Minä olen suomalainen V

Diagnoosini on F14.3. Suomi on diagnoosien maa. Suomi on tilastojen maa. Suomi on itsemurhatilastojen maa. Supipunasen maidon maa. Mikä kansallisaarre! Ja on Suomi meitsinkin maa. Ylpeenä yxi maapallon maista. Maapallolla jotain kaksisen sataa maata hyrräileepi. Suomi ihan toisenlainen kuin monet luulee, lämpimämpi on, omempi on, on etupajuisempi, kehittyneempi, kuin moni luuleekaan, mutta aika moni ei tiijjä ees luulla. Esimerkiksi madagaskarilainen potun viljelijä. Suomi on perunan maa, Suomi on uusien perunoiden maa, uusien potaattien maa, kuorimisen, poimimisen, perunoitten, pottujen, sillin ja voin maa, kalojen, eläinten, Suomi on, päiden häntineen, haarukoitten ja veitsien maa, lähdeveden maa, mansikan ja monen muun maa. Madagaskar, on tai ei ole potun viljelijöitten maa, puun tai heinän maa, mäntyjen maa tuskin, pusikkojen luulisin, osaan luulla. Suomi on maa. Suomi on minun isänmaani. Minun isä on isänmaatani. Isänmaani on myös synnyinmaani. Suomessa on yhtä paljon minulle isänmaata kuin on synnyinmaatakin. Minä synnyin Suomeen Kuopiossa tarkkaan kirjatulla kellonlyömällä. Talvisodan umpeutumisesta 39 vuotta, mitä vitaalisin maaliskuinen tiistai, kolmee minsaa vaille puol neljä, aurinko peippailemassa monia pulleita pilvialuksia joilla taklingit mielessään, minä liu´uin valoihin. Olin ollut jonossa vasta kakkosena, olin päättänyt jäädä hengaileen, melkein käit taskussa, mutta sukelsin kuin sukelsinkin lopulta esiin, nojailtuain puol tuntia kuin joku Kerouac, levis vaan yhtäkkiä semmonen fiilis vaan, tumppasin leikkitupakin ja nostin kytkintä ja suuntasin painelemaan. En tiennyt minne ihmeeseen oikein päätyvä olisinkaan, en vielä osannut tunnistaa sitä ympärillä vellovaa kieltä suomen kieleksi, en tiennyt että mitään maata edes onkaan, entä jos kaikki vaan yhtä valotonta tunnelia, kuin myyrillä. Enkä mahaa suomalaisen äidin mahaks olisi osannut arvata, eikä kukaan tunkenutkaan mikkiä nokan eteen, olisin yön yli takuulla vedellyt tosisikeitä. No, mä se vaan painelin, kädet hikoillen. Ja yhtäkkiä olinkiin selvästi Suomessa. Valoissa. Suomalaisen sairaalan mahtisuomalaisen osaston mahtisuomalaisessa huoneessa mahtisuomalaisen äidin mahtisuomalaisten rintojen päällä ihan turvallisesti lekotellen, suomalaisten sanojen seurallisessa solinassa silmät onnellisesti. Ei siinä puikahtanut ihan ekana koppaan alkaa itkeä tai vonkua tai vastaavaa. Suomalaisten kätten ojentuessa kohti. Pitämään minusta niin hyvää huolta kuin suomalainen toisesta suomalaisesta yleensäkin pitää. Suomi on Suomen maa.

Hautausmaalla. Ovat näköjään vieneet ne yo-ruusut. Kahtelin tuolla keittiön ikkunasta naapuritalon tupakkilaisia, kulautin kahvin, turbolempeen muhailevan pullan pulauttain, ja vetäydyin tänne. En saanut tuntea sinun sänkeä edes, en edes tunnustella, en edes yhtä pienosta pistettä hienolla leuallas, en saanut, en minä. Mutta, sieltä, upen tummasta maasta, kuulen, se tuntuu, kuulen kuohkean puuskutuksesi kumpuavan, ilmassa hulmuamaan, kulkiessani Kuopion kortteleita, ihaillessani tämän kaupungin puita. Kuin olisin joskus elellyt muuallakin kuin kolmissa kodeissani. Kuin olisin muodostanut hiekkalinnoja tuonkin männyn kainaloihin. Sellainen minun katse, sellainen tuon. Suomalaiset puut. Sukupuu. Et sinäkään isääsi kohdannut. Oli naisten mies, se ilmi tullut, ja että äitisi leski, ei saanut pitää sinua, olisi eläkkeet otettu, löysit itsesi niitten sylistä joilta perimässä kolmiossa nyt kahveitain kippailen. Mitäs vielä isästäsi? Tiedän että se oli sinun oikee isäs. Palopuheita piti. Sen äitis näin yhessä kuvassa, sinäkin hymyilit siinä, taisi olla ainut tapaamisenne. Mitäpä tiedän äidistäsi? Että se oli läski. Roosa ja Paavo... Jossain nekin ovat. Minä olen nyt tässä eikä heissä ole mitään ajattelemista ja siksi taidan tästä nauttia. Hiuksissani humajaa hurmaavasti humajaa vaan.

Nyt tässä maassa kohta matkalla pankkiin. Kahet sihajavat sihisevät käsieni poudalla. Jompi kumpi lappu kohta laulukuorossa. Sisälläni seikkailee sanoja. Mitäköhän vittua vielä keksis. Kirjoituskilpailu Suomesta menossa. Osallistumismaksun perivät penteleet. Jomman kumman näistä. Kahesta huntista vastapäätä mua. Vain toiset luvut ehdin summata. Siitä tulee tasaluku: 200. Jyhkeät Sibeliuksen Jeanit ja ylväydet. Talvisodan 50-vuotiskonsertti koulun kanssa. Hihojani katsastin että sielläkö se orkesteri. Tuhansiin ja tuhansiin nuotteihin kun minua pentusta kiedottiin niin melkein tukehduin ja melkein salpauduin ja kaikkea ja kuitenkin ilmavimmillani nautin. Siinä tukka putkessa istuin aivot hönkyen. Nyt, ihoni karvat loikkaisee seisomaan, Finlandian joutsenten hyräillessä lävitseni liehautan satskut taskuun, lehautan katseeni tuoreen kahvini rehevään höyrytykseen, peukalonkynteni partaalla kiiltelee kupin nestettä terveen ja väistämättömän näköisesti. Mietin että vois olla aika ottaa kunnon huippu huikku.
Niin on aika pankin ovi avata, ja pankin ovelle sulkeutua.

Nyt tässä maassa minä luen seinää: SAMMUTUSLETKU. Valkoiset vahvat kirjaimet puskevat punaisesta tarrapellosta päin näköä, sisälle,virtanaan. Virtanaan... Minä kuuntelen pihaa. Kattelen suojatielle päin. Lukuisia kireitä käsistä koolisti venyviä ruokakasseja jotka lohdun ja kodillista tunnelmaa tarjoilisivat kotiluukun takana venaaville pikkukansalaisille, jotka ovat tallustelleet sulattamasta kaikkea sitä mittavaa tarkoin valikoitua aikaansa seuraavaa sivistystä jota tämän kansakunnan nykykouluissa innokkaiden oppilasten mitä vireimmille aivotoiminnoille tarjotaan vastaamaan ajan tarjoamia haasteita jne vastaan, jotta jatkossakin taattua ja turvattua ja turvattu ja taattu olisi Suomen kansan asema yhtenä johtavimmista ja ellei jopa kaikkein huipuimpia kärkimaita ja -maa mitä tämä monimuotoinen safiirin sinistä ja smaragdin vihreetä säihkyvä uhkuva puhkuva matkustaja galaksin sumuisen päällään kuljettaa päivästä päivään ja yö toisensa jälkeen kiertäin tuota giganttista jättiläistä aurinkoa! Oi sua aurinko. Tässä maassa, tässä maassa joka on Suomi, ja nimeltään jotain Tasavallan Suomi, yhden osansa yhden osan yhdellä matolla, ja olen avara. Sanoja. Useita sykähdyttäviä sanoja syöksähtää tarkkaan sydämeeni nyt. Kaveli. Äitii. Mulleh... Kiikku nyt raastamassa varmasti parin naapurin sisuskaluja. On herkkä olo. Autot ajavat. Minulla on sydän. Minulla on minä. Minä mussa on. Otan askelen. Tunnen. Tiedän. Näen oman kohtani Suomea, maailmaa, katsoessani alas, katsoessani ylös, koskettaessani tuntuvia kasvojani, eteeni katsellessani. Nimen takaa kuultaa, kajastaa, kiiluten, kaksi iiristä, kahdet ripset, kaksin kappalein katseita, jotka tiivistyvät yhdeksi ihailtavaksi kokonaisuudeksi, jos suuntana joku jota voi ihailla, jos on semmoinen joka jotain ihailla voi, ja aika ja paikka ovat olemassa, ja ihailee, ihailu on ihailua. Se on ihailemista. Ja Suomi maaihanuus. En mitään ihanempaa tiedä tai tiiä kuin ne asiat joita täällä Suomessa kohdannut oon, enkä ole tai oo muualla ollutkaan, enkä muuanne halajoinutkaan, Suomi Suomi on, Suomeni jossa minulla avain oma kodin ovea varten.