Ensikosketuksia runoihin I

AI2, 310; tuommonen lukioäikän opelle jo loitolta kalskahtava akan jötikkä tiirustamassa hirmuliidullaan kankeaan tauluun taas jälleen jotain meitille sameeta näköaistimössöä vaihteeks vasta viidennessä rivissä seuraillessani. Sinne ne uppoo myrkyllisen syvään pintaan.
- Niin eli siis runoanalyysi palautettava minulle tähän luokkaan viimeistään kahdeskymmenesyhdeksäs päivä maaliskuuta kuuliko kaikki? Siis kahdeskymmenesyhdeksäs maaliskuuta. Kuulihan kaikki.
- Mistä se tehhään!?
- Teette sen siten että valitsette jonkun kokoelman jonka sitten näiden ohjeiden mukaan käsittelette. Alle kaksisivuisia en sitten ota vastaan.
Mitä helvettiä! Mikä runo...! Se oli 1996 ja karkaustorstaita. Hiihtolomat sujahtamaisillaan luo ja kouluhommat suksimassa pulkassa hiiteen joksikin toviksi. Paitsi että runoanalyysistä vähä jo alustavia paineita kasautumaan pinoutumaan jne. Minä olin lukenut aiemmin vain yhden runon. Vain yhden runon. Runoja vain yhden. Ja tehnyt ihan ite neljä (4) kappaletta. Ekan ekalla. Mummolassa. Siellä olin ekan loppusointunikin oppinut. Tuo loruhan menee näin: Ryssee/ silimien välliin tyssee. Ja siellä mummolan leikkihuoneessa, sen lelujen tuoksuisella räsymatolla, Singerin kupeessa, läksyäni veivasin: runo niinku kirjotettava. Minäpä poika kirjotimpa. Ennen saunaa. Ope sitten aikanaan ilmoitti että seuraavaksi sitten Tomin runo, hyvin oli kaikki läksyn tehneet. Ihmettelin että hyväkö se muka on, hyväkö muka, huh-huh. Luokkalaisten korvat nojautuivat tarkoiksi. Ope alkoi tavata tikkukirjaimia repaleisesta ruutupaperista johon taskunpohjahiekkaakin tarttunut ja jotain soossia, ja R-kioskin vitosen pussin aromeitakin varmana. Ope aloitti.

Taivaalla kelluu kuu
maasta nousee puu
oksaltaan pöllö sanoo huu
alhaalla on joku muu
hauva, jolla suuri luu
ja hirmuinen suu
älä pöllö tänne tuu!

Hoo...! Ei sitten muuta lausunutkaan enää. Katoin omaa runopapruani kun se taas oli käsissäni. Tunnustelin sitä. Nostin korvaa vasten. Hetken se aivan kuin kohisi. Hoo. Ei sitten enää. Unohdin koko runohommelit.
Unohdin siihen asti kunnes lukion AI2-kurssilla piti ite vääntää runoja - voisko ees väittää että "taas". Tee haiku. Tee tanka. Tee runo merestä. Kuin ihmeen kaupassa tein, tein kuin teinkin.

Kevätlauluihin
avaudun, luomien leimuun
- tänne taistelin.

Tuota jo remontoitu kymmeneen otteeseen. Runo-meri tuikityypillistä tavaraa. Hait vaanivat, purjeisiin tuulee, suolavettä levahtelee silmistä kauas horisonttiin jne muuta huippua. Ei niitä yhtäkään kehannut ruveta palauttelemaan opelle. Annoin olla rauhassa. Ihan rauhassa. Nuhjuisen äikänvihkoni mukana repsottaen, pois mielestä pois silmistä.

Entä se eka lukemani ihka-oikee runo? Miten nyt niin. Olin kasilla, oli helvetillisen laihaa helmikuuta. Minä taas eräällä seikkailulla punaisen hirmumöhkäleen kimpussa: Vuosisatamme Kronikan syövereissä. Olin kasilla, oli helvetillisen laihaa helmikuuta, ei todella muuta innostavaa keksiny kuin ottaa massiivinen rempottavakansinen teos sylkkyyn ja olla avoinna jos vaikka ois joitain jänniä olympiatuloksia tai -lajeja tai jotain. Rengasuinti. Seiväshyppy ilman vauhtia. Vauhditon kävely. Kahvia maidolla. Pyöreällä näkkärillä. Joku runo ja joku kuva. Katri Vala Rukouksineen. "Tahdon palaa - -" Hätkähdin päineni vähän taaemmas. Katsoin silmiin. Maitotytöltä näytti. Televisiossa Ghana tai joku jyräsi. Katsoin silmiin. Join kahvini, söin näkkärini, olin tyytyväinen.
Ja siis kaksi vuotta ja taas kohtasin sanan runo. Se vähän aiheutti vastenmielisiä väreitä. Seiskan Hyvä Suome!ssa tai jossain oli ollut runoja lukevan likan haastattalu. Likan. Ja kuva. Runokirja polvella kuin siihen jäätynyt, likka kiikkustuolissa viruvana niin jäykältä haiskahtavana ja ihan apatian vallassa lasittunut olemuksensa että tuumailin että onpa neitimäisen kuivaa varmaankin tuo harraste. Ja luokassa edessäni tuoli jolla kökötti melkein kopio sivun lilliputista. Luokkamme oma fiini äikän open lellikkiunelma. Joka käveli silleen että käsien robottimaisen jäykkä rytmi erottui kuin juna kaukaisuudessa. Tök-tök-tök-tök. Olin hieman 100% varma että sekin välillä kyhjötti runojen herkkuja tonkimassa. Eli siis nuo kaksi akkaa ja vielä se kun ala-asteella oli joutunut Upponallen ja sen vitun perkeleen hupaisat lorut opettelemaan. Eipä runous ollut mieleni rulettelija. Eipä ollut. Miksi siitä nyt pitäisi joku tekele vääntää. Parilta jätkältä irtos kirosana jossa ei tulkinnanvaraa tai ilmaa ollut. No eihän teidän ole pakko täällä tunneilla olla eikä tässä koulussa voittehan te minun puolesta lähteä pois en minä voi sitä estää että itsehän te valitsitte että tänne kouluun peruskoulun jälkeen tulette mutta jos ei kiinnosta niin en minä silloin voi auttaa, tuossa on ovi, plää plää. Lukiossa muutenkin sai paljon oppia ovista, mutta ei mitään syventäviä kuitenkaan. Oisin kiitettävästi suoriutunut jos ois pistokoe ollut että mitkä on ovia. No, siinäpä oli mulla seuraavaks ovien suhteen suuntaaminen kirjastolle sitten, läpi noiden kilttien puumaisten kappaleiden joita on lupa osoitella ja paiskia, olin jopa päässyt taas lähes tulkoon joten kuten sinuiksi ihteni kaa. Oma kirjastokorttikin jossain matkassa, naarmuton, häikäisevä, vastahankittu, viivakoodinen.
Ah kotona se oli kuin olikin korttini ja räntäpyryssä portaillessani jälleen kohti kirjaston monia ovia ajattelin koko hommaa. Runoanalyysi. Sitten riuhtaisin kahvasta ja antoi periksi. Tiesin että ovi se on siinäkin.
Mutta kotiin poikkesinkin; kenestä minä sen teen? Joku semmonen kun Leino oli tiedossa joo mutta hölmö valita ainut jonka tietää. Siispä tietosanakirjalle kipaisin, epähuomiokseni olohuoneemme keltaselle tietosanakirjariville, no ehkä sieltä kirjastolta ei ois löytynyt mitään, tai jotain vanhoja limasia tms. No tulipahan lahkeet supipuhtaiks märkähankipyöräilyssä. Minsaviisarin ylös alas verrytellessä muovilattiaan jo ripotteli ja napsahteli tipsakkeita ja ojensin ekan. a-böö. Rupesin pujotteleen hemmetisti huiskien ja huiskien sivuja olkani taa, toisesta kädestä sisään ja toisesta ulos, kymmeniä ja kymmeniä, aakkosten laukatessa alenevassa polvessa, mutta eipä runoilijoita joiden kuva tai teksti innostas, ei niin ei, aa kohta jo pelkkä pyörryttävä muisto vain, B, balettia banaania, Beatles, öö, kukas tuo, Charles Baudelaire. [Bodle:´r] kukkia aistikylläisen hyvän ja olevaa Kaunista ja julmaa sekottavassa varsinkin himo symbolismin... Joo. Ylähuulikin kuin batyskafi. Eli siis mikä se: Baudelaire. Joo. Kait sen tavotan.