Oranssi jopo

He muuttivat vähän ennen lukion kolmatta keskustaan ja siksi hänkin tuli vaihtaneeksi koulua ainoaan keskustassa sijaitsevaan lukioon, Kuopion Lyseon lukio. Hän ajatteli että se olisi hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, niin hän ajatteli, mutta hän huomasikin että kaikki olivat jotenkin pikkuvanhoja, konservatiivisia, hikuja, pilalle hemmoteltuja Hyvien Perheiden kuivia nössykäisiä. Hänestä kehkeytyi entistäkin isompi luuseri, nobody, outsider, yksinäisen tien musta lammas, krooninen vastarannan susi. Hän ei tietenkään tullut pitäneeksi penkkareita. Mutta tänään se tapahtuisi. Hän pukee päälleen Huuto.netistä kauan sitten eräänä halloweenina ex temporena hankitun Scream-maskin, kirpputorin kevätalennuksesta yllättävän halvalla löydetyn Jussi-paidan, äitinsä vanhat tiukahkot 70-luvun punaiset nahkahousut, ja itse tuunaamansa punaiset Dr Martensit joissa on hopeiset spraymaalikoristeet ja vilkkuvat neonledidiskovalot kärjissä ja kantapäissä.

Maskin takaa huohottaen, mustasilkkisten silmäaukkojen läpi tähyten, lähikaupan piimätölkki kourassa hän pyyhältää kepeitä lumia pitkin varastamallaan/lainaamallaan Jopolla alas Rikkaittenrinnettä, jonka talojen seinät kukoistaa valtoimenaan muratteja. Vastaan ei tule kuin ihmeen kaupalla ketään. Hän porhaltaa yli suojateiden ja risteysten ja pitkin mäkeä Sankarihautausmaalle. Missään ei tunnu näkyvän ketään vaikka on kaunis aurinkoinen päivä. Mutta kello on 11:42, vaikka linja-autoaseman kello on juuttunut näyttämään ihan jotain muuta, mutta siltikin vaikea käsittää miksi hän ei ohita ketään, kukaan ei tule päin kävellen tai edes autollaan, ympärillä ei tunnu olevan lainkaan ihmisiä. On kuin kaikki olisi jossain yhteisessä kokouksessa.

Vihdoin hän asettuu penkin tykö, asettaa pyörän nojaamaan rosikseen, josta pursuaa koiranpaskapusseja, istahtaa sitten turkooseille laudoille, joissa lepää yksittäisiä kaiverrettuja kirjaimia. Paita tuntuu höyryävän jo vähän hiestä. Ei ketään missään. Aurinko porottaa päin hänen polviaan ja syliään. Hän muistaa ottaa taskuistaan karkit. Budapestejä. Hän alkaa nakella niitä jalkojensa juureen kerääntyneille kahdelle oravalle. Yksi kerrallaan, kaksi kerrallaan. Jossain vaiheessa hän ymmärtää että olisi järkevämpi ottaa niistä ensin paperit pois. Ja koska kerran on penkkaripäivä, hänellä on lupa heitellä pelkät paperitkin maahan hujan hajan. Hopeiset foliot näyttävät hyvältä mataessaan vähin erin kohti mäntyjä joiden kaarnaa oksien varjot kuvioi, paitsi ei ihan alhaalta. Hän riuhtaisee piimän auki, riisuu maskin, ja ottaa kunnon kulauksen piimää. Raikasta ja niin keväistä. Hän katsoo Jopon tarakkaan katkenneilla kengännauhoilla sidottua Marimekon resuista tyynyliinaa johon unikkojen sekaan hän on Caran d’Ache –vahaliiduilla kirjoittanut ”I have always been a lonely boy.” Sitten hän juo lisää piimää ja seuraa kun oravat alkavat kiinnittää huomiota pyörään aivan kuin vähän hymyillen.