Ensimmäinen puhelinsoitto sinulle (22.7)

Et vastannut. Et ehkä vastannut koska päättelit kelloajasta (14:54) että olenkin jo päässyt töistä ja ulkona pihallasi ja huomannut sen toisen pyörän joka on melkein kuin Jopo, ja arvasit että kyllä tajuan että sen on pakko kuulua jollekin joka tuntee sinut, eli siis on sillä hetkellä sinun luona. Minä osasin arvata siitä että et vastannut että juuri noin asia on, joku on sinun luona, se jonka se pyörä on (todennäköisesti naispuoleinen koska istuin oli peitelty vettä hylkivällä hopeisella materaalilla). Ja vielä joku sellainen todennäköisesti naispuoleinen, joka ei saa kuulla sinun puhuvan minun kanssa sellaisella äänensävyllä kuin olisit puhunut.

Lähetin sinulle tekstarin että voinko tulla. Koska en halunnut vaivaannuttavia tilanteita. Ja olen myös melko ujo, ainakin tuollaisten yllättävien tilanteiden suhteen, vaikka minä olisinkin se vähiten yllättyvä. Vastausta odotellessa otin kuvia siitä pyörästä.

Muutaman kuvan jälkeen, joista yksi epäonnistui Joposi ohjauspyörän tökkiessä pahasti taustalla, sormeni oli jo summerin yllä. Koska epäilin päätelleeni väärin, ehkä talossa on muitakin jotka polttelee suitsukkeita ja pukeutuu kirpputorivaatteisiin, tai sitten joku toisenlainen, mutta joka kuitenkin tuntee jonkun jolla on melkein Jopon kaltainen pyörä. Sitten rappukäytävästä kuului oven käymistä. Kiersin äkkiä nurkan taakse.

Olin aivan kuin kuulevinani sinun ääntä. Kiersin parkkipaikalle valkean pakettiauton taakse. Että jos kuljet normaalia reittiäsi, sen jonkun kanssa, niin näette minut yhtäkkiä kuin vastapalloon. En ollut tarpeeksi ujo sellaiseen, tai olin tarpeeksi utelias. Se olisi vaikuttanut jotenkin tosi tyylikkäältä tapahtumalta. Mitä olisit tehnyt, olisitko tervehtinyt, olisiko toinen tunnistanut minut, olisiko hänestä huomannut että olet näyttänyt hänelle minun kuviani. Mitä olisi tapahtunut.

No, menittekin toista reittiä. Tai, kun kiersin taas etuseinustalle, sinun pyörä oli mutta se toinen oli kadonnut. Eli ehkä se olikin kuulunut ihan jollekin muun luona vierailleelle. Meinasin jo mennä painamaan summeria, mutta ajattelinkin juosta kadulle katsomaan näkisinkö merkin sinusta ja jostakin toisesta. Kaukana oli sinun oloinen hahmo, ja sitten joku muu hahmo, vaaleat hiukset. Aivan kuin molemmilla olisi mekot, tai jotkin. Otin äkkiä kamerallani maksimizoomilla kuvan, mutta astuitte juuri suuren mainoskyltin taakse, ja kuva tärähti muutenkin. Minun tulisi omin silmin nähdä. Aloin kävellä nopeasti. Saavutin vähä vähältä teitä kahta. Pankkiautomaatin kohdalla näin sitten kunnolla. Tunnistin kuka se toinen on, olit kuvaillut häntä tarpeeksi hänen palattuaan Intiasta. 19-vuotias, vaaleat hiukset, en olettanut että tuntisit kahta samanlaista.

Kyyristelin betonin suojissa koska teille oli punainen valo. Rahaa nostamaan jonottavat loivat puolitoista merkitsevää katsetta. Tunsin oloni vähän hölmöksi. Mitä tulisi tapahtumaan. Olisitko vain saattamassa häntä kotiinsa, tai jonnekin, vai olisitko koko illan hänen kanssaan. Milloin saisin vastauksen tekstariini että tulenko suoraan töistä. Vai olettaisitko että kun et vastaa niin se riittää vastaukseksi.

Alkoi sataa. Otin varmuuden vuoksi ihan eri reitin kuin sinä ja se toinen, ja kuvailin hajonneita olutpulloja, rikkaruohoja, liikennemerkkien varjoja, hajonneita tiilejä, kuivien ja märkien alueiden kontrasteja. Koin kauniita asioita, tyhjä olo sisälläni väistyi saadessani monia hyviä kuvia tästä kaupungista, sen hetkellisistä yksityiskohdista. Eri päivänä, eri valossa, samaan aikana, samat näkymät voisivat olla hyvin erilaisia, latteita, tai mahdottomasti valotettavia, nyt ne tuntui aivan sopivilta.

Saavuttuani kotiin laitoin pesukoneen pyörimään mustilla sukilla ja boksereilla.

Nyt ne kaikki kuivuvat yhä sängylläni, koska parempaakaan tilaa ei ole. Siitä on jo kaksi päivää. Pitäisi osata miettiä minne ne kaikki tunkisin.