Minä olen suomalainen II

Minua niin ravistaa. Suomen talvi. Nyt on elokuu mutta kun edes ajattelen palelen. Mitä minä edes tiedän? No kyllä täällä pipoja tarvitaan ja lapasia. Ja semmosia muhkeutta pursuuvii toppatakkei. Vähä sipaista huulille rasvaa ja sitten kesäsin kyllä hyttysmyrkkyä kainaloihi ja muhkee annos aurinkolaseja otan seutuville jos ei taho valaistua niin kirkkaasti siitä mikä tuolta yläpuolelta paisteleepi aina vähä hirmuinnolla toisinaan. Paisteleepi paisteleepi. Sit perheet kipaiseevat kojusta tötteröjä himokalliilla tai sit vaan marketista muutama litra huh-huokeella, Suomihan on jäätelön maa. Myös sen. Mutta ensisijassa suomalaisten. Ah, tuo kansa - ne nämä suomalaiset. Kansa joka kyllä osaavi. Vaikka mitä. Sitä sun tätä. Tuota ja sitä. Tätä ja tätä. Ranttalikskin pistää. Semmosen sanan. Muutakin. Kyllä. Kyllä tosissaan osaakin. Vaikkamitä, vaikkamitä. Kuinka veiskään hehtaareja ees alustaa pikpkiriikkiliinisesti sitä, mutta tässä ei voi olla mainitsematta kuinka tuo kansa osaa sauvakävellä, että ottaa pollaan jossain Madagaskarissakin! Suomi on terveyden maa. Jotkut on sairaita mutta ei niistä nyt. Lykkyä tykö. Entä suomalaiset ilmiöt? Voiko kukaan olla halajoimatta niitä kunhan kerran niistä joku on edes puolisalaa ohimennen puolihuolimattomasti läpi sormien ja käheyttä äänessään huikannut. Voiko muka? Miltä kuulostaa lottovoitot? Ooo. Entä mansikat? Entäpä sellainen huima ilmiö näillä leveys- ja korkeus- ja millä ihme piireillä - huiman huimaakin huimemman huimempi ilmiö - kuin Pohjantähti. Oooo! Ja sitten on ne maailmankuuluista maailman kuuluimmat joiden kulovalkean tavoin on kantautunut ja jotka niittäneet oovat ja ovat mainetta ja karttapalloja jne. Nimittäin nämä: urheilijat armaan maamme. Gladiaattoreista gladiaattorisimmat. Voimallisia kuin mitkä. Hurjat. Hurjat. Taipumattomat. Voitosta voittoon jotka kisaavat, poimien mammonaa kuin marjoja, seppeleitä, palleja, pystejä, pusuja, patsaita. Ja kansa miljoonasilmäisenä kostuu olohuoneisiinsa, rannat rakkaimmat ja ristit niin eniten sinisen sinisistä sinisimmän sinisisimmän siniseiset raikaa ja lepattaavat. Voi herranen aika sentään. Ei paremmasta väliä. On se sekin hunajaa. Kun vettyvät mielet kuulaiksi järviksi jotka pilviä heijastellen liplattelevat lipluttelemistaan hiljaa ja vahvasti. Ja sitten aamulla kun noustaan kainaloista tai omassa rauhassa niin on kaiken mailman sisupuukkojen ojenteluita (Suomi - maa puukkojen!) ja oodeja ja selkään taputteluita ja ulkona me huomaamme hiutaleiden viuhuvan upouljaan ylpeästi keinahdellen puolelta puolelle pihan koivujen ihaillessa komeana joukkona tapahtumia hiukan sivusta, lasi huurustuu ja takaa me kuulemme hellän äänen: ”Nyt pöytään, kahvi on valmista.” Ei sitä tarvii ryhtyä sieraimille osottelemaan, jokainen niistä sen kyllä lihassaan tuntee, sormemme tuntee, meidän suortuvamme tuntevat, sormiemme tyynen jännittävät solustot, suonemme tyystin siitä varmoja ovat, että ovatkin, kuinka kohta soljuva kuppiin hurmaavaa kurvaavaa kiepahtelevaa kauneutta - mutta siitäpä hetken päästä lähemmin. Nyt keskitymme vielä teeveeseemme. Suomemme on telkkarienkin maa. Omissa ylhäisissä yksinäisyyksissään nuo suotta surureunaiset kanssamme toteavat kuinka sankarimme marssivat kohti kirkuvan megavalkeaa liinaa jonka ylle leväytetty on maamme leipomoarmeijan kiistämättömimmät huippujoukot. On kakkukahvien aika. Kaikilla. Koko mahtavassa Suomenmaassa ei tavoittaisi paljo ketään. Perheet ovat asettuneina juhlahetkestä hohtaviin koteihinsa. Perintöastiat on tarkkaa kaavaa noudattaen aseteltu ympäriinsä. Ehkä puhelinkin on saanut komennuksen nauttimaan mukanamme. Koko maa on kuin Jumalan taivaat imasseena. On se aika vuodesta... Sitten se kun joku taluttaa kimaltelevakaulaiselle tai useamminkin kimaltelevakaulaisIlle SEN: sähke presidentiltä, tasavallan presidentiltä. Suomi on tasavalta. En muista minkälainen - mutta hyvä. No siis: presidentti koneellaan tai jollain naputellut viestiä itse kisapaikalle. Minulta tarkkaan varjeltu salaisuus miten kaikki itse asiassa ihan tarkalleen tapahtuu, Suomihan on läpeensä asti salaisuuksistakin pursuava, kaikkea uutta ja hätkähdyttävää on meitä venailemassa peninkulmain takana, vaikka pääministeri sanomassa kättä päivää, tai joku muu suomalainen, ja olla voi ettei sanotakaan mitään. Mutta entäpä sähke? Mitä siinä oikein mahdetaankaan kertoa? En tiedä, en tiedä, mutta urheilijoille niitä syydetään ja sauvat ja mailat saavat lorvia, on se aika vuodesta, urheilijat seisovat arvokkaina kun puhetta hilataan salkoon, sitten valkea paperi vaihtaa omistajaa, varmasti suomalaista paperia, Suomipa paperimaa myös, sitä se vasta onkin, valkea paperi vaihtaa omistajaa, ja siinä sitten on jotain kuten, ”Seurasin mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla teidän edesottamuksianne ja toivotankin koko perheeni puolesta Teille nyt todella ansaittua lusikkaa kätöseen ja eikun juhlimaan tätä mitä ilahduttavinta saavutusta mitä allekirjoittaneellakin oli mitä parhain mahdollisuus seurata”. Ja hoitaa se pressamme muitakin asioita, petaileepi rauhan mahdollisuuksia eri tahoille Tellusta (=planeetta jolla Suomi sijaitsee), kansojen välistä hyvinvointia edistää, on sovittelijana vaikka minkälaisissa hankalissa hommissa, kättelee tuhannet urotekoja puskeneet kansalaiset, 6.12, se se on meidän päivä, tais olla sillon kun alunperin itsenäisyytemme paperit rustattiin, tais olla Svinhufvud ohjaksissa sillon, ja joku valtuuskunta, Pietarissa, 1917, mutta mulla on historia vaan seiska. Mutta kuten arvata saattaa ja sopii ja jne niin se mikä minun käsissä on seisonut mustavalkosena noina teeveen kirkkaina hetkinä on jotain 1 2 3 volume - +. Eli arvata saattaa että sähkeolettamukseni on silkkaa arvailun syövereistä mitä isänmaallisimmassa kotvasessa noukittua. Joitain asioita sentään prikuulleen tiedän, en sitä mikä joku prikuu - onko se nyt joku lainasana vai mikä - mutta että kahvia juon. Kahvia minä juon. Se on hyvää. Kahvi. Kahvi - AH! Se se vasta onkin osa suomalaista identiteettiä, se takuulla kaikkein eniten ulkomaalaisin osakokonaisuus sitä. Ja sitä menee ja kyllä sitä männöökin. Huh-huh. Suomalaisilla on hallussaan kultamitali siinä tilastossa että miten reippahasti niitä brassi- ja toisia poroja ecuadorilaisia ja kaikkee että monta lastia niitä vedetään per vuosi nenää kohti. Eikä tämä ole pelkkien olettamusten tai sellasten varassa kyllä yhtään senttiä sillä tää on ehottomasti täysin tilastojen valossa esillä, ei sitä muuten uutisoitas vuosittain enkä määkään nyt siitä niin hirveesti pulisis. Plup-plup. On se totta; me kaiken valossa mätämme ja imemme herkku- ja arkituokioidemme tiimoilla lärveihimme eniten tuota nesteiden kunkkua, korinasuloa, sumppua, himopaahtoa, mitä se nyt kenellekin on, tuo juoma, tuo armahin juomamme, aamujemme bestis, yleisimmin huokaillulta lempinimeltään vakuuttavasti ”kahvi”.

Ja sauna on oma lukunsa. Yksi miljoonista symboleistamme. Mitä merkitsee tämän maan vartaloille ja kiehuville mielen maailmoille. Arvata saattaa.