Suklaatia lutuisille elukoille

Taas tänään saavuin kaupassa kaakkuhyllyn luo ja mietin mitä ottaisin. Dan Caken tiilen muotoiset kaakut huomasin, ja muistin että mullahan on niistä yks juttu. Otin kuitenkin jonkun kääretortun. Who cares about kappalejako etc... 18.9.1999 tehty tämä:

Koirat

Kun olin istunut rannan kivellä ja ikävöinyt toisia ihmisiä, toista ihmistä, ja siksi näköaistini sameana värisevä, niin ilmestyivät vasemmalta ne koirat, poukaman puiden takaa, kaksi ajokoiraa, kivien kupeita tassutellen etenivät vaiteliaasti perätysten, niin ilman kiirettä, yhä lähemmäs, olivat huomaavinaan vain seuraavan kiven, ja seuraavan, minä ihailin, aloin rauhoittua. Minulla oli jaloissani Männistön K-Karvisesta valkkaama Dan Caken halpa suklaamansikkakaakku, jonka olin metsikössä aukaissut, haukkaissut päädystä ison puraisun. Sitten oli tullut vastaan lähes pystyjyrkkä havuisen lipevä polku alas kalliolta. Olin vipannut kaakun ja katsonut mitä tapahtuisi jos askeleeni pettäisi. Kaakku pomppi hillittömänä sinkoillen poukkoilevana kimpoillen ja näytti pehmenevän tajuttomasta taipaleestaan paljon eikä pysähtynyt kuin vasta kohtalaisen etäällä ihmettelevän pikkukuusen siimekseen somien käpyjen kupeeseen. Minulla oli jalat joten onnistuin hiukan paremmin. Kuulin jostain supinaa ja kun vilkaisin huomasin männyn oksien lomasta lenkkeilijöitä ja muuta vastaavaa tuulipuvuissaan. Tylsää. Koitin liikkua niin ettei kukaan tietäisi minusta. Oli se hiukan hauskaa. Pienoiselle käyttämättömälle uimasopukalle päästyäni jännitys kuitenkin oli haalennut ja lauantainen rauha alkoi tuntua siinä kivellä istuessani, epämääräisen rujon hetken hievahdettua, yhä varmemmin ja varmemmin vain ankeudelta. Aloinkin kaivata jotain tms. Mansikkakaakku niin ylimakeaa paljaaltaan, vahvan kahvin täyteinen termostaatti olisi ollut erittäin paikallaan. Napsin kaakusta puolet ja asetin loput Diadorieni viereen, jotka taas pesukoneessakin lisää askeltaneina huokuivat raikkautta. Kengät joilla jo melkein viisi vuotta pulkassa. Ja ainakin miljoona askelta alla. Jotka olin nähnyt jo ovilta. Kesport. Hyvät, halvat, ilo sovittaa. Jäätelökoju ulkona horroksessa. Oli marraskuu. Nyt oli syyskuu, kahdeksastoista. Puolikas mansikkakaakku kosteassa hiekassa pussissaan. Juuri kun ehdin sekunnin tuumata minne upottaisin sen - ne koirat. Näyttivät olevan lähteneen isäntänsä luota, jotenkin vaan siltä näytti, ja siltä että sama isäntä molemmilla. Pujottelivat kiviä niin ettei tarvinnut harppoa tai loikata tai muuta. Jotenkin niin sievästi sipsuttelivat. Komeat koirat, vasten Kallaveden lauhaa tasaista hellän turkoosia pintaa. Toinen koirista vaalea, toinen pienempi ja tumma. Vasta kun olivat hiekalla asti aloin kuulla hiukan jotain askeleen laista. Ihmettelin noita otuksia. Ne vaan valuivat editseni, hivenen lyyhyssä, aivan kuin minua ei paljon olisi, niin paljon sellaisina, että minä ihan selvästi olin niille ja tiesivät ehdottomasti, mutta kuin ujoina, kykenemättöminä kysyä kuka olen. Kohta kun olivat jo runsaasti oikealla puolellani, tähysivät nokillaan havumatosta ehkä vaikka vainua, mutta jatkoivatkin jo matkaa uusille kiville, samalla lailla kuin olivat tulleet, paitsi että pois päin minusta. Hassuja, sympaattisia, outoja veitikoita. Kasvoivat yhä pienemmiksi, kunnes katosivat kivikon kaartuessa vahvasti itään, katosivat havujen ja järkäleiden taakse. Oli aivan hiljaista. Vaikka liikauttelin kengän pohjaani hiekassa, ei siitä syntynyt mitään ääntä. Aloin taas olla hukuttavassa haikeudessa. Kuin sen jälkeen kun olin laskenut kaakun käsistäni, ja aromit karkasivat sieraimista. Päässäni ajateltiin mitä kaikkea olenkaan tehnyt sen eteen, missä olenkaan siellä täällä käynyt, jotta, ajatuksia niistä, ajatuksia muista, heistä, ja itsestäni, yhden tuijottavan, hiekkaan imeytyvän katseen verran, kunnes sitten taas, jotenkin, tiesin - koirat olivat siellä! Ne koirat! Heti ilahduin. Kaverukset palaavat... En ollut enää niin vieras, olivat jo kulkeneet editseni. Isompi uskaltautui kohta lipumaan oikean kenkäni viereen, pian aivan kuin imuroi sitä. Tutkaili sivusilmällä myös vähän kaakkuunkin päin, mitäs tuolla. Vähäsen jo lipotti pussin nurkkaa. Sitten täysiä kimpussa, mitä siellä on, miten tämä saadaan auki! Touhusi tassuillaan ja kuonollaan, puski kaakkua ympäri, kohta kylki repeytyikin, ja sitten oli näköyhteys suklaiseen pintaan. Ei auttanut toppuuttelu, pelkäsin että sen kita ahtautuu ja sitä pitäisi auttaa jotenkin tai että se syö sen kaiken herkun ja siitä tulee läski koira joka ei saa ketään enää kiinni ja se viedään jonnekin tarhaan jossa se kuihtuu. Linttasin oikealla jalallani kaakun toisen puolen päälle.

- Elä...

Ei auttanut. Sen himokieli vääntäytyi kuin sorkkarauta kenkäni alle ja kohta sillä oli taas vapaa kaakku. Irtosin kiveltä seisomaan. No ei tuo vaarallista ole. Antaa mennä. Hyvä että tykkää. Ei taida olla tuttua puuhaa. Suklaa. Mansikka. Kaakku. Suklaamansikkakaakku. Kohta toinenkin kiinnostui mitä tuo toinen oikein puuhaa. Lääps lääps. Kaakku hupeni jo mahtivauhtia. Nautin seurata tuollaista ateriointia. Kun sielunsa kyllyydestä kidat siemailivat ihka-aitoa tanskalaista suklaamansikkakaakkua. Sitten kun itse kaakkua ei enää näkynyt, oli foliopussin lattialla sulaa suklaata, murusia, ja taikinapalleroisia, eläimelliset kielet alkoivat ilakoida ja lakaista ja luistella, osui ja ah, upposi. Laskeuduin takaisin kivelle, aloin taputella mukavia kumppanuksia. Olivat saapuneet sopivasti luokseni. Sain vihdoinkin jakaa jotain mukavaa jonkun kanssa. Sydämeni lipotteli verta kuin pehmistä. Ja sitten oli pussin pohja paljas. Koirat alkoivat olla poistumaisillaan, kiertelivät makeajalkaisina ympärilläni. Röyhtäisin itsekin. Kuiskasin heipat. Neljä silmää kirposivat hetkeksi kohti minua, sitten koirat olivat taas pujottelemassa kiviä, mahdollisimman helppoa reittiä hakien, peräkkäin, pieni ja tumma, edellään vaalea, uskaliaampi, todennäköisempi pullukaksi. Molemmat liian koiria perhoseksi, ylisympaattisia tavalliseksi koiraksi. Loittonivat, varmasti entistäkin onnellisempina mieliltään, yhdessä tyytyväiset, kaksi mahtavan yksinkertaisen herttaista yllättävää koiranlupsaketta. Kohta hännätkin vetäytyivät kaarteeseen ja istuin vielä runsaasti hämmästellen mitä oli tapahtunut. Koirat ilmestyvät, tulivat, katoavat, palasivat, saapuvat, söivät, lähtevät, häipyivät, poistuvat, olivat poissa näkyvistä. Ryhdyin keräilemään nopsasti roskiani, pussin, ja Tupla-patukan pahvin, nakkasin ne jonkun likaisen keltaisen vaahtomuovin alle, kummastelin autuaallisuutta joka paistoi rannan takaisten pihlajien halki ja lävitse ja kautta ja puhki, painoin vaahtomuovin kunnolla alas, pompahdin sen päälle kenkineni polvineni päineni, ja katsahdin vielä kerran sinne mistä koirat noin vain olivat ilmestyneet.