Kesän pimeys

Taas tänään saavuin kaupassa kaakkuhyllyn luo ja mietin mitä ottaisin. Dan Caken tiilen muotoiset kaakut huomasin, ja muistin että mullahan on niistä yks juttu. Otin kuitenkin jonkun kääretortun. Who cares about kappalejako etc... 18.9.1999 tehty tämä:

Koirat

Kun olin istunut rannan kivellä ja ikävöinyt toisia ihmisiä, toista ihmistä, ja siksi näköaistini sameana värisevä, niin ilmestyivät vasemmalta ne koirat, poukaman puiden takaa, kaksi ajokoiraa, kivien kupeita tassutellen etenivät vaiteliaasti perätysten, niin ilman kiirettä, yhä lähemmäs, olivat huomaavinaan vain seuraavan kiven, ja seuraavan, minä ihailin, aloin rauhoittua. Minulla oli jaloissani Männistön K-Karvisesta valkkaama Dan Caken halpa suklaamansikkakaakku, jonka olin metsikössä aukaissut, haukkaissut päädystä ison puraisun. Sitten oli tullut vastaan lähes pystyjyrkkä havuisen lipevä polku alas kalliolta. Olin vipannut kaakun ja katsonut mitä tapahtuisi jos askeleeni pettäisi. Kaakku pomppi hillittömänä sinkoillen poukkoilevana kimpoillen ja näytti pehmenevän tajuttomasta taipaleestaan paljon eikä pysähtynyt kuin vasta kohtalaisen etäällä ihmettelevän pikkukuusen siimekseen somien käpyjen kupeeseen. Minulla oli jalat joten onnistuin hiukan paremmin. Kuulin jostain supinaa ja kun vilkaisin huomasin männyn oksien lomasta lenkkeilijöitä ja muuta vastaavaa tuulipuvuissaan. Tylsää. Koitin liikkua niin ettei kukaan tietäisi minusta. Oli se hiukan hauskaa. Pienoiselle käyttämättömälle uimasopukalle päästyäni jännitys kuitenkin oli haalennut ja lauantainen rauha alkoi tuntua siinä kivellä istuessani, epämääräisen rujon hetken hievahdettua, yhä varmemmin ja varmemmin vain ankeudelta. Aloinkin kaivata jotain tms. Mansikkakaakku niin ylimakeaa paljaaltaan, vahvan kahvin täyteinen termostaatti olisi ollut erittäin paikallaan. Napsin kaakusta puolet ja asetin loput Diadorieni viereen, jotka taas pesukoneessakin lisää askeltaneina huokuivat raikkautta. Kengät joilla jo melkein viisi vuotta pulkassa. Ja ainakin miljoona askelta alla. Jotka olin nähnyt jo ovilta. Kesport. Hyvät, halvat, ilo sovittaa. Jäätelökoju ulkona horroksessa. Oli marraskuu. Nyt oli syyskuu, kahdeksastoista. Puolikas mansikkakaakku kosteassa hiekassa pussissaan. Juuri kun ehdin sekunnin tuumata minne upottaisin sen - ne koirat. Näyttivät olevan lähteneen isäntänsä luota, jotenkin vaan siltä näytti, ja siltä että sama isäntä molemmilla. Pujottelivat kiviä niin ettei tarvinnut harppoa tai loikata tai muuta. Jotenkin niin sievästi sipsuttelivat. Komeat koirat, vasten Kallaveden lauhaa tasaista hellän turkoosia pintaa. Toinen koirista vaalea, toinen pienempi ja tumma. Vasta kun olivat hiekalla asti aloin kuulla hiukan jotain askeleen laista. Ihmettelin noita otuksia. Ne vaan valuivat editseni, hivenen lyyhyssä, aivan kuin minua ei paljon olisi, niin paljon sellaisina, että minä ihan selvästi olin niille ja tiesivät ehdottomasti, mutta kuin ujoina, kykenemättöminä kysyä kuka olen. Kohta kun olivat jo runsaasti oikealla puolellani, tähysivät nokillaan havumatosta ehkä vaikka vainua, mutta jatkoivatkin jo matkaa uusille kiville, samalla lailla kuin olivat tulleet, paitsi että pois päin minusta. Hassuja, sympaattisia, outoja veitikoita. Kasvoivat yhä pienemmiksi, kunnes katosivat kivikon kaartuessa vahvasti itään, katosivat havujen ja järkäleiden taakse. Oli aivan hiljaista. Vaikka liikauttelin kengän pohjaani hiekassa, ei siitä syntynyt mitään ääntä. Aloin taas olla hukuttavassa haikeudessa. Kuin sen jälkeen kun olin laskenut kaakun käsistäni, ja aromit karkasivat sieraimista. Päässäni ajateltiin mitä kaikkea olenkaan tehnyt sen eteen, missä olenkaan siellä täällä käynyt, jotta, ajatuksia niistä, ajatuksia muista, heistä, ja itsestäni, yhden tuijottavan, hiekkaan imeytyvän katseen verran, kunnes sitten taas, jotenkin, tiesin - koirat olivat siellä! Ne koirat! Heti ilahduin. Kaverukset palaavat... En ollut enää niin vieras, olivat jo kulkeneet editseni. Isompi uskaltautui kohta lipumaan oikean kenkäni viereen, pian aivan kuin imuroi sitä. Tutkaili sivusilmällä myös vähän kaakkuunkin päin, mitäs tuolla. Vähäsen jo lipotti pussin nurkkaa. Sitten täysiä kimpussa, mitä siellä on, miten tämä saadaan auki! Touhusi tassuillaan ja kuonollaan, puski kaakkua ympäri, kohta kylki repeytyikin, ja sitten oli näköyhteys suklaiseen pintaan. Ei auttanut toppuuttelu, pelkäsin että sen kita ahtautuu ja sitä pitäisi auttaa jotenkin tai että se syö sen kaiken herkun ja siitä tulee läski koira joka ei saa ketään enää kiinni ja se viedään jonnekin tarhaan jossa se kuihtuu. Linttasin oikealla jalallani kaakun toisen puolen päälle.

- Elä...

Ei auttanut. Sen himokieli vääntäytyi kuin sorkkarauta kenkäni alle ja kohta sillä oli taas vapaa kaakku. Irtosin kiveltä seisomaan. No ei tuo vaarallista ole. Antaa mennä. Hyvä että tykkää. Ei taida olla tuttua puuhaa. Suklaa. Mansikka. Kaakku. Suklaamansikkakaakku. Kohta toinenkin kiinnostui mitä tuo toinen oikein puuhaa. Lääps lääps. Kaakku hupeni jo mahtivauhtia. Nautin seurata tuollaista ateriointia. Kun sielunsa kyllyydestä kidat siemailivat ihka-aitoa tanskalaista suklaamansikkakaakkua. Sitten kun itse kaakkua ei enää näkynyt, oli foliopussin lattialla sulaa suklaata, murusia, ja taikinapalleroisia, eläimelliset kielet alkoivat ilakoida ja lakaista ja luistella, osui ja ah, upposi. Laskeuduin takaisin kivelle, aloin taputella mukavia kumppanuksia. Olivat saapuneet sopivasti luokseni. Sain vihdoinkin jakaa jotain mukavaa jonkun kanssa. Sydämeni lipotteli verta kuin pehmistä. Ja sitten oli pussin pohja paljas. Koirat alkoivat olla poistumaisillaan, kiertelivät makeajalkaisina ympärilläni. Röyhtäisin itsekin. Kuiskasin heipat. Neljä silmää kirposivat hetkeksi kohti minua, sitten koirat olivat taas pujottelemassa kiviä, mahdollisimman helppoa reittiä hakien, peräkkäin, pieni ja tumma, edellään vaalea, uskaliaampi, todennäköisempi pullukaksi. Molemmat liian koiria perhoseksi, ylisympaattisia tavalliseksi koiraksi. Loittonivat, varmasti entistäkin onnellisempina mieliltään, yhdessä tyytyväiset, kaksi mahtavan yksinkertaisen herttaista yllättävää koiranlupsaketta. Kohta hännätkin vetäytyivät kaarteeseen ja istuin vielä runsaasti hämmästellen mitä oli tapahtunut. Koirat ilmestyvät, tulivat, katoavat, palasivat, saapuvat, söivät, lähtevät, häipyivät, poistuvat, olivat poissa näkyvistä. Ryhdyin keräilemään nopsasti roskiani, pussin, ja Tupla-patukan pahvin, nakkasin ne jonkun likaisen keltaisen vaahtomuovin alle, kummastelin autuaallisuutta joka paistoi rannan takaisten pihlajien halki ja lävitse ja kautta ja puhki, painoin vaahtomuovin kunnolla alas, pompahdin sen päälle kenkineni polvineni päineni, ja katsahdin vielä kerran sinne mistä koirat noin vain olivat ilmestyneet.

Ei taida olla netissä suomeksi mitään Arseni Tarkovskin runoja, joten kun ei tule tv:stä kummoista päätin kääntää yhden runon. Runon joka lausutaan maagisen hypnotisoivalla äänellä elokuvassa jonka alkuperäisnimi on nikkini takaperin, elokuvassa joka löytyy minulta jostain kaapin perukoilta tv:stä lokakuussa 1997 nauhoitettuna, ja myös dvd:llä, muoveissa. Elokuva jonka ensin katsoin pikakelauksella, että mitä tämä oikein on, eihän tässä oikein tapahdu mitään. Ainut kohtaus jonka katsoin playllä oli kranaattikohtaus, ja silloin pidätinkin hengitystäni. Mutta parin viikon päästä siihen piti palata.

Ensitapaamisia

Juhlimme ensitapaamistemme
jokaista hetkeä ilmestyksinä,
vain me kaksi kaikessa maailmassa.
Pelottomana, kevyempänä kuin linnunsiipi,
ryntäsit kuin huimaus
alas portaita, johdattaen
kostean syreenin halki valtakuntaasi
peilin toiselle puolen.

Kun yö saapui,
armo annettiin minulle,
luostarin portit avattiin,
hohtaen hämärässä
alastomuus kaaristui hitaasti;
Herätessäni sanoin:
"Jumala siunatkoon sinua", tietäen sen
olevan uskaltavaa: sinä nukuit,
syreeni nojautui sinua kohti pöydältä
koskettaakseen luomiasi universaalilla sinellään,
nuo sinisellä maalatut luomet
olivat rauhalliset, ja kätesi lämmin.

Ja kristallissa näin sykkiviä jokia,
savun kehystämiä mäkiä, ja kimaltavia meriä;
pidellen kämmenelläsi sitä kristallipalloa,
torkuit valtaistuimellasi,
ja - kiitos Jumalalle - kuuluit minulle.
Herätessäsi muutit
ihmisten tympeää sanakirjaa
kunnes puhe oli täyttä ja ylitse vuotavaa,
jylisevällä voimalla, ja sana sinä
paljasti uuden merkityksensä: se tarkoitti kuningasta.

Kaikki maailmassa oli erilaista,
yksinkertaisimmatkin asiat - maljakko, pesuvati -
kun kerrostunut ja kiinteä vesi
seisoi välissämme kuin vartija.

Meidät johdatettiin ken tietää minne.
Edessämme avautui, keidastuksena,
ihmeestä rakennettuja kaupunkeja,
mintun lehdet levittäytyivät jalkojemme alle,
linnut tulivat matkalle kanssamme,
kalat loikkivat tervehtien joesta,
ja taivas kuoriutui yllä...

Perässämme koko ajan seuraten kohtalo,
puukkoaan teroittava mielipuoli.

Holding up my
purring cat to the moon
I sighed.

Miksi Jack huokaa pidellessään kissaa kuuta päin..?

Koska kukaan ei nostele häntä lähemmäs kuuta?

Koska hän on niin yksinäinen, että etäisyys toiseen ihmisolentoon tuntuu yhtä pitkältä kuin matka kuuhun, ja hänellä on vain kissansa?

Koska hän on niin onnellinen kun tuo herttainen näkymä loihtiutuu eteensä?

Koska kukaan ei saa/laita häntä kehräämään?

Koska taas yksi kuukausi on mennyt, ja hänellä on edelleen vain kissansa kaverina?

Koska kuu pysyy hiljaa?

Koska kuussa ei ole kissoja?

Koska kaikki kolme ovat kuitenkin lopulta niin yksin, ja toistensa lohtuna vain hetkellisesti?

Koska kuu on kauneimmillaan vain joskus ja kissakin kehrää vain joskus, ja Jack kaipaa jotain pysyvämpää?

Koska vaikka se kuulostaa hyvältä, tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä, se ei kuitenkaan muuta mitään?

Koska hän ei pysty unohtamaan jotain mieltään painavaa asiaa edes hetkeksi?

He muuttivat vähän ennen lukion kolmatta keskustaan ja siksi hänkin tuli vaihtaneeksi koulua ainoaan keskustassa sijaitsevaan lukioon, Kuopion Lyseon lukio. Hän ajatteli että se olisi hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, niin hän ajatteli, mutta hän huomasikin että kaikki olivat jotenkin pikkuvanhoja, konservatiivisia, hikuja, pilalle hemmoteltuja Hyvien Perheiden kuivia nössykäisiä. Hänestä kehkeytyi entistäkin isompi luuseri, nobody, outsider, yksinäisen tien musta lammas, krooninen vastarannan susi. Hän ei tietenkään tullut pitäneeksi penkkareita. Mutta tänään se tapahtuisi. Hän pukee päälleen Huuto.netistä kauan sitten eräänä halloweenina ex temporena hankitun Scream-maskin, kirpputorin kevätalennuksesta yllättävän halvalla löydetyn Jussi-paidan, äitinsä vanhat tiukahkot 70-luvun punaiset nahkahousut, ja itse tuunaamansa punaiset Dr Martensit joissa on hopeiset spraymaalikoristeet ja vilkkuvat neonledidiskovalot kärjissä ja kantapäissä.

Maskin takaa huohottaen, mustasilkkisten silmäaukkojen läpi tähyten, lähikaupan piimätölkki kourassa hän pyyhältää kepeitä lumia pitkin varastamallaan/lainaamallaan Jopolla alas Rikkaittenrinnettä, jonka talojen seinät kukoistaa valtoimenaan muratteja. Vastaan ei tule kuin ihmeen kaupalla ketään. Hän porhaltaa yli suojateiden ja risteysten ja pitkin mäkeä Sankarihautausmaalle. Missään ei tunnu näkyvän ketään vaikka on kaunis aurinkoinen päivä. Mutta kello on 11:42, vaikka linja-autoaseman kello on juuttunut näyttämään ihan jotain muuta, mutta siltikin vaikea käsittää miksi hän ei ohita ketään, kukaan ei tule päin kävellen tai edes autollaan, ympärillä ei tunnu olevan lainkaan ihmisiä. On kuin kaikki olisi jossain yhteisessä kokouksessa.

Vihdoin hän asettuu penkin tykö, asettaa pyörän nojaamaan rosikseen, josta pursuaa koiranpaskapusseja, istahtaa sitten turkooseille laudoille, joissa lepää yksittäisiä kaiverrettuja kirjaimia. Paita tuntuu höyryävän jo vähän hiestä. Ei ketään missään. Aurinko porottaa päin hänen polviaan ja syliään. Hän muistaa ottaa taskuistaan karkit. Budapestejä. Hän alkaa nakella niitä jalkojensa juureen kerääntyneille kahdelle oravalle. Yksi kerrallaan, kaksi kerrallaan. Jossain vaiheessa hän ymmärtää että olisi järkevämpi ottaa niistä ensin paperit pois. Ja koska kerran on penkkaripäivä, hänellä on lupa heitellä pelkät paperitkin maahan hujan hajan. Hopeiset foliot näyttävät hyvältä mataessaan vähin erin kohti mäntyjä joiden kaarnaa oksien varjot kuvioi, paitsi ei ihan alhaalta. Hän riuhtaisee piimän auki, riisuu maskin, ja ottaa kunnon kulauksen piimää. Raikasta ja niin keväistä. Hän katsoo Jopon tarakkaan katkenneilla kengännauhoilla sidottua Marimekon resuista tyynyliinaa johon unikkojen sekaan hän on Caran d’Ache –vahaliiduilla kirjoittanut ”I have always been a lonely boy.” Sitten hän juo lisää piimää ja seuraa kun oravat alkavat kiinnittää huomiota pyörään aivan kuin vähän hymyillen.

Rubenin showssa päivää ennen vaaleja Eero Heinäluoma kertoi ettei hän näe syytä viittilöidä käsillään ja laskea sormiensa lukumäärää kuten monet muut poliitikot. Kuitenkin kädet lytyssä istuminen ei saa aikaan aktiivista ja innostunutta kuvaa. Miksi pitää olla niin inhorehellinen? Lempikirjakseen hän mainitsi jonkun josta tuskin juuri kukaan on koskaan kuullut (Ruuthin Naimisiin). Ja vaikka olisikin kuullut, kyseessä olisi 99% todnäk jo valmiiksi SDP:n äänestäjä. Tuli vähän paha olo kun poliitikko kerrankin ei vähän vääntänyt totuutta ja pokkana sanonut että Täällä pohjan tähden alla tai Tuntematon sotilas. Nyyh.

Heinäluoman huonoin puoli poliitikkona on se että hänestä kajastuu rautaisen kivenkovan 100% poliitikon olemus. Mieleen iskoutuu kuva Heinäluomasta syntymässä, ja ennen kuin napanuoraa kerkeää kukaan katkaista, vauva jo latelee tyyliin "Ehdottomasti keskeinen kysymys seuraavalla vaalikaudella tulee olemaan perusturvakorotusten integroiminen indeksiin jotta taattaisiin hyvät tulevaisuuden näkymät niin lapsiperheille, opiskelijoille, kuin eläkeläisillekin, unohtamatta duunareita".

Mutta mitä säteilee Jyrki Katainen? Vaaliväittelyjä katsellessa vähän vitutti melkeimpä etten sattunut pienempänä asumaan samassa pihapiirissä. Olisi ollut niin fantastista mennä Kataisten oveen pimpottamaan että "Voitko olla". Sitten ois keulittu Jopoilla ympäri Siilinjärven raittia ja imeskelty tikkareita auringon paisteessa. Vaihdeltu hiekkalaatikon ääressä Tinttejä ja postimerkkejä, ammuskeltu nallipyssyillä. Vieläkin voin melkein sieluni silmin kuvitella miten Jyrki käppäilee takapihalleen etsimään koppakuoriaisia ja muuta mitä voisi tutkia mikroskoopilla. Sitten koko illan paneutuu siihen silmät intoa puhkuen, kunnes auringon laskettua istahtaa koneelle ja mailaa jollekin puolueväkensä ihmiselle jonkun uuden ehdotuksen tai idean miten maailmasta ja Suomesta voisi tehdä paremman paikan. Seuraavana päivänä flambeeraa pihvejä sydänkuvioisessa esiliinassa, lieskat lähes nuolee kattoa, Jyrki huudahtaa "Mageeta!" Jälkkäriksi heittelee lettuja innokas pilke katseessaan, jotkut melkein tipahtaa lattialle mutta ei kuitenkaan. Runsas läjä mansikkahilloa joka lautaselle. Ruoan jälkeen kurvataan autolla ostelemaan lapsille pastellin värisiä pehmoleluja. Tällaisia siveltimenvetoja sisältyy Kataisen imagoon.

Entä sitten Matti Vanhasen imago? Pääministeriksi jouduttuaan se oli harvinaisen huono. Eiköhän melkein kaikkien mielestä kyseessä ollut mauttomin, värittömin, harmain, puupökkelömäisin ja kirveellä veistetyin poliitikko mitä olisi voinut kuvitella. Juuri mitään tunteita tai ajatuksia ei oikein kukaan osannut liittää häneen. Entäs nyt? Halonhakkuu ajankohtaisohjelmissa kerta toisensa perään flanellipaidassa, nettitreffit ja uuniperunat on tehneet Vanhasesta koko Euroopan coolimman ja sexyimmän ja tavoitelluimman pelimiesäijän. Daniel Craig on kavahtanut jo satoja kertoja. Pian voi koittaa ilta jolloin valkokankaalta tapitellaan Matti Vanhasen esittämää roolihenkilöä joka astelee tummassa puvussa nojaamaan baaritiskiin ja tokaisee "Kevytmaito, shaken not stirred".

Kun Kokoomuksella on Batman&Robin, Keskustalla Bond, niin SDP:llä vain Heinäluoma. Siinä missä monen muun poliitikon voisi kuvitella alkavan (jos ei jo ole) trendikkääksi, moderniksi, metroseksuaaliksi, vaaleanpunaista kauluspaitaa pitäväksi, niin ei Heinäluoman. Ajan henki on jotenkin häntä vastaan. Tylyä. Eli, ei ne pelkät ajatukset tai osaaminen riitä. Jos Suomessa pidettäisiin pressanvaalit Heidi Hautalan ja Hanna Pakarisen välillä, tai kansanäänestys siitä tuleeko Seppo Kääriäisestä vai Lordista pääministeri... Tunteita herättävimmät voittaisi.

Paavo Lipponenkin oli kerran mielikuvissa hitaasti ja jäyhästi uima-altaan reunusta käpöttävä keski-ikäinen mies joka puhuu hitaasti ja jäyhästi. Sitten tuli Päivi, seuraaminen Pariisiin, Linnan tanssit, ruusut ja riisit. Katse täynnä kesää ja ääni valtoimenaan perhosten kutinaa.

Entä sitten notkeus jolla SDP kohtasi ongelmat? Ei se riitä että kun moka on jo tapahtunut, joku sanoo jossain blogissa että olisi jonkun pitänyt olla vähän nöyrempi. Leena Luhtasen suuri tragedia oli ettei hänen miehensä etunimi ole Olli. Keskustalla on riveissään sellainen verbaalivähättelyn virtuoosi ettei mitään rajaa. "No taitaa olla vielä Ollin oppivuodet vähän kesken, eli pitää varmaan pitää vähän iltakoulua, ja nyt vietetään kyllä ilta sanan ja hellan ääressä, että kyllä se tästä. En kyllä nyt leivo sille pullaa ainakaan viikkoon." Se "ukkopaha" kuulosti vain siltä että ajetaan takaa Tanjan tyyliä ja sorrutaan kardinaalisesti.

Ja vielä se että Matti Ahteen ehdotus nettipokerin kieltämiseksi oli yhtä järkevä kuin minkä tahansa 100000 ihmisen harrastuksen ja 20000 ihmisen pääelinkeinon kieltämisen ehdottaminen.

Yhä tulee herättyä keskellä yötä, kylmä hiki otsalla, vapisten ja mietittyä vaaleja. Epävarmoin askelin kävelen varjojen keskellä jääkaapille, ja katson sen oveen jääkarhumagneetilla kiinnitettyä Jyrki Kataisen lehtileikettä. Tuo hymy, ja se aurinkoinen katse, ja positiivinen pilke kulmakarvoissa ja poskipäissä poistaa kaiken huolen häivän siitä ettenkö saisi taas makeat unet, kunhan ensin otan kylmää maitoa ja ison pullasiivun, ja painelen takaisin lämpimään sänkyyni nukkumaan.

Sydämen kokoisia lumimöyhkäleitä
haalean ruskean sävyn kyllästämää maisemaa vasten
putoilee niin majesteettisina
taivaan täydeltä hujan hajan poukkoilee
kaulaliinan yli loikaten hivelemään varoen
auringon kiloa leijaillen
ne tulevat
pehmeinä lämpiminä taskuihin
sulavat pian avainten ja
runojen läpi imeytyvät reisiini

WTF. Päivää ennen vaaleja SDP:n ykkösjehu Eero Heinäluoma esiintyy suorassa lähetyksessä miljoonalle katsojalle Rubenia vastapäätä ja vastaa huonoimman puolensa olevan huumorintajun puute. WTTF?!

Suomalaiselle huumorintaju on sydämen asia. Koti, uskonto ja huumorintaju on sellainen Pyhän kolmiyhtenäisyyden mantra että poliitikolle vaalia edeltävänä iltana sanoa televisiossa suoraan olevansa huumorintajurajoittunut on sama kuin ampuisi itseään jalkaan vesipyssyllä joka on täytetty Prinssi Eversti -hunajaviskiliköörillä ja odottaisi että kansa tulee nuolemaan varpaanvälit. Ei. Ei ei ei ei ei. Miksi? What were you thinking? Duud. No no no! Miksi piti olla niin rehellinen. Yök. Heti rupesi tekemään mieli sankoa. Olisit nyt Eero vähän laittanut kermakuorrutetta vastaukseesi. Jotain. Kääk! Ei noin...

Eero, sinulla on ollut jäyhän miehen maine jo kauan, mutta sentään joku toivo on leijunut ilmassa, että sisälläsi saattaisi piillä jotain hersyvää joviaalisuutta tai lutuista lupsakkuutta; nyt menit ja huitaisit sivuun viimeisenkin kalterin salaperäisyyden haarniskakypärän maskista, ja tuijotit kansaa naama peruslukemilla. Monet SDP-fanit varmasti meinasivat tukehtua kaljaansa. He olivat jo suunnitelleet miten kiskovat loppuillan mäyräkoiraa naamariin ja seuraavana aamuna aloittelevat krapulan loiventamisen vanhalla kunnon "kalsarikänni" taktiikalla - vetämällä six packia kitaan sohvan pohjalta Turhapuroille naureskellen. Sitten illemmalla räntäsateen lakattua marssivat äänestyskoppiin tuikkaamaan sen ratkaisevan äänen SDP:lle.

Niin moni joutui nyt pettymään vuoksesi Eero, niin moni oli jo säätänyt pelikorttinsa SDP-klaanin värisiksi, niin moni joutui nyt miettimään pelimerkkinsä uusiksi. Viimeinen pisara oli saavutettu, kipukynnys ylitetty turvan mitalla, ylitetty kalkkiviivat marssissa johon ensimmäiset lähtölaukaukset ampui eräs nimeltämainitsematon Luhtasen Leena, kauan kauan sitten, eikä edes omatoimisesti, vaan eräät lumihiutaleet vaan sattuivat laskeutumaan sellaiselle kohdalle universumia, että joskus, lähes vääjäämättä, ne alkaisivat vyöryä liikkeelle, kunnes muodostuisi, vähä vähältä pallo, joka kierros kerrallaan pyörisi ja rullaisi, kuin magneetin lailla imeytyisi kohti päätepistettään.

Varmasti lauantaina 17:äs maaliskuuta about 24 tuntia ennen vaalikoppien sulkeutumista Eero sinun huumorintajuvastauksen jälkeen moni mietti että mitäs nyt... Hmm.. Pää kelasi eri vaihtoehtoja. SDP... Hmm... Tajuntaan iskeytyy kuin salama kirkkaasta lumipallosta etelä-pakilaisen huoltoaseman pöydän alus. 980 euroa seteleinä sujahtamassa kädestä toiseen. Right thurr, siellä se tapahtui, siihen hetkeen sielun silmät jumittuu pauselle. Sitten mieleen iskeytyy sana oikeusministeri. Mieleen iskeytyy kuitenkin ennen kaikkea ei se mitä tapahtui, silloin joskus, vaan mitä viime päivinä oli tapahtunut. Epätoivoinen viivätystaistelu talvitakkiin linnoittautuneena. Se mitä sanotaan, ja miten sanotaan, miten käyttäydytään, ja miten suhtaudutaan niihin ketkä haluaisivat että jotain sanottaisiin. Tästä kardinaalitupelluksesta mieli ei pääse yli eikä ympäri. Edes David Blain ja David Hasselhoff ja Joukahainen yhdessä eivät voisi laulaa SDP:tä tästä suosta. Mieli miettii mitä, ketä, kuka. Äänestänkö puoluetta jonka johdossa on äijä jolta puuttuu huumorintaju. Vai... Vai miestä jolla on autotallissaan Jaguar, tai on ainakin joskus ollut. Alan Parsons Projectin Sirius alkaa soida korvissa. Taivaanrannasta rullaluistelee tuoppi kädessään, tippaakaan hukkaamatta, varmoin ja päättäväisin potkuin, puolivallaton toivon pilkkeen kare suupielessään, Sauli.

Ja valinta on tehty.

Vaalit siis oli mutta tänäkin aamuna meitä tuijottaa iltalehtien kansista Robbie Williamsin vieroitushoidosta karanneet kasvot. Ja ensikin viikolla. Ja muutkaan epäkohdat ja suomalaisille huonoa mieltä tuottavat asiat eivät muutu tai tule muuttumaan, ainakaan vaalien tai vaalituloksen ansiosta.

Loska. Katkeilevat kengännauhat. Tiukassa paikassa sortuvat vetskarit. Baarien vessojen lattiat, tai niiltä jalkoihin tarttuvat vessapaperit joita ei huomaa. Mulkut poket, tai muut ihmiset. Seuraavan aamun krapula. Lähdettiin yhdelle, venyikin kymmeneen. Naapurissa räksyttävä koira. Herääminen naapurin tupakkayskään. Maanantai on maanantai. Maitotölkki hankala avata. Voi mennyt myrtymään. Blogi ei tunnu kiinnostavan ketään. Mainosten huono huumori. Flunssakierre. Lempiohjelman unohdukset. Heruttajat heruttaa. Dobermannit haukkaavat lenkkipoluilla vastaantulijoilta palasen pohkeesta. Suodatinpussi halkeaa keskelle keittiön lattiaa. Joululahjat on about suklaata ja sukkia. Se että joku vonkaa, tai se ettei joku vonkaa. Turpaan saaminen avopuolisolta. Tai se ettei saa. Rakkauden puute. Viinasta tykkäävät vanhemmat. Sademetsät tukehtuu. Jääkarhut yön pimeydessä itkee. Hevoset juoksee junien alle kulman takaa. Lasipöydät räjähtelee vauvojen yllä. Taidenäyttelyjen vieraskirjat vilisee oothomo-kommentteja. Ahistus, ihan kaikesta muusta kuin veroprosentista johtuva. Se että kukaan ei hae tanssimaan. Tai että valitaan kunkkusakeissa viimeisenä. Tai että tekee oman maalin. Tai jää kiinni lunttaamisesta. Tai lunttaa ja saa hyvän numeron ja omatunto painaa. Joka puolella törmää horoskooppeihin, oinas sitä ja oinas tätä, ja kaikkea muutakin vaikka mitä tuputetaan mikä ei lainkaan kiinnostaisi. Terapeutti ei oikeasti 0,1 kyyneleen vertaa välitä mitä sulle kuuluu. Se että jotkut puhuu sontaa selän takana. Tai päin naamaa. Mökeiltä ei Marie-keksejä parempaa löydä. Roskaposteja satelee. Jos ohittaa Fiatin kuski näyttää keskaria. Kirjoituksissa vilahtelee enään-sana ja puheessa niinku. Ryppyjä tulee. Ihraa tulee. Ei enää mahdu entisiin vaatteisiin. Oman jäkisjoukkueen tappioputki. Ilotulite ulisee ala-astelaisen iirikseen. Radiojen soittolistojen kankea musa joka pyörii ympäri kahden tunnin välein. Kuivat välispiikit. Puhelinmyyjät jotka soittaa tuntemattomasta numerosta. Se että kassalla kysytään Plussa-korttia. Kassaneitien ole hyvä ei kuulosta aidolta. Kaupan eteen on linnoittautunut rypäs pissiksiä limppailemaan. Bussipysäkkien tympeät naamat. Kalman hiljaisuus hisseissä. Salkkareihin on tulossa Martina Aitolehti. Se joka esiintyi hyvin ja ei olisi ansainnut pudota, putoaa Idolseista, nyyh nyyh, silti kukaan ei koskaan kerro kuka sitten olisi ansainnut pudota. Kesällä ampiaisia tulee ikkunoista ja ne on meinata pistää. Jostain nurkasta löytyy kammottava hämähäkki. Joskus yksin ollessaan saattaa tulla huono olo ja alkaa ehkä pelottaa joku pieni tai iso asia. Peilistä vilkuileva ihminen on yhä se sama. Ja juhannuksenakin sataa.

Noob.

Viime eduskuntavaaleissa pienin ero läpimenneen ja seuraavaksi jääneen välillä oli 40 ääntä. Muissa tapauksissa ero oli 150-5000 ääntä. Keskimäärin varmaan jotain 500-1000 ääntä.

Jos vaalipiiristä menee sanotaan 10 ehdokasta eduskuntaan, 100 ehdokkaasta, se tarkoittaa about 6 peeloeesta ehdokkaita. Jos lasketaan peeloeen seuraavaksi parhaiden lisäksi vielä 1 muusta peeloeesta oleva joka "melkein" pääsi läpi, se tekee keskimäärin 7 ehdokasta joita äänestämällä olisi äänestänyt "häviäjää". Eli 7% mahdollisuus. Tsänssi. Mahis. Oddsit.

Jos oletetaan että keskimääräinen "häviö" (=montako ääntä enemmän olisi pitänyt saada että olisi päässyt eduskuntaan) oli 500 ääntä, on 0,2% * 7% = 0,014% = 1/7000 todennäköisyys että sillä SINUN äänellä olisi ollut merkitystä.

Useimmiten juuri niin että äänestämäsi ehdokas ohitti tiukassa tsikaanissa jonkun saman puolueen 9,4% huonomman ehdokkaan.

Ja porhalsi eduskuntaan tuottamaan noin 1/200 äänistä ja puheista ja lakiehdotuksista ja ties mistä.

Todennäköisyys, että tajuaisitkin minuutti viiva puoli vuotta äänesi annettuasi että menitkin äänestämään sellaista joka vain oli kaikkein eniten verbaalihäröilyllään onnistunut pesaisemaan aivojasi häntä suosivaan asentoon, olisi mittavasti isompi kuin 1/7000.

Todennäköisyys että useimmat jotka äänestää noudattavat kaavaa "tarvompa nyt loskassa vartin tai pari jotta voisin siellä tuulipukujen keskellä jonotettuani sillä tummankeltaisella lyijykynällä siinä kopissa veikata sitä ihqua hevosta ja katsoa sitä numeroa siinä paperissa ja tuntea lappua lootaan tuikatessani Ylpeyttä(tm) että olen isoja asioita sysäämässä liikkeelle Maailman Parantamisen edistämiseksi ja sitten tuntea onnistumisen elämyksiä jos se Mun Heppa (tm) meneekin turvan mitalla voittoon ja kokea että minä olen Vaikuttava ihminen jolla on Hyvä Poliitikkomaku, ja olisi niin hienoa sitten tuntea kuuluvansa isoon Hyvän Poliitikkomaun omaavien joukkoon ja taputella itseään selkään ja sitten jos maailmasta tulee parempi kiittää siitä itseäni koska minä sen tein ja jos maailmasta tulee huonompi niin tietenkin koska muut ei osanneet veikata sitä samaa hevosta kuin minä tai eivät tarpeeksi paljon" = 98,3%

Todennäköisyys että voit vaikuttaa maailmaan ihan miten itse haluat ja valitset = 100%

Todennäköisyys että tämä vaikutti sinuun 0,1% < x < 99,9%

All your vote are belong to us.

For great justice!

Pwned.

Noob.

Halipatsuippaa! Hyvät kansalaiset, kansanedustajaehdokaskandinaattikollegat, äänestäjät, ja muut ihmiset ja olennot. Veroja tulee ehdottomasti alentaa. Opintotukea, eläkkeitä, palkkoja, ja työttömyyskorvausta tulee nostaa tulevalla hallituskaudella tuntuvasti.

Kaikkia hyviä hommeleita tulee lisätä ja kaikkia huonoja hommeleita tulee vähentää. Oikeiden asioiden tulee olla hyviä asioita ja väärien huonoja asioita.

Lintu sanoo titi-tyy, siinäpä on Olakrez Kyläharakka-Örnälän äänestämiseen oiva syy. Numerolla ysi-ysi-viis, äänestäpä kas kas Olakrezia siis hopi hopi. Jokainen ääni ratkaisee.

Aion tulevassa toimessani keskittyä puolustamaan vakavalla kädellä opiskelijoiden, eläkeläisten, työssäkäyvien, työttömien, lapsiperheiden, yksinhuoltajien, sotaveteraanien, sinkkujen, kaupunkien, kylien, kuntien, taajamien, maaseudun, kodin, uskontojen eriarvoisuuden, isänmaan, Suomen valtion, akvaariokalojen ja keihäänheittäjien oikeuksia.

Tulee vakavasti pohtia ja ottaa huomioon miten modernin tietoyhteiskunnan haasteet ja länsimaisen hyvinvointiyhteiskuntavaltion tulevaisuuden turvaaminen olisivat yhteensovitettavissa pohjoismaisen sivistysvaltion intressien kanssa. On sovittava raamit koulutus- ja terveyspalveluiden perustavaalaatuaolevalle tuottamiselle rakentavassa hengessä.

Huomisen Suomessa tulisi taata oikeudenmukaiset edellytykset parantaa frettien, froteepyyhkeiden, freskojen, friteerattujen banaanien, Scrabble-harrastajien, kauppaneuvosten, kirahvien, eucalyptuspuiden, tilkkutäkkien, kaupan eteen pakkasella kahlittujen koirien, adhd-koppakuoriaisten, sinihomejuustojen, kvanttien, kvarkkien, atomien, elektronien, sekuntien, aamujen, dinosaurusten, imukuppipehmolelujen, pesuohjelappujen, reikäleipien, kardemummaputkiloiden, paljousalennusten, katsastuskonttorien mölinän, auringonvalon, avaruuden, Hannu Karpon karvahatun, napanöyhtän, pastellinsävyisten tapettien, sulkapallojen, suodatinpapereiden, silikonimissien, trampoliinien, mäntymetsien, muovipussien ripojen, olutpulloetikettien, kranaatinheittimien, webcamien, Suomi24:n adminien, hiirimattojen, koulukiusattujen, makuukamarisilmien, leivänpaahtimien, havaijipaitojen, havaijipaidan eri kirjoitusasujen, t-paitatekstien, pulujen, tuulilasien, pelargonioiden, alastonkalenterien, laajakuvaplasmatelevisioiden, pikselien, sielujen, asfaltin, jäänmurtajien, ja ihmisen asemaa.

Allekirjoittanut tulee puuttumaan edellämainittujen asioiden lisäksi myös mm seuraavien tärkeiden näkökohtien korjaamiseen: yhteiskunnan laajat ja kattavat palveluvalikoimat kaikille tasapuolisesti, kuntasektorin palvelumitoitusta järkeistettävä, kestävän kehityksen osaamisen nykyaikaistamisen suunnitteleminen yhdessä kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa ruohonjuuritasolla yhteistyössä kuntien ja palvelusektorin kanssa.

Eikä siinä vielä kaikki.

Tulen ottamaan sydämeni asiaksi laittaa kuntoon kaikkien suomalaisten hyvinvointi pitkällä tähtäimellä yksityisesti ja erityisesti, sekä hoitamaan ja vaalimaan katajaisen kansan perinteitä ja arvoja hyvää makua noudattaen ja laadusta tinkimättä.

Jalkakuppapotilaiden puolella -puolueen kansanedustajaehdokaskandinaatti,
Olakrez Latoharakka-Örvönen