Ensikosketuksia runoihin II

Jouduin tarkistamaan seinän TÄSSÄ OLET-tiedotteesta että missähän ne runot oikein nyt sitten oovatkaan luuraamassa haloo, huhuu, tse-tse. Oliko siinä selosteessa sitten 82.2 runot vai 82.2 lyriikka vai ihan 82 runot vai kuinka mutta siitä viereltä alko SCIFI-kaappi sillon. Nyt siinä on Simonin kohta tai Sillanpään tai jonkun. Koin aivan AhAA-elämyksen löytäessäni koodin 82.2 viivakartan muotojen monimuotoisuudesta, metsästettyäni ylhäältä ja alhaalta. AhAA-sanassa on 4 kirjainta vain, ja hatara sana, jotenka siis elämykseni liuennut jo tipoteilleen kun olin vajoomassa askelma askelmalta pyörreeseen syvennykseen joka myös Pohjois-Savon maakuntakirjaston runotjamuuta-paskaa-amfikuoppatilana tunnettaneen, mene ja tiedä. Aargh. Miks ei tuolla vois olla vaikka kaloja runojen sijaan, miks, toivoin, kun aloin jo olla olla turhan lähellä liian likellä oloa, viides, kovin salamyhkäisenä, kovin hikisenä, kuudes, korkeelta kattorinkulan lasit loivat kiivaasti hikisyttävää hehkupaahtoa, muistaakseni, vai voiko se olla, kerroinhan että, mitä, pyrytti räntää, rutosti räntää, olenko paatoksen partaalla hoipertelevainen, olenko, ehkäpä. Jotain mitä katoin telkkarista? That's some good shit man! No: minulle avautui paljon tuttua kun olin saapunut ihan alas asti mitä Kuopion pääkirjaston yläkerrassa voi vaan mennä alas päin (pois lukien hissit tai sen että joku ponkaisis napero-osaston ikkunoista Maaherrankadulle). Paljon paljon tuttua näin sieltä alhaalta. Kyllä. Olinhan vieraillut pentuna monesti tuolla plastiikkakasvien hajuttomien tuoksujen vaikutuspiirissä. Mitä sitä - yleisurheilu- ja pasianssikirjoja näppeihin nappaamassa. Pelejä ja leikkejä. Muita suosikkeja sveitsiläinen postimerkkikatalogi, ja joku ylikummista ilmiöistä kertova siinä missä myöhemmin mitämissämilloineja, siinä alhaalla, jonkun ja jonkun välissä, eikä enää vaan kotiin sen siitä jälleen tarraan. Sitten kohta se ja muita mukana samoomaan äitii päin. Ja jossain se erottui, ja eiku törkkäämään omansa Dostojevskien ja Kafkojen huipulle, tai Keinumorsiamen tai Okalintujen. Joten kyllä, osasin jotenkin suunnistaa tuossa pikku pikkupikkuringissä, eihän siellä kovin karmeaa ollutkaan, niin äkkäsinkin jo sanan jota hakemaan olin rientänyt: RUNOT. Jokin musta paistoi sieltä ekan kaapin tokaks alimman selustasta. Heittäydyin silmittömästi kuin paraskin ja ruskettunein brasilialainen beach volley -sälli, ettei vaan kukaan ehättäisi näppieni eteen kiilaamaan yllätyksen suoman etumomentin turvin - hyökkäys on paras puolustus. Ja mä sain sen. Ja olihan se se mistä tietosanakirja oli maininnut tajuntaani hivelevästi. Kansissa kuin irronneita suonia yössä: Pahan kukkia. Kouraisin koko kukkasloiston rintaani vasten ja heleät pauhuavat odöörinsä lemahtivat täysillä päistikkaa vartalooni.

Hiihtolomalla helteilee aina hirveesti. Paiste leventelee jne. Maanantai ja olohuoneen orientaalisen elämänpuumaton porottuvalla laidalla polvillaan paneutumassa Baudelaireen ja pahoihin pahoihin jopa tuhmiin kukkiinsa. Sälekaihtimet verevän oransseina luoden houreilevia viirujaan maistuvaan lueskeluuni. Käsilleni ensiasteita sädemaalia. Säkeiden poikki muutama hummea haamupaalu. Voi ihailla lattialla paperin tuoreista silhueteista käsin kuinka parvekkeella huokuu ohkaiset hiutalejanojen rauniot, kohta kimalteita vain, mikä ilo huomata ilman imevän nautinnolla kymmeniä useita innokkaasti riemukseen keipahtelevia suitsukiemuroita haihtumaan kevätsäähän. Miten hyvän oloinen homma yksin kotona hiihtolomailla ja lukea rauhassa rivoja sairaita viattomia mielettömiä järkyttävän pahoja kukkia ja pensaita ja seppeleitä. Ja kahvia vedellä poskeen.

Valitsin aine-runokseni semmoisen kuin Ohikulkeneelle naiselle. Koska juuri hulppea vuosi takaperin jouluostoksille painellessa olin tuumannut aihetta kovasti hipoen: entä jos näkiskin yhtäkkiä jonkun heleve-tin hyvän näkösen ja se vain pyrähtäs peruuttamattomasti ohi korvien, kuin linnunlaulu kaukaisesta puskasta kuulutettu kerran helähtää sekaks ja poissa on eikä palaa eikä takasin tuu vaikka odottaa ja oottaa ja odotteleepi eikä sitten tiedä olikokaan oikeen koko laulua ollenkaan. Että mitä jos käviskin että näkee NÄKEE ei näe. Ei näe. Enää. Buu...! Ja niin kävikin sekunti tuon tuumauksen valmistuttua, linja-auton ikkunassa, tietenkin, linja-auton ikkunasta, kumpiko siellä, toinen, yksi liian paljon tai vähän. Silleen. Joten tuo runo, tuo runo oli jotenkin jo koettu osaltani, mutta ilmaistu ei, minulta, tuo runo sitten ampautui tekemään taiteellisen suorituksen puolestani, sana sanalta, iisiä samaistua. Ei kyllä enää niinkään. "- - veistäjän muovaamin säärin - - Löi salama... - -" Jotenkin liikaa kehutaan. Melkein kuin kyllösmaista forzifikaatiointia. Ja liiaksi asti verrattuna siihen että ei miekkonen kuitenkaan perään lähde hölkkäämään vaan antaa naisloistonsa mennä menojaan menoihinsa. Hölmö olo tulee. Miksi ei miekkonen vaan vois kopata eukkoo kainaloonsa heti kun kohalla on ohi luisumassa, jos kerran tykkää, lumoavaa hellyyttä silmistä juo jne. Onko se nyt niin "pakeneva ihanuus" jos sitä ite vaan tepastelee nauliutuneena muualle ja antaa takanaan toisen kadota salaisuuksien maisemiin tms. Buu... Tarraisi, tarrautuisi ja huutaisi kun nainen on vihdoin säärineen tykö ja läsnä siinä about metrin päässä tai ees kahen. Ei antas vain keikahdella läpi sydämen sormien noin vaan, toimisi runominä jotenkin, ei ruutia tarviis keksiä tai mitään niin haastavaa lähimainkaan, mutta oopiumluolaanko häipyykin, tai iltateelle, ei ainakaan naisesa kaa minnekään. Vähä tulee olo ettei noin koskaan tapahtunutkaan, vain potentiaalinen visio, ja siitä sitten raapustettu tms. "Toisaalla, kaukana! Myöhäistä!" Tässäkö tulee se katumus, naikkonen kerennyt jo ehtiä lipettiin haihtumaan eikä enää ehdittävissä. Voi olla. Voi olla. No, silloin vielä reilun keposasti viikon 16-vuotisena päätin tästä tehdä sen ihme runoanalyysin. Siis vähintään kaksi sivua täytys loihtia. Voihan vittu. Laskeskelin että jos venyvällä käsialalla parsisin tietosanakirjan ja runo-opuksen jälkipuheen informaatiota itse runon tekijästä niin ehkä siinä ois jo yks sivu ainakin vähintään ehkäpä, ja kokonaan kun ottasin runon sitaatiks siinä ois puol sivua lisää, joo, ja sit velmuilisin marginaaleillakin, otsikko yhennelletoista tai kahennelletoista riville vaikka, jes, ja sitten ehkä kaks kolme lausetta itse analyysiä itse... Joo.