sitten riuhtaisin kahvasta ja antoi periksi. Tiesin että ovi se on siinäkin.
Mutta kotiin poikkesinkin; kenestä minä sen teen? Joku semmonen kun Leino oli tiedossa joo mutta hölmö valita ainut jonka tietää. Siispä tietosanakirjalle kipaisin, epähuomiokseni olohuoneemme keltaselle tietosanakirjariville, no ehkä sieltä kirjastolta ei ois löytynyt mitään, tai jotain vanhoja limasia tms. No tulipahan lahkeet supipuhtaiks märkähankipyöräilyssä. Minsaviisarin ylös alas verrytellessä muovilattiaan jo ripotteli ja napsahteli tipsakkeita ja ojensin ekan. a-böö. Rupesin pujotteleen hemmetisti huiskien ja huiskien sivuja olkani taa, toisesta kädestä sisään ja toisesta ulos, kymmeniä ja kymmeniä, aakkosten laukatessa alenevassa polvessa, mutta eipä runoilijoita joiden kuva tai teksti innostas, ei niin ei, aa kohta jo pelkkä pyörryttävä muisto vain, B, balettia banaania, Beatles, öö, kukas tuo, Charles Baudelaire. [Bodle:´r] kukkia aistikylläisen hyvän ja olevaa Kaunista ja julmaa sekottavassa varsinkin himo symbolismin... Joo. Ylähuulikin kuin batyskafi. Eli siis mikä se: Baudelaire. Joo. Kait sen tavotan.

Diagnoosini on F14.3. Suomi on diagnoosien maa. Suomi on tilastojen maa. Suomi on itsemurhatilastojen maa. Supipunasen maidon maa. Mikä kansallisaarre! Ja on Suomi meitsinkin maa. Ylpeenä yxi maapallon maista. Maapallolla jotain kaksisen sataa maata hyrräileepi. Suomi ihan toisenlainen kuin monet luulee, lämpimämpi on, omempi on, on etupajuisempi, kehittyneempi, kuin moni luuleekaan, mutta aika moni ei tiijjä ees luulla. Esimerkiksi madagaskarilainen potun viljelijä. Suomi on perunan maa, Suomi on uusien perunoiden maa, uusien potaattien maa, kuorimisen, poimimisen, perunoitten, pottujen, sillin ja voin maa, kalojen, eläinten, Suomi on, päiden häntineen, haarukoitten ja veitsien maa, lähdeveden maa, mansikan ja monen muun maa. Madagaskar, on tai ei ole potun viljelijöitten maa, puun tai heinän maa, mäntyjen maa tuskin, pusikkojen luulisin, osaan luulla. Suomi on maa. Suomi on minun isänmaani. Minun isä on isänmaatani. Isänmaani on myös synnyinmaani. Suomessa on yhtä paljon minulle isänmaata kuin on synnyinmaatakin. Minä synnyin Suomeen Kuopiossa tarkkaan kirjatulla kellonlyömällä. Talvisodan umpeutumisesta 39 vuotta, mitä vitaalisin maaliskuinen tiistai, kolmee minsaa vaille puol neljä, aurinko peippailemassa monia pulleita pilvialuksia joilla taklingit mielessään, minä liu´uin valoihin. Olin ollut jonossa vasta kakkosena, olin päättänyt jäädä hengaileen, melkein käit taskussa, mutta sukelsin kuin sukelsinkin lopulta esiin, nojailtuain puol tuntia kuin joku Kerouac, levis vaan yhtäkkiä semmonen fiilis vaan, tumppasin leikkitupakin ja nostin kytkintä ja suuntasin painelemaan. En tiennyt minne ihmeeseen oikein päätyvä olisinkaan, en vielä osannut tunnistaa sitä ympärillä vellovaa kieltä suomen kieleksi, en tiennyt että mitään maata edes onkaan, entä jos kaikki vaan yhtä valotonta tunnelia, kuin myyrillä. Enkä mahaa suomalaisen äidin mahaks olisi osannut arvata, eikä kukaan tunkenutkaan mikkiä nokan eteen, olisin yön yli takuulla vedellyt tosisikeitä. No, mä se vaan painelin, kädet hikoillen. Ja yhtäkkiä olinkiin selvästi Suomessa. Valoissa. Suomalaisen sairaalan mahtisuomalaisen osaston mahtisuomalaisessa huoneessa mahtisuomalaisen äidin mahtisuomalaisten rintojen päällä ihan turvallisesti lekotellen, suomalaisten sanojen seurallisessa solinassa silmät onnellisesti. Ei siinä puikahtanut ihan ekana koppaan alkaa itkeä tai vonkua tai vastaavaa. Suomalaisten kätten ojentuessa kohti. Pitämään minusta niin hyvää huolta kuin suomalainen toisesta suomalaisesta yleensäkin pitää. Suomi on Suomen maa.

Hautausmaalla. Ovat näköjään vieneet ne yo-ruusut. Kahtelin tuolla keittiön ikkunasta naapuritalon tupakkilaisia, kulautin kahvin, turbolempeen muhailevan pullan pulauttain, ja vetäydyin tänne. En saanut tuntea sinun sänkeä edes, en edes tunnustella, en edes yhtä pienosta pistettä hienolla leuallas, en saanut, en minä. Mutta, sieltä, upen tummasta maasta, kuulen, se tuntuu, kuulen kuohkean puuskutuksesi kumpuavan, ilmassa hulmuamaan, kulkiessani Kuopion kortteleita, ihaillessani tämän kaupungin puita. Kuin olisin joskus elellyt muuallakin kuin kolmissa kodeissani. Kuin olisin muodostanut hiekkalinnoja tuonkin männyn kainaloihin. Sellainen minun katse, sellainen tuon. Suomalaiset puut. Sukupuu. Et sinäkään isääsi kohdannut. Oli naisten mies, se ilmi tullut, ja että äitisi leski, ei saanut pitää sinua, olisi eläkkeet otettu, löysit itsesi niitten sylistä joilta perimässä kolmiossa nyt kahveitain kippailen. Mitäs vielä isästäsi? Tiedän että se oli sinun oikee isäs. Palopuheita piti. Sen äitis näin yhessä kuvassa, sinäkin hymyilit siinä, taisi olla ainut tapaamisenne. Mitäpä tiedän äidistäsi? Että se oli läski. Roosa ja Paavo... Jossain nekin ovat. Minä olen nyt tässä eikä heissä ole mitään ajattelemista ja siksi taidan tästä nauttia. Hiuksissani humajaa hurmaavasti humajaa vaan.

Nyt tässä maassa kohta matkalla pankkiin. Kahet sihajavat sihisevät käsieni poudalla. Jompi kumpi lappu kohta laulukuorossa. Sisälläni seikkailee sanoja. Mitäköhän vittua vielä keksis. Kirjoituskilpailu Suomesta menossa. Osallistumismaksun perivät penteleet. Jomman kumman näistä. Kahesta huntista vastapäätä mua. Vain toiset luvut ehdin summata. Siitä tulee tasaluku: 200. Jyhkeät Sibeliuksen Jeanit ja ylväydet. Talvisodan 50-vuotiskonsertti koulun kanssa. Hihojani katsastin että sielläkö se orkesteri. Tuhansiin ja tuhansiin nuotteihin kun minua pentusta kiedottiin niin melkein tukehduin ja melkein salpauduin ja kaikkea ja kuitenkin ilmavimmillani nautin. Siinä tukka putkessa istuin aivot hönkyen. Nyt, ihoni karvat loikkaisee seisomaan, Finlandian joutsenten hyräillessä lävitseni liehautan satskut taskuun, lehautan katseeni tuoreen kahvini rehevään höyrytykseen, peukalonkynteni partaalla kiiltelee kupin nestettä terveen ja väistämättömän näköisesti. Mietin että vois olla aika ottaa kunnon huippu huikku.
Niin on aika pankin ovi avata, ja pankin ovelle sulkeutua.

Nyt tässä maassa minä luen seinää: SAMMUTUSLETKU. Valkoiset vahvat kirjaimet puskevat punaisesta tarrapellosta päin näköä, sisälle,virtanaan. Virtanaan... Minä kuuntelen pihaa. Kattelen suojatielle päin. Lukuisia kireitä käsistä koolisti venyviä ruokakasseja jotka lohdun ja kodillista tunnelmaa tarjoilisivat kotiluukun takana venaaville pikkukansalaisille, jotka ovat tallustelleet sulattamasta kaikkea sitä mittavaa tarkoin valikoitua aikaansa seuraavaa sivistystä jota tämän kansakunnan nykykouluissa innokkaiden oppilasten mitä vireimmille aivotoiminnoille tarjotaan vastaamaan ajan tarjoamia haasteita jne vastaan, jotta jatkossakin taattua ja turvattua ja turvattu ja taattu olisi Suomen kansan asema yhtenä johtavimmista ja ellei jopa kaikkein huipuimpia kärkimaita ja -maa mitä tämä monimuotoinen safiirin sinistä ja smaragdin vihreetä säihkyvä uhkuva puhkuva matkustaja galaksin sumuisen päällään kuljettaa päivästä päivään ja yö toisensa jälkeen kiertäin tuota giganttista jättiläistä aurinkoa! Oi sua aurinko. Tässä maassa, tässä maassa joka on Suomi, ja nimeltään jotain Tasavallan Suomi, yhden osansa yhden osan yhdellä matolla, ja olen avara. Sanoja. Useita sykähdyttäviä sanoja syöksähtää tarkkaan sydämeeni nyt. Kaveli. Äitii. Mulleh... Kiikku nyt raastamassa varmasti parin naapurin sisuskaluja. On herkkä olo. Autot ajavat. Minulla on sydän. Minulla on minä. Minä mussa on. Otan askelen. Tunnen. Tiedän. Näen oman kohtani Suomea, maailmaa, katsoessani alas, katsoessani ylös, koskettaessani tuntuvia kasvojani, eteeni katsellessani. Nimen takaa kuultaa, kajastaa, kiiluten, kaksi iiristä, kahdet ripset, kaksin kappalein katseita, jotka tiivistyvät yhdeksi ihailtavaksi kokonaisuudeksi, jos suuntana joku jota voi ihailla, jos on semmoinen joka jotain ihailla voi, ja aika ja paikka ovat olemassa, ja ihailee, ihailu on ihailua. Se on ihailemista. Ja Suomi maaihanuus. En mitään ihanempaa tiedä tai tiiä kuin ne asiat joita täällä Suomessa kohdannut oon, enkä ole tai oo muualla ollutkaan, enkä muuanne halajoinutkaan, Suomi Suomi on, Suomeni jossa minulla avain oma kodin ovea varten.

- Hetken kuluttua Helsinki.
Olemme nyt päätymässä määränpäähämme johon korkealta kaukaa istuuduimme muorien ja muiden liepeiltä matkaa tekemään. Saatammekin jo todeta sen riemuksemme rintaamme, ehkäpä kahmaisemme matkatoveriammekin miellyttävästi olalta ja häntä hyvin vietetystä reissusta kiitämme, eikä todellakaan ole mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella että tarjoaisimme takanamme keimailevalle rouvaskalle tulta, kaikille kauniille naisille antaisin minä suudelman, eikä kovinkaan jäähyväis-, mutta me, ehkä myös paukautamme lättyyn sitä mokomampaa julistetta joka meihin tuijotti emmekä luisahtaneetkaan uneen. Joku meistä oli jänis. Pompsahdamme alas viehättävään hivenen ahavaiseen mutta suloudessaan mitä ihastuttavimpaan säähän, riemastuttavaankin, eli nyt meillä jo onkin sankoin ja runsain ja sankoin joukoin rinnassamme riemua, yhä enemmän kun kymmeniä rapeita värisävyjä huomaamme seilautumassa ympäriinsä, ja viuhautammepa lakit päihimme, tai lippalakit, alamme nuuhkia, rupeemme nuuhkeilemaan, oi, ilman toivotuksia, ilman joka aivan on ratketa lumotenhoisista raikkauden soinnuista oi, aivan kuin siten kertoisi meille että täysin vastaanotetut oomme. Sinne. Tuohon kaupunkiin. Tuohon kaupunkiin johon kukaan oikein ei täysin käsiksi ole päässyt, mikä se on, onko sitä, hämäriä kujia, sööttiyden täyteisiä kortteleita täynnä sööttiyttä sekä keinahtelevia blondikkoja, mikä se on, tuo kaupunki, kaupunki joka Suomen pääkaupunkinakin on saanut osalleen arvostusta ja maineensa huuhtoutumaan aina maailman laidoille asti, maineen ruumiillistuma, kiireestä kantapäähän, ja takaperin vaikka takaisinkin, kantapäästä kiireeseen, helppoa, iisiä, kaupungille, pääkaupungille, joka on se kaupunki joka niistä kaikista Suomen about 70 kaupungista on se suurin ja monipäisin. Helsingin kaupunki. The City of Helsinki. Maailman kuulu ja vieraiden suht äimänä lähestymä. Mutta emmeköhän häippäse pois poikkeen pois. Mahtanee olla että eksymme ajatuksiimme: minne seuraavaksi? Kun putkahdamme tunnelin päästä mahtanee olla että putkahdamme vaikkapa nyt Kuopioon seuraavaksi. Joo. Näköjään. Sitten alamme lumpsia ja lumpsutella ees taas: mikä ihme tämä oikein on. Minäpä kerron. Tämäkin on sellainen kaupunki joka osa Suomen eriverratonta kaupungistoa on. Kuopio. Näyteikkunoihinsa koottuna mittavasti myös täysin toisaalta haettuja hengentuotteita, kuten esimerkiksi julisteita. The Crow. Vahva kuvaus tumman kostajan mielen mualimoista. Korpuksi muunnuttuaan Jonathan alkaa uhmata metropolissa majailevaa rosvojoukkiota joka hänet oli listinyt ja ryöstänyt hältä tyttöystävänkin, jumazuikan huimaa toimintaa ja räjähtävän huippuspeektaakkelisia tuimia kohtauksia. Pääosan esittäjä kuoli kuvauxissa. Hän on oman aikansa myytti. Zankari. Tappelija. Neljä ja puoli tähteä. Suomalaisetkin saavat paljon tähtiä. Kuopioon lukeutuu monta suomalaistakin. Yhteensä väkeä hengittää jotain 85 000. Koko Suomi mukaanluettuna semmoset pontevat viis miljoonaa. Niistä jotain 51% naisia ja ne loput miehiä, jos ne jompaan kumpaan joutus jaottelemaan, mutta en tätäkään ole ite alkanut mitenkään tutkia kyllä, on olemassa valmista tietoa, onneksi, onneksi on vaikka mitä, postikin, eikä kovin kätkössä sekään onni, en tiedä mikä kätkössä, se mitä ei tiedä, mutta mikä, paljonko siinä onnea eväävää, ei siinä miesnaistilastossa kyllä tiimaakaan, siitä tarttu 51 ja 49 silmään, hetkeks, sitten oli jo jossain aivoissa, kyllä nekin ihmejuttuja, aivot, Savo jossa asun on aivojen muotoinen avaruudesta. Jos aivot laajentus kuin avaruus niin koskis. Suomi on avaruuden maa. Näytönsäästäjä on näytönsäästäjä, säästää näyttöä. Suomi - Suomi on yksi galaksin komeita kohtia, oma ilmentymänsä. Avaruus. Se on ei-kenenkään-maata. Olen pelannut Amigan PD-peliä Noman´s Land, mutta kokemuksestani ei ole apua seuraavaan lauseeseen. Suomi on maa. Suomi on rauhallinen maa, mutta tietenkin täällä kytee, ja on pamppuja ja sorkkarautoja ja myrkkyjäkin ja myrkyttäjiä, raiskaajia ja kärpäslätkiä ja kaikkia rikosmuotoja, saippuaista oopperaakin, mutta Suomi on rauhallinen maa. Ei ole maata jossa karmaisevinta olisi jonkun räjähtävä nauru. Mikronesiaankin mahtuu monta murhaajaa esimerkiksi. Kaikista leikkipuistoista yhdyttää ilkeyttä. Parempikin Suomi väkivallan osalta voisi olla. Niille jotka telkien seurassa kököttävät olisi pitänyt suoda paremmat oltavat, heidän päivien ja päivien ja päivien laatuaan pitänyt kohentaa. Etteivät he ois ottaneet vaiks stilettiä kaunoseen käteensä, jossa se pysyy, kun sormilla likistää, ja sittenpä onkin jo yksi askel otettu, ja voi olla että silläkin jo pitkälle pötkitään, ja vielä lipettiin ja livohkaankin, ja sitten kun ne siellä on niin en minä ainakaan tiedä missä, ja mitä tekisin, eessäin umpikujaa ja paiskaudun täysiä kohti ja päin ja läpiSuomi on avaruuden maa. Avaruus laajenee laajenemistaan ja laajentumistaan ja on jo kyllä ihan tarpeeks laaja, mutta ei auta jos sille kuiskaa: voisit kyllä jo lopettaa. Ei tartte mahtailla. Ja mistä sen tietää jos se onkin lopettannu. Ei se oo... Kyllä sen Arvi Lind ois kertonu. Siinä lähetyksessä vielä tai heti, tai ylimääräisenä. En tiedä. En tiedä avaruusasioista vähääkään. Ne kihoaa päähän kuin sperma kun niitä pohtii. En pohdi niitä. Pidän aivot maanpinnalla ihan. Suomi on maalaisjärjen maa. Ja savolaisen järjen. Meitä on moneen makuun. Minä maistun minulta. On Suomi stadilaisuudenkin maa. Jokainen koittaa olla kuin kotonaan siellä missä oleskelee tai on tai oleilee tai olemassa on tai koittaa olla. Minä olen Savossa omalla laillani. Suomen kartassa näen värejä ja muotoja. Nimiä. On Ivaloo ja Muonionjokea ja on Outokumpu ja Juojärvi ja Suolahti ja Kuortane ja Tikkakoskee, Kallavesi, on, ja Savonlinna, Vyborg, se ei ole Suomea, enää, mutta olipa kerran, oli aika jolloin oltiin Venäjän jonkun suurkunnan kirjoilla tosiaan, ja kerran Ruotsin ikeessä tai jossain, niin linnut sirpattivat hissan tunnilla, hissaa se oli kerran, joskus historiaa, enää ei sitäkään. Yritän oppia oppimaan muita kuin vanhoja kunnon peruskoulun värisuoran aineita. Yritän löytää Munapirtille, se oli jollain tunnilla hauskaa, Suomi Munapirtin maa, nyt kello 14.27 eikä se nyt niinkään hauskuttaisi se pirtti. POHJOIS-KARJALAN LÄÄNI. Merenkurkku. Se oli hupaisa yhdesti. Menettää hupaisuuttaan, kuivuu. Molemmista päistään. Umeå. Se on nyt niitä Ruotsin puolisia jo. å ei ole eikä Å Suomen kirjaimistoa, vai onko, onhan ne, Suomessa ån runsåin ja sånkåin jåukåin suomensvenskåå pårukkåå, ne taalaa jotain välimaastokieltä vähä, ei ole yhtään semmosta tuttua, vaikka niitä eikös joku 250 000 jopa ole, Vaasan seutuvilla useimmat. Luulen. Teuva, Eckerö, Utö. Loksa. Se on Viroa. Viro ei ole osa Suomea. Se on valtio. Molemmat ollaan. Moni suomalainen pitää Viroa tärkeänä paikkanaan. Norjakin Suomen naapurustoon lukeutuu, mutta ei kovin usein kukaan Haltiatunturilta sinne kylään tupsahda. Pilvettömällä säällä Haltin huipulta näkyy jäämeri. Suomi muotoutui aikanaan massiivisen jääpatjan mataessa muihin maisemiin. Keitele. Saimaa. Lähipäivinä Suomi kuuluu korkeapaineen keskukseen ja rintamia liikkuu lännen yli itään ja monin paikoin saadaan nauttia säästä. Kun suomineitoa ravistelee alaspäin - jostain syystä - äkkääkin kuinka sen nätin nätti pivo hämärästi alkaa vaikuttaa ojennettavalta ruusulta, kyllä, aivan, upotuore ruusu, ja nenä siitä juopuu, Suomi, Suomi, Suomen tuoksua. Suomi on yllätysten maa. Läpikäydessään Suomen karttaa tai Suomea ihkaterässä luonnossa on mahdollista väkevöityä näkemään ja kuuntelemaan mitä kukin kohta tullessaan tuo. Kaikenlaista löytyy kunhan antaa asioille semmosen oman aikansa esiin pyllähtää. Kohtaa kaiken moisia asioita. On kuin Suomi olisi myös musteläiskätestien kaltaiseen monitulkintaisuuteen yltävän potentiaalintäyteisyyden omaava ja samaan hätkäyttämiskykyyn kykenevän siemenen sisällään kantava maa. Olen kerran suorittanut/läpikäynyt aidon musteläiskätestin jossa 10 kertaa putkeen ilmesty samaa meikäläisen kummastelun eessä.
- hmmmm... luulin kyllä että nämä ois hiukka vaikeempia. Ihan selvästi löylyä.
- löylyä.
- ...löylyn höyryjähän siinä.
- löylyä?
- no. on siinä vähäniinku löylynlaista tuossa.
- ja tuossa.
- onko näissä kaikissa löylyä.
- tuolla.
- ootas. tuossa menee, ja tuonne - joo.
- Ai tässä tämä vai.
- niin. onko näitä vielä paljoo.
- Yks.
- anna tulla. joo. aika tyly testi. laita vaan se sama.

Puhutaan paljon talvisodasta, siitä miten hirmusta urheutta tässä Tony Halmeiden ja Tony Halmeitten kansassa onkaan. Mutta kuka ei perimmäistä suomalaista luonnetta tunne, niin mitä sitten. Niin se vain on että meiltä löytää vuodesta toiseen vaikka ketä. Ja vaikka mistä ja vaikka mitä puuhastelemassa. Tämä on yksinäisten susien ja ratsastajien ja mäki- ja korppikotkien ja sudenpentujen ja hannu hanhien ja hyeenojen ja pulmusten ja kanojen ja räkättirastaiden ja huuhkajien ja Suomisten maa, mutta - ennen kaikkea: ihmisten maa, ihmisten jotka suomalaisia ovat, myös heidän jotka muuten vaan viihtyvät täällä. Ja metsien maa. Niin helvetisti mehtää ja mehtiä täällä että eittämättä niissä vielä piilee vaikka mitä ihan teillä tietämättömillä meiltä. Mitä se voisi olla? Lisää järviä?!! Järviä Suomessa on hirveesti. Hir, vees, ti. Järviä, järviä. Järviä! Järviä järviä järven perään järviä ja järviä + järviä & järviä sekä vielä enemmän järviä järviä!!! Jokainen varmasti löytää omat tuhannet suosikkinsa, jos vain viitsii vähän koluta ja naarata jne. Ompa sitten silkan autuaallista käydä yöpuulle... Kun kurkottaa uskaliasta katsettaan karttakirjan väliin, ja Suomen osastoon, niin ensiksi sitä saattaa aivan häkeltyä ja vain siunailla sitä suunnatonta kosteiden muotojen vuolautta ja jumalaisuutta ja majestiittisuutta joka ihastelun edessä levittäytyy ja soljuu. Korvissa ehkä soi kun jähmetyksissä yrität saada henkees yhä pihisemään. Sitten toivuttuasi kun olet toipunut niin sinunpa on mahdollista kautta lukuisten huippu-upeitten yksityiskohtien ja detaljien rikkauksien kautta samoilla seisovin silmin pala palalta aina Korvatunturille asti, ja edelleen yhä pohjoisemmaksi, mutta jos Korvatunturille pysähtyy niin jää pysähtyneeksi sellaisen tienoon tienoille jota jopa Korvatunturiks kututaan ja joka siinä ohella mm joulupukinkin kotiseutuna on laajalti mm tunnettu ja tunnustettu, mutta jos et toipunutkaan niin se yks voropahanen, muistatko - käyny rahas puhaltamassa että hujahti että semmosta. Ei voi mitään. Ei mitään voi. Mutta jos ei tarviikkaan voida ja arvata sankoin joukoin saattaa että niin on laita asian niin etees hurmaavuuden idyllisen pystyt kuvittelemaan, sen kuinka kurkatessasi munia tai muita myöten nietoksessa pirtin akkunasta sisälle, sisälle pirtin akkunasta kurkkaat, kodikkuuteen, ja eteesi avautuu jotain sellaista jota useimmiten vain unissa muodostuu meidän aistiemme jyystettäväksi, sielläpä muori ehkä onkin hämmentelemässä jo tai vielä hämmennellen rehevää ja oi niin kuohkeearomista oi niin ikisuomalaista - nimittäin riisipuuroa, oikein herrgkujen herrgkua. No, ehkä jätämme hänet nyt tähän touhuunsa, muorimme, hän kyllä on tietoinen siitä kuinka paljon me rakastaisimme katsoa hänen kauhansa sulaa hellää liikettä, ehkä hän vain pyörittelisi siinä meidän mieliksemme kauas illan tuloon, ihan simona, ja yön painautuessa olisi puuro jo ihan paskana, semmosena katkun mustana. Ehkä jätämme muorin touhuunsa ihan rauhaan vaan, joo, suuntaamme kulkumme kiskoitse erääseen myös mitä mitä mitä mielenkiintoisimpaan paikkaan. VR:n työntyessä meineen kohti etelää voipa olla että uskomattomimmat kaskimaisemat huikaisevat meidät sydänydintämme myöten niin että tuoppi kolahtaa poskeemme, räiskkyy, ja nauramme räkäisesti rullaten. Jos kesässä ollaan, niin kesässä ollaan. Yksi Suomen kuuluisimpia jokakesäisiä tapahtumia on yksi kesäkuun jälkimaininkeihin sijoittuva Suomen kuuluisin jokakesäinen tapahtuma, joka ainoastaan ja vain ainoastaan Suomeen ajoittuu ja rajoittuu, aina tarkkaan määrätylle kohdalleen allakkiamme, sieltä sitä jo uuden vuoden yön viimeisinä tunteina käydään tähystämässä - mihinhän vuosi oikein sysäisikään...? Vai olisiko se töytäys. Yöttömään yöhön. Suomen omaan Vapaudenpatsaaseen, vähintään, yöttömistä öistä kaikkein eniten yöttömin yö, yöttömimmän yöttömintäkin ehkä yöttömämpi yö, kun hetki lyö, suven huipennus (paitsi ei Madagaskarilla), huikaisevain kokkojen ja kaikenmoisten kohellusten kliimaksisin symbioosi, suomalaisen sielunmaailman pyhin kulminaatiokohta, hetki jona epätodennäköiset taiat käyvät toteen, tuovat morsion, lisää kaljaa kenties, hetkenä kun vielä monenlaista huimaavaa tapahtuu, hassut kumppanukset lumpsauttaavat veneen keikkumaan hakeakseen sen sekä taskunsa kukkuroilleen haukia, tuota ehdotonta lempikalaamme josta myös kanteleksi on jos niikseen tulee, ja miksei myös tulisi, Suomessa kun ollaan, miksipä ei tulisi, jättäisi tulematta, miksi, Suomi on Suomi. Juhannushäät Suomessa: AH: kymmeniä ja satoja sukukuntia todistamassa kahta toisilleen ahhiakin ahimmin rakkainta liitämässä avioliiton herttaiseen onnea kukkivaan ja kuikkivaan ja kukkuvaan ja kipinöivään satamaan uuh niin hehkeissä häikkäimmissä häissä - juhannushäissä, linnunlaulun solistessa tuhansina ja tuhansina ja tuhansina ja tuhannen tuhansina tuhansina seppelekimppuina kirkon tornin ympäritse kuin shamppanjavaahto. Suomi ei shamppanjan maa ole mutta Suomesta saa shamppanjaa ja Suomen kesä todella pullottaa ihmeitä eikä kukaan ole yhtään vituksissaan siitä että Suomi ei satukaan olemaan shamppanjan luvattu kotomaa. On Suomella sentään kesänsä, joille yötön yö vain huippu jäävuoren on, meressä pisara, lasi vettä myrskyssä. Suomen kesä - huuuu. Suomen kesä todella pulllotttaa ihmeitä. Rannoilla kun joutsenet nousevat uljaimmilleen huippaavimmilleen kihelmöivän sulokultukaisen tyystin humaltuneena hoiperrellessa purppurahurmaansa kimaltelemaan upean upean upeana joutsenten tuhansilla sulilla - jos ei tämä niin miraakkelia ole kuin hingut niin lisätäänkö junttiusastetta: tepastelepa tien poskelle ja annappas peukalosi hujoppina saatella sinut suomiviisujen ja suomalaisen jutun laskun rupatteleville teille. Muista että valinta on sinun itsesi käsissä. Ja muista että tuo on kuvaannollinen havainnollistaminen. Eli. Astelet rantaan. Kivet liplattelevat, ja se on kuin tangoa. Katsele sitä. Kahtele vaan. Herkisty. Niin. Herkisty. Tilanne on herkkä. On kovaa olla silloin herkistymättä. On hyvä välillä herkistyä, välillä kovistella, välillä olla hyvä vaan. Suomi on välien ja napojen ja moninaisten polttopisteiden Suomi. Suomi: se maa jossa palataan polkua lahkeet raikkaina puhkuen suvea suhusevan koivuston laitaan. Suomalaiset sepalukset. Suomalaiset kaula-aukot. Ah näetkö! näetkö ne! Suvisuutta aivoissa siellä heinäpelloilla pingotaan, vanhukset myhäilevät nuorten kirmatessa täysiä päin auringonlaskuja, tai mikseivätpä itsekin pistä menoksi, pistelemään, ahon laitaa, pisteleviin, kuka ei nauttisi telmiä ladossa, telmiä pelloilla, entä grillailla siipipariparien pujahdellessa pitkin poikin yli suomalaisen hilseen. Ja kaikkea tätä, kaikkia näitä kehystämässä tuo mitä ihmeellisin, tuo mitä äärimmäisen ääri-ihmeellisen loistava, ja ennen kaikkea uskomattomista kaikkein eniten uskomattomin lahja mitä suomenkansa saa muinaisista ja kauas kauas oi niin kauas ajan hampaaseen pakerretuista esi-isistään ja edes menneistä pioneereistaan kiittää: yks tuhansista valtavimmista vimmatuista kokemuksista toismaalaisille kun ne täällä äimistelevät: suomalainen aurinko. SUOMALAINEN AURINKO. Kyllä - tuo pallo, ah tuo pallo täynnä lupauksia, ah tuo pallo täynnä päin tätä kansaa ja naamojaan k!!hkeäSTI loimuavaa tulta ja tulikiveä ja kiloa ja säihkyä ja vimmaa, ah tuo huimaavalla elämänantaumuksella energiaa ja energiavirtoja ja liimautuvia paitoja suova ja huokuva pallo, meidän kiireestä kantapäähän mahtava pallo, rakas pallomme, ah, pallo jonka muodot ja kuohu ja huumaava kosketus saa monen monen vieraan epäuskoiset pärstät ammolleen kertoimella viis ja suutkin siinä kuivahtaavat ja taskut rupeevat hamuamaan elinkautista viisumia ennen kuin ehtiivät kissaa sanoa ketkään. Kissa. Ah tuo - antaa olla. Suomessa on paljon ihania kissamirrejä kyllä. Mennään niihin: auringon kehrätessä pirtin sisällä kölliessämme ruokalevolla, uunin poksahdellessa hitautta uhkuen, oma Söpösemme pomppaa jalkopäähän hieromaan poskiaan kantapäihimme, eikö ole hyvä. Suomi on hyvän maa. Mutta jos on marraskuu. On marraskuu. Eikö mielemme epäilyksettä olekin hitusen hipauksellisesti raskas ja melankolinen ja karvaan ankean autio, sillä kuka voisi olla ihannoimatta ja himoitsematta tuota hurmaavaa ja uskomatonta uskomatonta juhlaa, ihmiselon yhtä autuasta satamaa, kohokohtaa, joka jo toukokuulta alkaen rupeaa rupeemaan rauhallisesti kulkeakseen aistiemme vaatteina, vatteinakin, kesäkuu, heinäkuu, elokuun viime hetkillä alkaa jo ehkä tehdä lähtöään, ryysyisin aistielämyksin tepastellessamme kohti ruskaa, kesän jo ollessa suunnittelemassa uusia kuumia juonia päämme menoksi ensi vuoden satamaamme silmällä pitäen, monen kymmentä ja kymmentä sööttiä kultaveitikkaa kesis ehtikin kasvoillemme kietoa, monta jätskiä lorottaa navallemme, ja syksyn vuoro asettua kehään seuraksemme, mallailemaan, ennen kuin roiskaisemme yli laidan me ehkä sipaisemme jokusen vanan pyyhkeeseemme, niin olivat kesäiset kokemuksemme jännittäviä olleet, niin kesä, ihan hiki levisi pröystäilemään monimuotoisilla taidoillaan, mutta illan puhuri jo käy viilentämässä olemuksemme, ja voimme olla hetken ihan hiljaa. Ihan hiljaa. Ja olemme...

Minua niin ravistaa. Suomen talvi. Nyt on elokuu mutta kun edes ajattelen palelen. Mitä minä edes tiedän? No kyllä täällä pipoja tarvitaan ja lapasia. Ja semmosia muhkeutta pursuuvii toppatakkei. Vähä sipaista huulille rasvaa ja sitten kesäsin kyllä hyttysmyrkkyä kainaloihi ja muhkee annos aurinkolaseja otan seutuville jos ei taho valaistua niin kirkkaasti siitä mikä tuolta yläpuolelta paisteleepi aina vähä hirmuinnolla toisinaan. Paisteleepi paisteleepi. Sit perheet kipaiseevat kojusta tötteröjä himokalliilla tai sit vaan marketista muutama litra huh-huokeella, Suomihan on jäätelön maa. Myös sen. Mutta ensisijassa suomalaisten. Ah, tuo kansa - ne nämä suomalaiset. Kansa joka kyllä osaavi. Vaikka mitä. Sitä sun tätä. Tuota ja sitä. Tätä ja tätä. Ranttalikskin pistää. Semmosen sanan. Muutakin. Kyllä. Kyllä tosissaan osaakin. Vaikkamitä, vaikkamitä. Kuinka veiskään hehtaareja ees alustaa pikpkiriikkiliinisesti sitä, mutta tässä ei voi olla mainitsematta kuinka tuo kansa osaa sauvakävellä, että ottaa pollaan jossain Madagaskarissakin! Suomi on terveyden maa. Jotkut on sairaita mutta ei niistä nyt. Lykkyä tykö. Entä suomalaiset ilmiöt? Voiko kukaan olla halajoimatta niitä kunhan kerran niistä joku on edes puolisalaa ohimennen puolihuolimattomasti läpi sormien ja käheyttä äänessään huikannut. Voiko muka? Miltä kuulostaa lottovoitot? Ooo. Entä mansikat? Entäpä sellainen huima ilmiö näillä leveys- ja korkeus- ja millä ihme piireillä - huiman huimaakin huimemman huimempi ilmiö - kuin Pohjantähti. Oooo! Ja sitten on ne maailmankuuluista maailman kuuluimmat joiden kulovalkean tavoin on kantautunut ja jotka niittäneet oovat ja ovat mainetta ja karttapalloja jne. Nimittäin nämä: urheilijat armaan maamme. Gladiaattoreista gladiaattorisimmat. Voimallisia kuin mitkä. Hurjat. Hurjat. Taipumattomat. Voitosta voittoon jotka kisaavat, poimien mammonaa kuin marjoja, seppeleitä, palleja, pystejä, pusuja, patsaita. Ja kansa miljoonasilmäisenä kostuu olohuoneisiinsa, rannat rakkaimmat ja ristit niin eniten sinisen sinisistä sinisimmän sinisisimmän siniseiset raikaa ja lepattaavat. Voi herranen aika sentään. Ei paremmasta väliä. On se sekin hunajaa. Kun vettyvät mielet kuulaiksi järviksi jotka pilviä heijastellen liplattelevat lipluttelemistaan hiljaa ja vahvasti. Ja sitten aamulla kun noustaan kainaloista tai omassa rauhassa niin on kaiken mailman sisupuukkojen ojenteluita (Suomi - maa puukkojen!) ja oodeja ja selkään taputteluita ja ulkona me huomaamme hiutaleiden viuhuvan upouljaan ylpeästi keinahdellen puolelta puolelle pihan koivujen ihaillessa komeana joukkona tapahtumia hiukan sivusta, lasi huurustuu ja takaa me kuulemme hellän äänen: ”Nyt pöytään, kahvi on valmista.” Ei sitä tarvii ryhtyä sieraimille osottelemaan, jokainen niistä sen kyllä lihassaan tuntee, sormemme tuntee, meidän suortuvamme tuntevat, sormiemme tyynen jännittävät solustot, suonemme tyystin siitä varmoja ovat, että ovatkin, kuinka kohta soljuva kuppiin hurmaavaa kurvaavaa kiepahtelevaa kauneutta - mutta siitäpä hetken päästä lähemmin. Nyt keskitymme vielä teeveeseemme. Suomemme on telkkarienkin maa. Omissa ylhäisissä yksinäisyyksissään nuo suotta surureunaiset kanssamme toteavat kuinka sankarimme marssivat kohti kirkuvan megavalkeaa liinaa jonka ylle leväytetty on maamme leipomoarmeijan kiistämättömimmät huippujoukot. On kakkukahvien aika. Kaikilla. Koko mahtavassa Suomenmaassa ei tavoittaisi paljo ketään. Perheet ovat asettuneina juhlahetkestä hohtaviin koteihinsa. Perintöastiat on tarkkaa kaavaa noudattaen aseteltu ympäriinsä. Ehkä puhelinkin on saanut komennuksen nauttimaan mukanamme. Koko maa on kuin Jumalan taivaat imasseena. On se aika vuodesta... Sitten se kun joku taluttaa kimaltelevakaulaiselle tai useamminkin kimaltelevakaulaisIlle SEN: sähke presidentiltä, tasavallan presidentiltä. Suomi on tasavalta. En muista minkälainen - mutta hyvä. No siis: presidentti koneellaan tai jollain naputellut viestiä itse kisapaikalle. Minulta tarkkaan varjeltu salaisuus miten kaikki itse asiassa ihan tarkalleen tapahtuu, Suomihan on läpeensä asti salaisuuksistakin pursuava, kaikkea uutta ja hätkähdyttävää on meitä venailemassa peninkulmain takana, vaikka pääministeri sanomassa kättä päivää, tai joku muu suomalainen, ja olla voi ettei sanotakaan mitään. Mutta entäpä sähke? Mitä siinä oikein mahdetaankaan kertoa? En tiedä, en tiedä, mutta urheilijoille niitä syydetään ja sauvat ja mailat saavat lorvia, on se aika vuodesta, urheilijat seisovat arvokkaina kun puhetta hilataan salkoon, sitten valkea paperi vaihtaa omistajaa, varmasti suomalaista paperia, Suomipa paperimaa myös, sitä se vasta onkin, valkea paperi vaihtaa omistajaa, ja siinä sitten on jotain kuten, ”Seurasin mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla teidän edesottamuksianne ja toivotankin koko perheeni puolesta Teille nyt todella ansaittua lusikkaa kätöseen ja eikun juhlimaan tätä mitä ilahduttavinta saavutusta mitä allekirjoittaneellakin oli mitä parhain mahdollisuus seurata”. Ja hoitaa se pressamme muitakin asioita, petaileepi rauhan mahdollisuuksia eri tahoille Tellusta (=planeetta jolla Suomi sijaitsee), kansojen välistä hyvinvointia edistää, on sovittelijana vaikka minkälaisissa hankalissa hommissa, kättelee tuhannet urotekoja puskeneet kansalaiset, 6.12, se se on meidän päivä, tais olla sillon kun alunperin itsenäisyytemme paperit rustattiin, tais olla Svinhufvud ohjaksissa sillon, ja joku valtuuskunta, Pietarissa, 1917, mutta mulla on historia vaan seiska. Mutta kuten arvata saattaa ja sopii ja jne niin se mikä minun käsissä on seisonut mustavalkosena noina teeveen kirkkaina hetkinä on jotain 1 2 3 volume - +. Eli arvata saattaa että sähkeolettamukseni on silkkaa arvailun syövereistä mitä isänmaallisimmassa kotvasessa noukittua. Joitain asioita sentään prikuulleen tiedän, en sitä mikä joku prikuu - onko se nyt joku lainasana vai mikä - mutta että kahvia juon. Kahvia minä juon. Se on hyvää. Kahvi. Kahvi - AH! Se se vasta onkin osa suomalaista identiteettiä, se takuulla kaikkein eniten ulkomaalaisin osakokonaisuus sitä. Ja sitä menee ja kyllä sitä männöökin. Huh-huh. Suomalaisilla on hallussaan kultamitali siinä tilastossa että miten reippahasti niitä brassi- ja toisia poroja ecuadorilaisia ja kaikkee että monta lastia niitä vedetään per vuosi nenää kohti. Eikä tämä ole pelkkien olettamusten tai sellasten varassa kyllä yhtään senttiä sillä tää on ehottomasti täysin tilastojen valossa esillä, ei sitä muuten uutisoitas vuosittain enkä määkään nyt siitä niin hirveesti pulisis. Plup-plup. On se totta; me kaiken valossa mätämme ja imemme herkku- ja arkituokioidemme tiimoilla lärveihimme eniten tuota nesteiden kunkkua, korinasuloa, sumppua, himopaahtoa, mitä se nyt kenellekin on, tuo juoma, tuo armahin juomamme, aamujemme bestis, yleisimmin huokaillulta lempinimeltään vakuuttavasti ”kahvi”.

Ja sauna on oma lukunsa. Yksi miljoonista symboleistamme. Mitä merkitsee tämän maan vartaloille ja kiehuville mielen maailmoille. Arvata saattaa.

Minä olen suomalainen. Suomi on hyvä. Siitä pidän. Minä olen suomalainen. Minä pidän Suomesta; se on hyvä maa. Suomi. Tämä on hyvä maa! Pidän hyvin paljon... Täällä on paljon lunta. Talvella. Kesällä meiltä löytyy runsain ja sankoin joukoin monenlaisia kukkia ja puita. Pidän niistä... Niistäkin hyvin hyvin paljon. Minä. Ja tykkään Suomen luonnosta, joka on kyllä äärimmäisen valtava kokemus ulkomaalaiselle kun se saa ensikosketuksesa ihkasuomalaiseen kamaraan. Sitä alkaa huipata, huippaamaan, vähä huipatakin. Ne eivät voi olla uskomatta silmiään, nipistäävät niitä, kulmakarvat pomppaa kuin Chigago Bullsin 23 muinoin, ja voi tulla pojojakin. Eivät ne ulkomaalaisemme voi sitten olla höristelemättä ja nirpistämättä ja hieraistelematta niitä niitten silmiä ja luimistelevatpa ja pällistelevätpä vähä ympäriinsä i-han äimillään ja ammollaan "amp; ihan orpoina pikku-ulkomaalaisina reppanoina, koska on se niin VALTAVA kokemus kun ne tänne vihdoin oovat selviytyneet. Ja sitten kun ne hoiperteleevat kitkalle niin sit ne mielis ostaa sieltä merkkareitten ja hedelmäpommien takamaastosta takavasemmalta takajostain kaksin verroin enemmän silmiä itelleen ja tuplasti ja pussi ja pää täyteen kun siis niin kaunis kaunis on Suomenmaa. On. Ne kahtoo sitä kassaneitiä ja pökertyyvät ja sitten niitten kukkaro viijjään ja joku vaihtaa ne niitten jenit tai pesot tai pesetat tai killingit tai kaiket jonnekkiin ja kohta sitten tuolla jossain hoipertamassa ja suht hupsusti hoilotellen hujan hajan katuja ihan orpona itekiin se voro. Kun se vaan juomiseen halus ne rahat. Ne vaan juomiseen haluaa niitä rahoja. Ei se pahaa tarkottanu kun se vaan tarvis pahasti. Ja pääsee Poliisi-TV:seen ja napataan yleisövihjeen olennaisen merkittävällä myötävaikuttamisella. No ennen sitä se nousee se ulkomaalainen sieltä sen jonosen (englanniksi muuten queue [q:u´j^ôö]) kupeesta kun sen joku siitä hajallaan kyyhöttämästä tempaa ja sitä avittaa se sama tai joku muu ja kuskaapa omalla kolomekirjainrekkaremisella oikeeta kaistaa huristavalla vempeleellään PÖK-927 tms nopeesti asemalta sen entisen orvon pikku pikku ulukomualaisen ajeloo, jutustellen sen kaa köbmelollä tai sujuvalla tai sujumattomalla rötiskäenkulla tai - no ei kai - tai ei jutustele ja kuskaa jonnekin minne ihmeeseen sen nyt pitikään sen turistiressulin mennä ennen kun se tänne meni niinku astumaan niinku. Höh. Tänne Suomen neidon helmoihin. Jossa tuoksuaa viehkot uumat. Jossa sammalhuoneissa oravat peuhaileepi pehmeillä kävyillään vähä niinku tyynysotasta, ja hallit levahtaa hulluiks ihan kun ne ei tuu koskaan ulos ne vitun vipeltelijät mutta kun niillä on niin hauskaa ja hupaisaa siellä männyn massussa. Niin hupaisaa ja hauskaa. Välillä joku käpy napsahtaa ohtaan laiheliinihalliamme ja pipihän se sitten on, ja vituttaa, ankarasti jo vituttaa. Mutta kylläpä sieltä joskus livahtaa käymisilleen höppänähäntäläinen, sikeän yön turvin, eikä voi välttää että välillä myös johonkin kitaan vahingossa, viuh, hätähuuto takahampaaseen osuu ja kimpoo siitä oravamme omiin etuhampaisiin maksimissaan, ja rutinaa, voihketta vähän, rutinaa, kolikon kääntöpuolta; hallillamme hupaisaa ja hauskaa, kun sillä oli varmasti jo aika raihnanen olemus - venata nyt monta viikkoo ees pientä kunnolla maukasta minisuupalamurkinaa - mutta ei sitten enää niinkään kun se sit on saanu nyt ees vähä sitä aimouppotärkeetä ravintoo talvesa varalle, joka paukkuu ja pumppailee jytylaakein aina täällä Suomen tietämillä. Huh-huh että paukkuukin ja paukahteleekin. Mutta perääntyvi kyllä sitten vaihteeks, vetäisee vitipyyhkeensä kehistä, pyyhkiytyy poikkeen, vain hiukan vilkuillen, kevään jo ahkerana olless´ lähes olla sytyttelemäisillään kesävauvelille puhtia, ojentamaisillaan auttavan pikkuruisen rillinsä, pottuvarpaan, jonkun, alkaen talutella rakasta hentoaan, ruvetessa tutustuttamaan vähäsen paikkoihin, ja - sitten kun aika on: taputtelua pyllylle, mene mene, sun vuoros, ja, piakkoin monin paikoin jo tuikattuja ensmäset kiihkeät säteet. Kiihkeet...! Vähäkö. Kuin suitsuttamaan maittemme ja hehkuvain halmeidemme mahtikykyisen messiaan uudesta rintaa herisyttelevästä aistiemme rajamaita monenlaisille partaille järisyttävästä saapumisesta luo, meidän luoksemme, enteilevinä jopa profeetallisina akordeina kiirien kiirimistään kiirimästä kiirimällä päästyään kiirii kiirimästä pääsemättä avaruuden kaukaiset tarkat ensihellenuolet karjuen ihoomme lihaamme piirittäen, lävitse silmänkantamattoman laakean taivaamme meidän ihoon kiirivät, kääriäkseen meidät niin niin lämpimästi, eikä monta osumaa vie meidän tietää, ihomme notkuessa sulassa hellesateessa, kuin suoraan yltämme saavista, siltä se todella tuntuu, eikä monta osumaa meidän tietää vie, ajallaan armaasta ajasta raikavien luokkaimme tietää, isiensä, iskien, äitiensä, äiskien, isovanhempien tietää, erilaisten tätien, erilaisten setien tietää, naapureiden ja lähibaarin sammaltajien tietää, kaikkien suomalaisten tietää, vankien tietää, sokeiden tietää, sekopäitten ja kalkkistenkin, kaikkien maan asukkien, epäröimättä he tietävät mistä ihmeestä oikein onkaan oleva kysymys. Mutta talvi. Mitä on suomalainen talvi. Onko se kylmä. Onko se hyvin kylmä. Onko se ollenkaan kylmä, ja jos on, niin miksi, ja haittaako se, ja kuinka kylmä silloin muka on. Mietin asiaa usein. Haen, ja hoen, ja kysyn ja tarkkailen, kamppailen yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja maltti sinne liukenee, ja hankkeesta pulpahdettava uutta tonkimaan on, on on. Ja taas uudelleen pulahdettava. Mutta ei, ei auta - perimmäinen totuus asiasta kuin maan nielemänä. Kuin maitten nielasemana, laaksojen, kukkuloiden. En minä, minä en yhäkään osaa sanoa kuinka kylmä on suomalainen talvi, tarkalleen. Ja tarkalleen sen sanoa ma tahdon. Ah kuinka tahdonkaan! Kuinka! KUINKA. Eikä meikäläistä paljoja taida avittaa ees kaks varhaista asiakirjaa jotka lähes viittaavat (ainakin salaperäisissä lähes labyrinttisissä sivulauseissaan) tähän minulle jo lähes pyhään tehtävään talvesta. Sen kylmyydestä. Muistan kyllä kuinka tarhassa vuorollani vaihdoin kalenteriin HELMIKUUn, ja siitä hyökki semmonen jääprinsessa kehiin, ei se auta, loitsupuikko kohmeissa hanskoissaan, terävä tuijotus, mutta ei puhekuplaa joka ois ilmassut tietoo. Onkos jotain aavistuksellista tietoutta noiden dokumenttien keskellä joiden verhoa koetan raolleen riuhtoa, kuin betonista verhoa, mannerlaattaa suorastaan, kunpa hypähtäisi jostain edes jonkunlainen Bermudan kolmion omainen kohta jossa voisi seilata totuuden totuutta kohti. Minä vaan kelaan ja kelaan ja kelaan noita mysteeristä hippusellisesti vainun rajamaille meitsiä hilaavia raportteja, vai mitä ne nyt on, oi, kuinka hukassa olenkaan. Pää melko paskana ammollaan mollottava täyttymystä suomalaiselle missiolleen hamuava olemukseni yhä käy uudelleen ja uudelleen kerta toisensa jälkeen kerta kerralta kerrasta kertaan läpi ja halki ja poikki tuota sinisen puhuvaa kartonkia jolla ainuita johtolankojani kiemurtelee, vahvan sininen kartonki - miten voikaan yksi vahvan sininen kartonki niin kiehtoakaan ihmismieltä! Se on kuin ovi, jonka salasana, eikä pelkästään se, vaan myös tiirikointistrategia minun on selvittäminen, kuin fraktaali joka tuottaa aina vaan samaa skeidaa, minun on saapuminen tiedon porteista kieli pitkällä, kyllä todella! Kyllä!!! Kun yöllä suljen silmäni ja levottomana käyn sänkyyn on kuin kävisin tuohon siniseen. Mitä merkillisimpää on nähdä edessään nuo sanat, nuo kummat sanat, jotka sisältävät sisällään enemmän kuin ulospäin kyennee arvaamaankaan.

ON HYVÄ OLLA SUOMA- MINÄ OLEN SUOMALAI-
LAINEN KUN SUOMI NEN. SUOMI ON HYVÄ
ON KAUNIS MAA. MAA. KOSKA TALVI EI
SUOMI ON MYÖS RIKAS OLE LIIAN KYLMÄ.
MAA. JA KESÄ EI OLE LII-
KAIKKEIN PARHAINTA ON AN KUUMA. JA TÄÄLLÄ
ETTÄ SUOMESSA PIDETÄÄN ON TARPEEKSI RUOKAA
HYVÄÄ HUOLTA LUON- JA VATTEITA
NOSTA. JA EI OLE SOTIA.
TOMI 2C
SAMI 2C

Et vastannut. Et ehkä vastannut koska päättelit kelloajasta (14:54) että olenkin jo päässyt töistä ja ulkona pihallasi ja huomannut sen toisen pyörän joka on melkein kuin Jopo, ja arvasit että kyllä tajuan että sen on pakko kuulua jollekin joka tuntee sinut, eli siis on sillä hetkellä sinun luona. Minä osasin arvata siitä että et vastannut että juuri noin asia on, joku on sinun luona, se jonka se pyörä on (todennäköisesti naispuoleinen koska istuin oli peitelty vettä hylkivällä hopeisella materaalilla). Ja vielä joku sellainen todennäköisesti naispuoleinen, joka ei saa kuulla sinun puhuvan minun kanssa sellaisella äänensävyllä kuin olisit puhunut.

Lähetin sinulle tekstarin että voinko tulla. Koska en halunnut vaivaannuttavia tilanteita. Ja olen myös melko ujo, ainakin tuollaisten yllättävien tilanteiden suhteen, vaikka minä olisinkin se vähiten yllättyvä. Vastausta odotellessa otin kuvia siitä pyörästä.

Muutaman kuvan jälkeen, joista yksi epäonnistui Joposi ohjauspyörän tökkiessä pahasti taustalla, sormeni oli jo summerin yllä. Koska epäilin päätelleeni väärin, ehkä talossa on muitakin jotka polttelee suitsukkeita ja pukeutuu kirpputorivaatteisiin, tai sitten joku toisenlainen, mutta joka kuitenkin tuntee jonkun jolla on melkein Jopon kaltainen pyörä. Sitten rappukäytävästä kuului oven käymistä. Kiersin äkkiä nurkan taakse.

Olin aivan kuin kuulevinani sinun ääntä. Kiersin parkkipaikalle valkean pakettiauton taakse. Että jos kuljet normaalia reittiäsi, sen jonkun kanssa, niin näette minut yhtäkkiä kuin vastapalloon. En ollut tarpeeksi ujo sellaiseen, tai olin tarpeeksi utelias. Se olisi vaikuttanut jotenkin tosi tyylikkäältä tapahtumalta. Mitä olisit tehnyt, olisitko tervehtinyt, olisiko toinen tunnistanut minut, olisiko hänestä huomannut että olet näyttänyt hänelle minun kuviani. Mitä olisi tapahtunut.

No, menittekin toista reittiä. Tai, kun kiersin taas etuseinustalle, sinun pyörä oli mutta se toinen oli kadonnut. Eli ehkä se olikin kuulunut ihan jollekin muun luona vierailleelle. Meinasin jo mennä painamaan summeria, mutta ajattelinkin juosta kadulle katsomaan näkisinkö merkin sinusta ja jostakin toisesta. Kaukana oli sinun oloinen hahmo, ja sitten joku muu hahmo, vaaleat hiukset. Aivan kuin molemmilla olisi mekot, tai jotkin. Otin äkkiä kamerallani maksimizoomilla kuvan, mutta astuitte juuri suuren mainoskyltin taakse, ja kuva tärähti muutenkin. Minun tulisi omin silmin nähdä. Aloin kävellä nopeasti. Saavutin vähä vähältä teitä kahta. Pankkiautomaatin kohdalla näin sitten kunnolla. Tunnistin kuka se toinen on, olit kuvaillut häntä tarpeeksi hänen palattuaan Intiasta. 19-vuotias, vaaleat hiukset, en olettanut että tuntisit kahta samanlaista.

Kyyristelin betonin suojissa koska teille oli punainen valo. Rahaa nostamaan jonottavat loivat puolitoista merkitsevää katsetta. Tunsin oloni vähän hölmöksi. Mitä tulisi tapahtumaan. Olisitko vain saattamassa häntä kotiinsa, tai jonnekin, vai olisitko koko illan hänen kanssaan. Milloin saisin vastauksen tekstariini että tulenko suoraan töistä. Vai olettaisitko että kun et vastaa niin se riittää vastaukseksi.

Alkoi sataa. Otin varmuuden vuoksi ihan eri reitin kuin sinä ja se toinen, ja kuvailin hajonneita olutpulloja, rikkaruohoja, liikennemerkkien varjoja, hajonneita tiilejä, kuivien ja märkien alueiden kontrasteja. Koin kauniita asioita, tyhjä olo sisälläni väistyi saadessani monia hyviä kuvia tästä kaupungista, sen hetkellisistä yksityiskohdista. Eri päivänä, eri valossa, samaan aikana, samat näkymät voisivat olla hyvin erilaisia, latteita, tai mahdottomasti valotettavia, nyt ne tuntui aivan sopivilta.

Saavuttuani kotiin laitoin pesukoneen pyörimään mustilla sukilla ja boksereilla.

Nyt ne kaikki kuivuvat yhä sängylläni, koska parempaakaan tilaa ei ole. Siitä on jo kaksi päivää. Pitäisi osata miettiä minne ne kaikki tunkisin.

Oletko koskaan miettinyt, että jos kukaan ei ikinä ois alkanu jutella tuntemattomalle, niin kellään ei ois kavereita tai ystäviä tai parisuhteita. Ois vain omat sukulaiset, nam nam.

En ole samassa koulussa kuin sinä, en asu kanssasi samassa talossa, en ole serkkusi x-säädön bändikaverin puolitutun pikkuserkun x-työkaveri (tai ehkä olenkin, todennäköisyydellä yksi miljardista), emme törmänneet baarissa niin että tuopit läiskähti parin pisaran verran kauluksille, tai torilla niin että rommirusinajätskilorot tyrskähti hiuksiin. Tuskin olemme koskaan kävelleet toistemme ohi, tai samalla kadulla edes kahden tunnin erolla, tuskin olemme koskaan olleet edes 5 kilometrin säteellä toisistamme. Paitsi jos asut Helsingissä, siellä kyllä käyn usein, mutta, puolisen miljoonaa muutakin on samalla ollut sen 5km säteen sisällä. Tai jos asut 5km päässä junaradasta, niin silloin ehkä myös, olen käynyt monessa Suomen kaupungissa junalla.

Mutta kuitenkin. Tuskin olet koskaan kuullut minusta mitään. Nähnyt minua laisinkaan yhtään missään. Havainnut minua mitenkään koskaan. Se oli joskus melko lähellä, välissämme oli ehkä vain 7 betoniseinää ja 2523 autoa ja 16237 ihmistä. Parhaimmillaan suurinpiirtein noin. Ja kun astuin sen jonkun luota ulos ovesta jonka luona olin Helsingissä käymässä, ehkä sinä juuri silloin astuit siellä 4,1 kilometrin päässä sisälle ruokakauppaan. Jonka seinät olivat ehkä tiilistä, joten ehkä silloin oli se kliimaksi, ihan pian sen jälkeen kuljit jo eri suuntaan kuin minä koska aloit suunnata pullahyllyä kohti. Siwan suunnittelija oli julma - olisimme voineet olla parhaimmillaan 3-4 metriä lähempänä toisiamme, 4121 metrin päässä toisistamme. Se on minun askelilla noin 4672 askelen verran, tai ei noin vaan tarkalleen, paitsi jos olen humalassa. Ja jos olisinkin ollut pullaostoksilla juuri siinä kaupassa juuri silloin, ja jos olisin osannut oikeat sanat, katseet, teot, eleet, ja sinäkin myös, niin jatkossa olisin ottaessani 4672 askelta johonkin suuntaan voinut ajatella monta hyvää asiaa sinusta.

Se kaikki jäi kuitenkin melko kaukaiseksi asiaksi silloin. Ja sekin "silloin" on vain hyvin teoreettinen käsite, hajanainen teoria.

Niin, ehkä se meni jotenkin noin, tai ehkä ei, se saattoi mennä vaikka miten, variaatioita löytyisi miljoonittain. Ehkä se on mennyt kymmeniä tai tuhansia kertoja jotenkin. Mikä on ollut se lähin hetki ja tapahtuma? Olemmeko joskus olleet jopa samassa hississä? No todennäköisyys on pieni, menen hyvin harvoin hissillä minnekään, edellinen kerta mitä muistan, ja silloin kyydissä oli toinenkin ihminen, on puolitoista vuotta sitten syksyllä. Hänellä oli oranssilapainen sählymaila, en muista hänestä enää mitään muuta.

Et ollut hän? Ei se mitään. Olit joku muu, joskus jossain, missä sitten olitkin. Varmasti jossain olit joku. Eikä sillä kai niin väliä että kuka tarkalleen missäkin.

Nyt olet kuitenkin siinä. Tässä. Et ole koskaan aiemmin ollut tässä. Täällä. TÄÄLLÄ. Ja tuo tuossa olisi vielä isompi jos voisi. Se olisi monitorin kokoinen, huoneen kokoinen, asunnon kokoinen, talon kokoinen, korttelin kokoinen. Ei se voi olla, mutta ehkä se riittää. Ehkä se silti täyttää tajuntasi ja mielesi ja jyskyttää siihen. Here. Här. Hier. Ici. εδώ. Qui. здесь. Aqui. Kaikkea et tajua, mutta tiedät silti. Tajuat eniten suomea, koska olet suomalainen. Niin minäkin olen. 5 304 833 meitä on, Wikipedian mukaan. Uskotaan sitä. Noista 5 304 831 ei ole sinä eikä minä. 2 on. Toinen niistä on minä. Ja sinä olet niistä toinen.

Ja vähän sama täällä, maidonvalkealla sivustolla. 56 599 tunnusta; 1 minä - 1 sinä.

Niin, sitä ennen kaikkea olen sinulle. Hyvin todennäköisesti ensimmäistä kertaa mitään. Nyt sentään jotain. Mitä? Joku tällä www-sivustolla jonka profiilin kohdalle päädyit, askel kerrallaan, sivu kerrallaan, hiiren liike kerrallaan, kahvin ryystö kerrallaan, klikkaus kerrallaan. Mitään et osannut arvata tai odottaa. Ensin kaikki oli niin rauhallista ja verkkaista, ja sitten bittivyöry lähti liikkeelle ja otti sinut mukaansa. Minne se vie sinua? Mikä sinua odottaa?

99,9% kohdalla se voi ja saa jäädä tähän. Parilla hiirieleellä Combat Strikeen tai Wowiin tai Demiin tai kone kiinni ja Salkkareita seuraamaan, ei se mitään, parempi niin. Salkkarit kaihoaa katsojia, kanava hinkuu mainostuloja, mainostajat tahtovat mainostaa mihin hintaan vaan. Ja nettiklaanit kaipaavat yksiä miehiä. Hyvä näin.

Sitten on aina jäljellä se niin kiehtova 0,1%. Yksi tuhannesta. Wou. Kuulostaa niin... Mahtipontiselta ja lupaavalta. Mutta jos oikeasti otettaisi vaikka 0,1% suomalaisista, eli 5305 suomalaista, ja katsottais miten hyvä jääkiekonpelaaja tai balettitanssija se 5305:ksi paras on, niin ei se olisi kovin hyvä. Se voisi olla jopa hyvin surkea. Nopealla päässälaskulla päättelen että jääkiekon ollessa kyseessä se olisi vitos- tai kutosdivarin pelaaja. Vaikka en kyllä tiedä onko olemassa edes nelosdivaria.

Tänne asti pääsimme tässä kirjeessä, ja missä me tällä hetkellä olemme. Voi olla että tämä on tämän kirjeen sinulle, tuntematon, viimeinen paragrafi eli kappale. Minusta vähän tuntuu että niin se on, vaikka tähän ei mitään järkevää lopetustakaan enää oikein taida tulla. Mutta antaa sen olla niin, ei kaiken tarvitse aina mennä maailman juhlavimmin ja täydellisesti. Rentous on myös hyvä juttu. Ja niitähän on paljon monia muitakin. Tänään pidin erityisesti isoista räntähiutaleista jotka vähän kuin kaappasivat koko naaman. Myös flunssani hellitti ihan yhtäkkiä mikä oli upean huikeaa. Ja myös se että nyt suht tyytyväisenä tallustan keittämään itselleni kahvia. Sen kanssa minulla on lattialla monta päivää maannutta mustikkakaakkua, se on kaikesta huolimatta vielä ihan hyvänä, se ei luovuta ja mene pilalle, se haluaa suuhuni vaikka mikä olisi.

lämmöllä sinun,
olakrez

Onko mitään kamalampaa kuin että kaksi ihmistä jotka voisivat rakastaa toisiaan kohtaavat, mutta toinen sanoo väärät sanat, sanat jotka johtavat siihen etteivät he aloita toisiinsa tutustumista. Ja kenen syy se silloin on, olisiko toisen pitänyt osata sanoa paremmat sanat? Olisiko toisen pitänyt osata olla ymmärtäväisempi ja rennompi?

Entä jos sanat kyllä olivat hyvät ja sopivat, mutta ilmaistu väärällä äänensävyllä.

Tai kyllä aivan oikealla äänensävyllä, mutta liian nopeasti.

Tai liian hitaasti.

Tai hieman väärät sanat minimaalisen väärällä äänensävyllä hivenen liian hitaasti tai nopeasti.

Tai oikeat sanat oikeassa järjestyksessä oikealla äänensävyllä oikealla nopeudelle oikea ilme kasvoilla ja pää oikeassa asennossa, mutta sitten tapahtuu jotain väärää mikä muuttaa tapahtumasarjaa. Jos ei sekunnin päästä niin viiden sekunnin päästä, tai kahdentoista. Jos ei ihan väärää mutta tarpeeksi väärää, etenkin kun mikään tuleva lause ei enää saa asioita takaisin oikeille raiteille, sellaisille jotka johtaisivat siihen että nämä kaksi ihmistä alkaisivat rakastaa toisiaan aidosti, ei sinä päivänä, mutta seuraavina satoina päivinä pala palalta, osasina, kimppuina, ja se kaikki olisi sekä ihme, erittäin ainutlaatuista, kaunista, mutta toisaalta näiden kahden tietyn ihmisen ollessa kysymyksessä myös hyvin luonnollista.

Ja olisi traagista jos niin ei tapahtuisikaan.

Toisaalta he eivät ehkä koskaan saisi tietää että mitä silloin joskus tapahtui ja miten väärää se oli, ja mihin kaikki olisi johtanut jos se olisi mennyt oikein.

100, 200, 500 vuoden perspektiivissä se että tuolloin tapahtui jotain väärää - tai joku tarpeeksi väärä vaikkakin pieni asia, tai lause, tai teko, tai ilme - johtaa siihen että sadat, kymmenet, tuhannet, kymmenet tuhannet, ja tuhansia vuosia eteenpäin katsoessa sadat tuhannet ihmiset jäävät syntymättä, saapumatta maailmaan, elämättä.

Juuri sellaisia ihmisiä jotka voisivat muuttaa maailman suunnan. Tai jos ei edes sitä, yksilöinä, mutta kylläkin suurena ryhmänä, tai jos ei, niin edes olla olemassa, sanoa jollekin oikeita sanoja, ja aloittaa uusia aitoja oikeita hyviä rakkauksia, ja vähitellen kokonaisuutena, tuhansien ihmisten sarjana ja virtana eri puolilla, muuttaa maailman suuntaa, ja suunnan.

Mutta. Ehkä juuri se väärä lause tai sana siinä alkutilanteessa sen oikean ihmisen vieressä saakin tapahtumat johtamaan lopulta siihen että maailman tuhoutuminen ei tulekaan koskaan estymään.

Tai ne sanat on viimeinen pisara. Jota kukaan kyllä ei silloin tietäisi. Eikä jälkeenpäin osaisi tutkia vaikka olisi millainen professori tahansa.

Lauseista kaunein jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta. Lausumatta. Keksimättä. Yritän saada yöllä unen.