Kesän pimeys

Tavis probleemien syövereissä

Taviksen suurimpia huolenaiheita on meneekö auto katsastuksesta läpi, unohtuiko kahvinkeitin päälle, mitä tänään syötäisiin, onko maksalaatikossa rusinoita, mitä muut ajattelee minusta, mistä saisi pölypusseja imuriin, mitä muut minusta ajattelee, ja juhannussää.

Taviksen seksuaaliset toimet

Lähetyssaarnausta keskellä sänkyä keskellä yötä. Lits läts uuh aah. Spruits. Krooh pyyh.

Tavis sisustajana

Taviksen olohuoneesta löytyy maailman tylyin matto. Sohvan yläpuolella, neutraalikuvioisella tapetilla koristetulla seinällä, lepää autuaasti maalaus, jossa nököttää lato kesäisen miedolla pellolla ja löyhän ruskea soutuvene jossain siinä sivussa. Taivaalla muutama autereisen pilven tapainen. Tunnelma kielii ajan pysähtymisestä. Oikeassa alalaidassa signeeraus, tummansinisellä, 98,7% tapauksista Purontakanen tai Tuppurainen.

Tavis tv:n ääressä

Tympeän ja näännyttävän työpäivänsä jälkeen tavis rentoutuu televisiota katsellen, kalsealta yksiväriseltä kangassohvaltaan. Hän antaa saippuaoopperoiden ja visailujen turruttaa mieltään entistäkin turremmaksi ja tuhnummaksi. Erityisesti Emmerdalen tuppukylän käänteet tuottavat tavikselle jopa hunajaisten tennissukkien tuoksua kiihottavampaa euforiaa. Twin Peaksista tavis ei tajua mitään, mutta katsoo silti, jotta voisi osallistua työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin. Amazing Racea tiiratessaan taviksen sormet hikoavat musiikin tahtiin, kun kisaajat yrittävät ostaa bulgarialaiselta torilta turskaa. Tavis tykkää katsella uusintoja, vaikka hän olisi katsellut samat jaksot jo kymmeniä kertoja. Ritari Ässäänhän ei voi kyllästyä. Kaikkein kovin on kuitenkin MacGyver, kaikkien tavisten sankari. Jos tavis saisi valita, riippumatta siitä onko hän mies vai nainen, hän menisi ehdottomasti naimisiin MacGyverin kanssa.

Tavis ei ole missi muttei mikään rumakaan

Taviksen vaatteissa harmaa ja muut haaleat hiirulaisvärit ovat kovassa huudossa. Taviksen alkuperäinen hiusten väri on akselilta kaurapuuro-betoniseinä. Hän saattaa hävetä hiustensa epäeksoottista värimaailmaa, joten usein hän värjääkin ne vaikka minkä väriseksi. Etenkin naispuolinen tavis, jonka puhetta värittääkin jatkuva juurikasvun kiroaminen. Taviksen kohdatessa jonkun Kriisin, hän saattaa mennä ottamaan jonkun hölmön tatuoinnin, joka saa symboloida Uuden Elämän alkua.

Tavis unelmien pyörteissä

Taviksen harvoja vakavia unelmia on lottovoitto. Juuri muuta tavis ei rukoilekaan. Pienemmistä unelmista mainittakoon se, että tavis sujauttaa mielellään lappusensa megahalpahallin 10-vuotisarvontaan, josta voisi voittaa takakontin täyteen mätitahnatuubeja.

Yhteenveto

Tavis on kaikesta huolimatta enimmäkseen harmiton ja hassukin olento, ja syytä huolestua on vasta, kun tavis oppii valmistamaan sekamehutiivisteestä ja banaanijogurtin kolme kuukautta vanhoista jäänteistä ydinpommin.

Tässäpä keväällä Cityn Äänitorvi-kilpailuun tekemäni 11 000 merkin pituinen "juttu". Empä tiedä kuka voitti kisan ja sai ne 400e, mutta eipä ole mulle ainakaan tullut vastaan missään. En tosin lue lehteä muuten kuin netistä satunnaisesti.

Juttu on jo joiltain osin vanhentunut, esim se että nainen muka kysyisi mieheltä baarissa tulta. Tupakkalakihan astui voimaan kesäkuussa, joten se kikka on menetetty pitkälti.

Kuulin eilen että kaveri on mennyt uuden jättiruokamarketin avajaisiin suhisevassa kokohaalaritoppa-asussa... Hah. Kunpa olisin ollut mukana. Kunpa olisin koko avajaisista koskaan kuullutkaan.

Taisin saada idean tähän Helsingin Sanomien Nyt-liitteen julkkisten Tavis-testisarjasta. Joka oli melko paljon kyllä/ei rasti ruutuun. Ja kohdat oli melkein kokonaan eri kuin tässä. Esim "tiedätkö paljonko maitolitra maksaa" ja jos tietää niin on sitten niin tavis niin tavis, sen testin mukaan.

Yksi jännähkö probleema on se mitä kullekin tavis tarkoittaa. Joillekin tavis on julkkiksen vastakohta. Jollekin rikkaan vastakohta. Jollekin synonyymi kuivalle, mielikuvituksettomalle, harmaalle ja munattomalle peruskeskivertomeiningille. Ja joidenkin mukaan tavis ja ei-tavis määrittyy sen mukaan missä ammatissa on tai mikä on työpaikka tai mitä tekee työkseen tai missä on töissä.

Mutta tässä siis se "juttu", jonka tekemiseen meni Wordin mukaan 6 tuntia:

Taviksen muotokuva

Tavis. Tuo salaperäinen sana, joka on melkein kuin penis, mutta ei kuitenkaan aivan. Jokainen meistä on varmasti monestikin törmännyt tavikseen - saattaapa joku meistä tietämättään enemmän tai vähemmän tai vieläkin enemmän olla hivenen sellainen - mutta mitä kaikkea oikeastaan piileekään sisälleen tuo kaukainen, mutta ah niin kiehtova asia. Millainen ihminen on tavis, jos ihminen ollenkaan? Tässäpä muutamia matalaan rantaveteen piirrettyjä suuntaviivoja taviksen hahmotelmaksi.

Taviksen egon jatkeista

Ruokakaupan pihaan tavis parkkeeraa punaisen Toyota Corollan, jonka on muutama vuosi aiemmin vaihtanut muutaman vuoden vanhempaan tummansiniseen Toyota Corollaan. Keltaista pörssiä tuli kahisteltua Karpon mainoskatkolla, ja kohtapa sitä jo oltiinkin hämärtyvässä marraskuun illassa jonkun kämäisen kerrostalolähiön pihassa hankien välissä renkaita potkiskelemassa toppahousut suhisten.

Tavis ja baari-illan huuma

Taviskin kaipaa Rakkautta. Tavis etsii Sitä Oikeaa juuri baareista, juuri Lauantaisin. Tavis juo pohjiksi lähikaupan halvimman six packin olutta, tai muutaman omenasiiderin jos on nainen. Sitten naistavis (puolen tunnin valintakamppailun voittanut avonaisehko toppi ja tiukahkot farkut) suuntaa pöytään istuskelemaan, ja odottamaan Niitä Sanoja, miestaviksen (siniset perusfarkut ja musta tusinanahkatakki) suunnatessa norkoilemaan, ja odottamaan että huomaisi naisen, jolle sanoa Ne Sanat: ”Sinulla on Tosi Kauniit silmät, voisinko minä tarjota sinulle Jotain Juotavaa.” Joskus harvoin nainen kuitenkin turhautuu ja ennättää kysyä mieheltä tulta. Taviksen ensimmäisessä tekstarissa ehdotetaan joko Kahvilla Käyntiä, tai ”läheks leffaan”.

Taviksen palvonnan kohteet

Tavista ei kiinnosta jumala tai muut sellaiset, vaan hän palvoo armottomasti Big Brother –tähtiä ja Idols-kisaajia, tai muita joihin samaistuminen on helpompaa kuin olutkorkin aukaisu. Taviksen elon taipaleen ehdottomia tähtihetkiä on nimikirjoituksen saaminen joltain tangoprinssin varajäsenen managerilta, tai että erottaa häivähdyksen omaisesti Veeti Kallion kaljun kaistaleen katoavan nurkan taa suojatiellä kahden korttelin päässä. Puhelin käy kuumana koko illan. Joka muuten on joku Nokian melko uusi malli, joka melkein voisi saada työkaverit kateellisiksi, jos ei olisi kuitenkin niin halpa, että todennäköisesti niilläkin jo on sellainen.

Taviksen kielinäyte

Moi! Mä oon tavis. Oon varattu. Eli siis tavallaan seurustelen :) Mutten enään exäni kaa. Uusi hanini on kiva, vähintäin <3. Menemme viikonloppuna niinku syömään porukoilleni. Hä? Ai mitä syödään. No itse asiassa en tiedä vielä. Mut sori ny pitää lopettaa, alan vetään kalsarikännejä ku on saikkua.

Taviskin syö leipää suun kautta

Taviksen lempileipä on Ruispalat, tai joku muu sieluton valmiiksi paloiteltu massataikinatuote, jonka löytää vaikka mistä nopeasti eikä tarvitse miettiä minkälaista leipää tekee mieli. Ja leipää kohden säästyy 2 sekuntia, kun ei tarvitse ottaa leipäveistä ja leikata, eikä myös ole riskiä saada haavaa sormeen. Jotka taviksilla on lyhyenläntiä, maailmaan kyllästyneen tuntuisia.

Tavis arkea paossa

Tavis harrastaa laivaristeilyjä. Taviksen vakitaivaana toimii Tallinna, siellä hän aina silloin tällöin pistäytyy lataamassa akkujaan. Kun tavis haluaa brassailla, hän piipahtaa paatilla Tukholmassa asti. Kun sukanvarteen on kertynyt tarpeeksi ropoja, tavis liitää loskan lotinaa pakoon Teneriffalle. Josta lähes väistämättä tarttuu mukaan kahmalokaupalla kaikenlaista turhaa härpäkettä, jolle ei kotimaan kamaralla keksitä muuta käyttöä kuin jaella tutuille "tuliaisina". Jos tavis on päässyt kasvattamaan ympärilleen tavisperheen, hän suuntaa kesällä Puuhamaahan, tai johonkin muuhun yhtä viriiliin paikkaan, jossa voi taluttaa perhettä hitaasti ees taas idylliä esittäen. Ja heittää tikkaa ja syödä lihapullia.

Taviskin osaa lukea

Pentuna tavikselle tuli Aku Ankka. Teininä tavis tavaili Suosikkia, jonka julisteilla tapetoi kuppaisen huoneensa. Vähän kasvettuaan tavis siirtyi Seiskan lukijaksi. Lähes aina lähtiessään vääntämään keskiruskeaa pökälettä tavis ottaa mukaansa jonkun lehden: miestavis autolehden; naistavis ehostaa aivojaan pöntöllä nököttäessään todennäköisimmin naistenlehden sisustusvinkeillä. Joskus tavis koskee myös kirjoihin. Eniten häntä kiehtoo Tom Clancyn ja Leena Lehtolaisen lausekokonaisuudet. Runoon tarttuessaan tavikselle tulee huti, ja hän löytää käsistään Heli Laaksosen uusimman, tai jotain muuta kamalaa murrehässäkkää.

Taviksen luonteen kulmakivet

Tavis on useimmiten tolkuttoman asiallinen ja hippusen yllätyksetön. Poikkeus tähän on se, että tavikseltakin luonnistuu pieremisen sietämätön keveys, kuitenkin lähes aina löperön munattomasti sekin. Tavista ei enää muista puolen sekunnin päästä kadulla ohitettuaan, jos sitä edes koskaan rekisteröi mitenkään. Melkein sama jos jutteli taviksen kanssa tunnin edellisenä päivänä. Muinaisessa Napakympissä tavis oli se, joka uteli horoskooppia, ja sitä onko sermin toisella puolella eronneita vai karanneita.

Taviksellakin on mielipiteitä maailmasta

Selatessaan Miss Suomi –finalistien saunanpuhtoisia kuvia tavisnainen tokaisee, että ovatpa tavallisia pulliaisia, tuollaisiahan tulee kadulla vastaan joka päivä. Mutta tavisnaista ei saisi istumaan pihakiikussa ilman meikkiä edes kahta minuuttia, ei vaikka lupaisi sukkahousut vuodeksi. Jos miestavis näkee hienon auton pysäköitynä tai liikennevaloissa tai lehdessä tai televisiossa, hän osoittaa sormellaan ja sanoo "wau".

Taviksen musiikkinautinnot

Tavis ei tajua mitään jazzista, hän inhoaa sitä. Klassisesta musiikistakin hänelle kelpaa enintään vain Vivaldin Vuodenajat ja Sibeliuksen Finlandia, niitäkin hän uskaltaa kuunnella vain, kun kukaan ei ole näkemässä. Radiokanavista tavikseen uppoa tykeimmin NRJ, ja muut jotka soittavat lähes taukoamatta Anastaciaa ja Shakiraa ja Pinkiä, kuivien aamutiimiensä lomassa. Taviksen musiikkimakua on se, mikä milloinkin sattuu olemaan soittolistoilla kuumaa hömppää. Kaksi vuotta sitten taviksen soittoäänenä oli Lenni Lokinpoikanen. Tänä keväänä Koneeseen kadonnut. Taviksen musiikkimaku on massaan kadonnut yhtä jämäkästi kuin lokinpaska lumihankeen.

Taviksellakin on netti

Netissä taviksen nikki on mallia woman-78, tytteli21, panettaa-m, tai jopa Anonymous. Parhaiten tavis viihtyy Suomi24:ssä suoltamassa chattiin hymiöitä ja keskustelupalstoille yhden sanan tai lauseen syväluotaavia viestejä. Toki tavis saattaa myös pitää maanmainiota blogia, jossa turisee kaikelle kansalle montako minuuttia tänään käytti imuria, ja ketkä kaikki tänään soittivat hänelle, ja mitä kälättivät, tai muuta yhtä joviaalia. Jos joku joskus on saanut jonkunlaisen ketjusähköpostin, ei tarvitse kauaa miettiä kenestä se johtui. Tavis on lähes virtuoosimaisen taitava yhdistelemään kliseitä yhteen nippuun. Näissä deitti-ilmoituksen nimellä kulkevissa kliseearmeijoissa marssii mm seuraavat järjen jättiläiset: ”Löydänkö sinut näin”, ”Olen h-tajuinen, rehellinen ja luotettava neitonen 06-alueelta”, ”Etsin normaalia suomalaista miestä piristämään pimeitä syysiltoja”, ”Kaipaan kainaloa johon käpertyä”, ”Se mikä ei tapa vahvistaa”, ”Asioilla on tapana järjestyä”, ”Jos kolahti mitenkään ota yhteyttä jos kiinnostaa tietää lisää” jne zzzzz...

Taviksenkin nimi on enne

Taviksen sukunimi on lähes aina Miettinen tai Koistinen tai Korhonen. Taviksen toinen etunimi on lähes väistämättä Maria, Johanna, Antero tai Juhani. Joskus miestavis kuin ihmeen kaupalla kohtaa naistaviksen ja vieläpä hedelmöittää tämän, vieläkin isomman ihmeen kaupalla, ja heille syntyy yhteinen iki-ihana tavis taapero, jonka nimeksi tuupataan joku sama mikä naapureidenkin edellisellä penikalla. Ja sitten kun lupaavia taviksen alkuja on tupsahdellut jonkun verran, tavisperhe päättää yhteen ääneen hankkia kultaisen noutajan, jolle aamiaispöydässä annetaan nimeksi Jesse.

Olin istuskellut muutaman tunnin penkillä heitellen haikuja Post it -lapuille. Koska minulla oli vaaleansiniset Dr Martensit se yks tuli sanomaan että "nice shoes" ja koska sanoin että puhun kyllä suomeekin se alko puhumaan suomeks ja koska sanoi olevansa valokuvaaja otin laukustani vaaleanpunaisen Lomo-kamerani ja näytin ja koska se oli humalassa se lähti näyttämään yhteen kauppaan sen ottamaa kansikuvaa ja koska siellä ei sitä lehtee ollu mentiin yhteen toiseen kauppaan ja koska sillä oli tupakat lopussa ja koska en polta se kyseli kadulla vaikka keneltä vastaantulijalta tupakkaa ja koska sillä oli jotain asiaa jollekin kaverilleen niin se halus soittaa sille ja koska sen puhelimesta oli akku lopussa se halus lainata minun puhelinta ja koska annoin sen puhua niin kauan kuin halus valittamatta mitään se halus maksaa siitä mulle mutta koska sillä oli pikkuhilukolikoita vain 35 sentin verran se haluskin tarjota mulle kahvit siitä hyvästä ja koska se yks kahvila oli siinä matkan varrella ennen sitä toista kahvilaa jonne oltiin menossa niin mentiinkin sinne ja koska sillä ei ollukaa rahaa tarjota mulle kahvia niin maksoin sen tais olla kaks euroa itse ja tiskin toisella puolella oli nainen tai tyttö, koska en kysynyt sen ikää en osaa sanoa, eikä sillä niin väliä, siellä se oli, ja se kysyi otanko maitoo ja sanoin että joo ja se otti kylmäkaapista jossa oli läpinäkyvää muovia oleva ovi alahyllyltä tölkin punaista maitoa ja lirutti siitä maitooni kahvia ja kyseli että vieläkö, vieläkö, ja sama sokerin kanssa. Ja siinä kun katselin sen ravistelevan kahviini sokeria, hehkein ranneliikkein, ei tuntunut kuin se olisi joku työntekijä ja minä joku asiakas, vaan että kuin olisin jossain samassa keittiössä sen kanssa, ja sitten kun ollaan kahvit juotu voitas lähtee jonneki ulos käppäilemään jotain rantapolkua tai muuten vaan hypätä sohvalle syleilemään ja halailemaan ja muuta hauskaa. No, sitten peräydyin kahvini kanssa sivupöydälle, ei siinä koko isossa paikassa muita pöytiä ollutkaan, eikä tuolejakaan missään. Se kahvi oli vitun hyvää. Humalainen sälli istahti alas patterille ja soitti jollekin entiselle rakkaalleen, ja kertoi miten hyvä sitä aina oli panna ja muuta. Koitin pidättää nauruani purskahtamasta samalla kun ryystin pahvimukista kahvia, silmät puolittain sen kahvilan naisen suuntaan. Olin onnellinen. Kun humalaisen puhelimesta loppui akku niin se alkoi kysellä minulta montako naista olen tänä vuonna pannut, ja muuta vastaavaa. Koitin vastailla melko hiljaa ettei kukaan muu kuulisi. Nyt mietin miten pystyi olemaan sellaisena koleana toukokuun päivänä niin kotoisa olo, absurdissa tilanteessa ihan tuntemattoman ja sekavan ja kuulema uskovaisenkin jäbän seurassa, kahvilassa jonka seinät oli lasia, eikä tuoleja ja pöytiäkin vain yksi, sekin jotain ihme metallia. Ne oli huippuja hetkiä. Ja voi vittu se kahvi oli hyvää, ja se kahvilan nainen vielä parempi.

Muita naisia tältä vuodelta:
- pizzerian punafarkkuinen nainen elokuussa, jonka vetskariin tuijotin miettien että tulisi hyvä kuva
- kaupan punanahkatakkinen nainen lokakuussa joka jäi pörräämään puoli tuntia ostoksensa tehtyään
- ison ruokamarketin punafarkkuinen nainen syyskuussa joka katosi kylmätiskien välistä karkkihyllyjen taakse
- saman ruokamarketin vähän aiemmin nähty mustaotsatukkainen nainen, joka vaikutti eräältä toiselta muttei voinut olla
- baarin lyhyehkö nuorehko blonditukkainen nainen kesäkuussa joka ei paljoa piitannut juttelemaan tulevista sälleistä, katseli vain eteensä
- baarin noin 168-senttinen noin 20-vuotias seinään nojailija nainen heinäkuussa, samalla kohtaa kuin edellinen
- Rautatieaseman Otto-automaatin englantia puhuva nainen tammikuussa, jolle neuvoin että kortti pitää tunkea syvälle
- Rikhardinkadun kirjaston edestä kulkeva nainen tammikuussa jolla oranssi takki, punaiset housut, vaaleanpunainen huivi
- K-marketin kassanainen joka toi vaihtorahoja jollekin toiselle taustalla kun itse olin kassalla maksamassa ostoksiani, taisi olla heinäkuun kymmenes
- Tiimarin nainen, joka oli sulkemassa ja ehdin shoppailla vain ovimagneetin
- Alkon kassanainen, jolla niin lempeä ja lämmin ääni, syyskuussa
- 2.7 upea kaula-aukkoinen nainen ja upea takataskuinenkin, kun treffiläiseni kohosi jo portaita puistoon, ja mietin pitäisikö ottaa kuva, onnistuisiko salaa, molemmilta
- ja kymmeniä muita joita pulskahtelee mieleeni käydessäni nukkumaan, mutta ei se mitään, koska kaikki on kestettävä sillä - -

Huonointa tänään: Oon tupannu osteskelemaan maksamakkaraa (hyvää ruisleivällä joka lämmitetty leivänpaahtimella ja sitte juustoo ja maitoo) yhestä toisesta kaupasta tähän saakka mutta tänään sellasesta isommasta, ja huomasin että ne HK:n ja Pirkan on siinä kalliimpia kuin siellä toisaalla, mutta Euroshopperin tosi halpaa. Mutta se oli sellanen puolen kilon mötkylä. Tuli mieleen joku jättidildo (joissain teinikomedioissa monesti näkee). Niin en mitenkään ilenny ostaa sitä. Ja se kassatytteli tais muutenkin punastua että hyvä vaan kun en ottanu. Otin sellasen HK:n ruohosipulimaksamakkaran. Enpä oo koskaan sellasta syöny. Tai edes tienny että niitä on nykyään maustettujakin.

Parasta tänään: Sain yllättävältä taholta dominokeksin. Siinä sitten laatikkoa katsellessani mietin että Saarikoskella ei taida olla runoa jossa mainitaan Domino-keksi. Huomasin että siinä paketissa siis luki että "Vuodesta 1953". Mietin että melkein Helsingin olympialaisiin ehti mutta ei aivan. Ja että jos ois ehtinyt, niin miten "nostalgista" ois lukea joku novelli jostain rakastavaisesta parista joka olympialaisten aikaan syö jossain piknikillä Domino-keksejä. Mietin siinä että no ei kyllä mullakaan oo runoo niistä kekseistä, mut pitääpä koittaa tehä. Sitten hätkähdin että no ompas mulla.

--

Nyt tätä blogi-merkintää säätäessäni huomasin että mullahan onkin kolme (=3). Vaikea nyt noista valita minkä copy-pastetan tähän. Heitän satasen nopalla.

Tuli 28 eli laitan vanhimman noista.

SANA SATEESSA (17.8.03)

Neljäntenä päivänä otin jo itse varusteeni vajasta. Jonkinlaiset pihtimet
ja oksasakset, lehmuksia varten. Ja tänään perjantaina sataa. Minut on
pantu haravoimaan samalle pitkälle laajalle nurmelle yhdyskuntapalvelijan
kanssa. Ei ole kylmä, heitin villapaidankin, eikä kai sadakaan paljoa,
mutta normaalin verran. En kuule monia ääniä keltaisen hupun sisälle, se
on tiiviisti kosteissa hiuksissani, näkymä on kapeampi, haravoin,
haravoin. Se on sitä että pitelee puukepin varresta kumihanskoineen,
toinen käsi alhaalla, toinen korkeammalla, ja heilauttaa päätä jossa on
metallisuortuvia johonkin ja painaa maahan ja vetää itseään päin vähän
taivuttaen.

Vedot käy raskaammiksi, ruoho imee nestettä, jo vartin päästä mietin
kuinka tästä selviän, minne pakenisin. Kun levähdän ja katson kasojani
huomaan sen toisen tupakalla männyn alla. En erota kasvoja. Se voisi olla
minun ikäinen, tai minun ikäisen isä. Minusta se näyttää tukevalta.
Siellä se katsoo eteensä, pää vähän kumarassa. Lasken että haravoin 3-4
kertaa sitä tehokkaammin. Ymmärrän häntä kyllä. Ei tämä huvittavaa ole
minustakaan.

Aloitin kahvituntini jo 8:10. Olin miettinyt maratoneja, että niistä
sentään 2 tunnissa pääsee jos vaan tarpeeksi kovaa juoksee. Minun
energiat tuntuivat jo olevan päivän osalta ohi. Menin muovikassini kanssa
istumaan männyn suojaan rinteeseen. Istuin ruskeille havuille. Vettä
tipeksi vähän kerrallaan, kengilleni, polviini. Otin pussista kostean
puolen litran smurffilimpparipullon. Siinä minulla oli viileää
maitokahvia. Otin myös vesirinkelin, en vielä dominokeksejä. Sitten
huomasin vajan kyljessä lähellä resuista kattoa sen sanan. Vittu. Se oli
vedetty siihen paksulla mustalla tussilla, vähintään. Se näytti hyvältä
siinä turkoosin harmaassa lautojen päällä. Sain siitä voimaa, lämpöä,
lohtua. Se oli niin ylpeä, itsevarma, vankkumaton. Sade vilkuili ja
hiveli sitä. Istuin ja katsoin. Tiesin että pärjäisin. Ja vielä vähän
istuksin, ja katselin, sateen makuista kahvia naukkailin.

Tämä oli samana perjantaina kun Gösta Sundqvist kuoli. Tai ainakin silloin siitä uutisista kuuli. Tuo oli viimeinen päivä kun käytin Wolff-merkkisiä kenkiäni. Vajaa 2,5v tuli niitä käytettyä. Mutta kun ne kostui tuolloin niin paljon ja jätin vaan parvekkeelle kuivumaan, niin ei ne siellä kuivuneet. Tai siis kyllä kuivuivat. Parissa päivässä. Niistä tuli sellaset salmiakkikorpun tapaiset. Mulla oli noin desi Prinssi Everstiä jäljellä ja Vichyä, tein niistä itselleni jonkun sekoituksen ja aloin nukkumaan. Sinä päivänä satoi hirveän paljon. Niin kyllä koko syksynä. Mutta sinä päivänä se tuntui jotenkin vichyiseltä. Lakonisen juhlavalta. Ensi kerran kun sataa kunnolla pakko mennä kuvaamaan se sanan niillä turkooseilla laudoilla. Toivottavasti ei ole haalentunut pois. Vaikea kyllä uskoa että monessa vuodessa kukaan ei olisi tehnyt sille mitään. Eipä sitä kyllä huomaa kuin siellä mäntyjen alla istuskellessaan.

Niin ja kaupasta ostin sellasen tuplaunelma-Domino-paketin. Siinä on maitosuklaata ja tummaa suklaata. Vähän huippua. En ole vielä avannut. Kyllä se maailma välillä kehittyy huikeasti. Jännä miettiä mitä kaikkea huippua sitä maailmassa onkaan. Kuten esim se vaja. Ja ne männyt. Dominokeksit, erilaiset. Puolen litran limpparit. Kaikenlaiset erilaiset sateet. Kaikenlaiset erilaiset maksamakkarat. Kaikenlaiset erilaiset syyt olla ostamatta jotain. Kaikenlaiset kaikenlaiset kassatyttelit. Kylmä kahvi. Lämmin kahvi. Kuuma kahvi. Kahvi suussa. Kahvi kupissa. Kahvi kupin ja suun puolivälissä. Eri kokoiset ja väriset ja muotoiset nopat. Erilaiset tavat heittää noppaa. Äänet joita ne tekee. Piknikit. Ruoho. Sadetakkien värit. Niin monenlaista uskomatonta. Melkein välillä pyörryttää. Sataisipa.

Pääsin ikkunan luo. Torin laidan Rossoon.

- Samanlainen.

Katseeni aloitti seuraamaan kuinka tavaratalon ovet olivat aukeilemassa ja tiukentumassa ja aukeilemassa kun sinne mentiin sisälle ja sisään ja kun sieltä tultiin ja kun sieltä ulos tultiin. Seurasin sitä ja niitä ja sitä. Seurasin. Hymyilin, vähän, unessani oli ollut jäniksen juustoa. Ajattelin onnellisuutta. Sitä että minulta oli kysytty myös mikä ollut onnellisin hetkeni. Olin onnellinen ja olin vastannut vaan, vähä aikaa sitten kun juoksin auringonlaskua kohti. Muuta en sanonut. Miten olisinkaan voinut oikeastaan. Olisi ollut niin vaikea kuvailla sitä jutustellen. Siitä oli vain vähän päiviä, alan muistella sitä. Yhtä parhaimmista. Kun jalkani karjuivat, taivaan hyökyessä ylitse valtaisan raakana. Se oli torstaina, kaksi viikkoa aiemmin. Ei ollut romanttinen. Väkivaltainen, bad taste, brutaali jotenkin. Taivas kuin täynnä sydämistä ja suonista ja suonen kappaleista, räikyvän värisistä, punaisuus ulvoi ja murjahteli kuin koko kaupunki ahnaisan teurastajan kynsissä. Ja sen minä huomasin parvekkeelta, sen kaiken, osan siitä. Osani. Mutta itse aurinko oli kauempana, sen tahdoin nähdä, vaadin saada, sitä silmästä silmään katsoa, selvästikin sen mentyä sekaisin, kahjoksi, aivan totaalisen vauhkoksi, olin jo vauhdissa kadulla takitta, Konicani kanssa, päin korpea kiisin vastaruuhkaan, harpoin ja hourin, luonto huusi, liukastelin kulman ja pistelin täysiä päin punaani rynnistäen, kengät vauhtia pulputen väistelin pysähtyneet ja jähmettyneet hahmot ja ne haihtuivat ja haihtuivat, kohti mäntyistä kalliojyrkännettä suuntasin jo, vain sieltä enää tiesin ehtisin yltää hurjan pulskan hurmekimpaleeni tasolle, ja ainoastaan sieltä minua voisi värjätä harvinaisen villi ja vahva auringon ilme, minulle ei riittänyt vain pilvistä pursuavat peilausryöpyt ja tyrskeet, minä kaipasin aitoa, kiivasta, ja kaunista sykkivän auringon naamaa. Iskeydyin janoisena jalkatulvana metsikön selkään ja suuntasin suu palavana sen luokse jota saalistin. Polut hekumoivien kaarnojen välitse purppuroiden hankien läpi olivat lipeviä ja velmuja ja loikin ja liihotin ja saatoin jo todeta: se on poissa. Minä myöhästyin. Pettymykseni suunnaton. Oloni sanaton. Ei sanoja. Kaikki vaipumassa. Hihani liehusivat löyhinä velton tuulen laiskoissa ja puolihuolimattomissa yrittelyissä. Kaupunki köyhtyi yhä kiihtyvällä vimmalla, kuin apokalypsin uhka olisi kutistunut eikä enää palaisi, ei enää kirkunut kujat mitkään missään. Olin myöhästynyt. Huoahdin. Lihakseni puhkuivat, hikeni epäröivinä uivat pois, jalkani tipahtamaisillaan, sydän, minun sydämeni, satoja iskuja jäljessä, ihan kuin loppukiriä tykittelemässä, pyristelemässä. Istahdin jonkun juurelle, otin kameran, katsoin, ja painoin. Silloin. Yksi lempeimmistä tapahtumista. Kuitenkin. Kaipasin niin... Tajuan kuinka joku katsoo minuun, en pane pahakseni. Eläkeläismummukainen. Tavaratalo yhä vaan saa ja antelee kansaa... Jostain kassista paistamalla paistaa punaista supisevaa paperia jo. Sikin sokin kasseja, laukkuja, reppuja. Olkakasseja. Koululaukkuja, meikkilaukkuja, rattaita, koulureppuja. Monenlaiseen kelkkaan. Annoin ovien jo olla ja kantamuksien, ja vaihdoin siihen kuinka linja-autot tulivat ja toivat väkeä ja lähtivät vieden väkeä. Ja kuppimme olivat jo kauaa sitten saapuneet välietapille ymmärsin. Minulle ei maistunut, annoin olla, katseeni alkoi vierailla kongin tupakan polttelijoissa ja kauempana, ihan vaan odottelijoissa ja lastenvaunuissa ja tavallisissa koirissa, ja katseeni päätyi vasemmalle kiiriviin pareihin ja kaveruksiin, oikealla, ystävyksiin, vanhuksiin, ja yksin esittäytyviin, joukkoihin ja ryhmiin ja perheisiin ja välimuotoihin, ja hiljaiseen heijastukseeni, katseeseeni joka viipyi joulua päin lähestyvien ihmisten ja pizzojen ääressä rupattelevien ihmisten välissä, alla pop-pirteyden, toisten savuja halkoen, poimimassa yksityiskohtia pikisissä pupilleissani muhivasta yöstä, leveästä, paksusta. Lasissa paahtaa ahtaasti. Sierainteni sisimmässä koitan otella selkoa minkälaisia pizzoja siellä takanani oikein olikaan menoillaan. Kinkkua. Tomaattia, ja salamia, kyllä oreganoakin. Jotain juustoa. Melko huonoa juustoa, lepsua. Ja siinä jossain liepeilläni koulukaverit löpisevät, ja lätisivät, he löpisivät löpisemistään, ne. Mitä kaikkea olikaan puikahtanut tapahtumaan linja-autossa. Ooh. Mitä missäkin, kenelle, millä tavalla ja kuinka, mitä mitä. En minä niitten seurassa ollut, vaikutuspiirissä vähän. Eikä minua jotenkin vaan viehättänyt sopeutua mukaan, minulla oli toiset halut, into johonkin erilaiseen, katseeni kahmoi minua etäälle heistä, etäälle, ympärilläni kaiken kaikkeillessa, ja kaikki minussa oli tyyntä, varmaa, he olivat heijastumatta, en erottanut kaupungintalolla viisareita, digitaalitkin sumeilivat, olivat hillona, punaisena makeana hillona, minulla oudon hyvä olla, oli oudon hyvä olla ja hymyilinkin jo päin luomiani.

- Sinä oot nyt niin hiljanen.

Taivuin tuimasti.

- Minä oon hiljanen.

Lasissa paahtoi ahtaasti. "Tell me how will I know who you are..."

Kappale hiipumaan. Mietin kenkiäni. Äiti oli huomannut nauhojeni laidan. Uudet puhelinpöydällä. Joten vaiha nauhat. Vaihdoin...

- Muistatko sinä mistä se seuraava elokuva kertoo?

Apuani tarvittiin. Sanoin etten tiedä. Taisin olkianikin kohauttaa. Ja muistin tarkalleen mitä esitteestä olin saanut irti ja aloin ajatella sitä ja katsoin taas ulos ikkunasta. "Myöhemmin Marysia kuulee vahingossa tyttöjen keskustelun, jossa he juoruavat hänestä. He kutsuvat Marysiaa Tytöksi Ei-kukaan, jota ei koskaan tulla hyväksymään heidän maailmaansa." Mietin. Entä jos hyväksyttäisiinkin yhtäkkiä, tai vähitellen, tarkoittaisiko se mitään muutosta ihmisessä.

Tässä jotain ensimmäisiä kirjotuksiani, mitkä oli jotain muuta kuin päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, tai kouluhommia tms.

4.7.1997, perjantai

Sateen maku on ulvova. Sateenvarjoihmisiä en ihan tajua. Luonnon torjumista. "Ei sade. Minä en halua sinun kastelevan minua hiuksiani tai vaatteitani tai edes huuliani kosteilla ja märillä tipoillasi ja pisarillasi. Mene pois kiroan sinut ja inhoan ja vihaan." Märkä paita ihoa vasten hiukset täynnä sadetta huulet ja kieli kosteana siitä iirikset sulautuneena siihen nenässä sen kirkuva tuoksu sen ropina ja litinä ja läiskyntä lammikoissa ja nurmikolla ja koivun lehdillä ja oksilla ja itsessäsi ja sen tanssi silmiesi ympärillä ja ylhäälläsi ja väri pilvien ja muoto ja nopeus ja lintujen laulu ja äänet ja luonnon laulu ja elämän ja sielusi sekä sinun ja ihollasi pisaroita ja korvasi musiikin lumoissa ja tajuntasi ja järkesi äärimmilleen venyneinä lumon edessä ja takana ja sisällä ja päällä ja keskellä sitä sukkasi ja kenkäsi ja varpaasi ja varpaittesi kynnet kosteina vedestä ja housut painavina vedestä ja silmäripsesi ja kulmakarvasi kiiltäen sateen nestettä voitko ymmärtää tajuta yhtään hyväksyä sateenvarjoja tai niiden käyttäjiä.

(olipa radikaalia.. voin ymmärtää nyt: he ovat naisia eivätkä halua että meikit leviävät. itse olen kerran kulkenut sateenvarjon alla [jos jaettuja ei lasketa], rankkasateessa heinäkuisena kesäaamuna kirjettä luin matkalla hammaslääkäriin, tai se oli enemmänkin sontikka, siinä oli tähtikartasto)

14:44 8.7.1997, tiistai

Oi tuo pimeä tulva. Ohuet vedet juoksevat alas. Näkymättömiä melkein kuin ajatukset. Lumesta muistuttaa. Jotenkin kaukaisesti. Ja nyt kiihtyy. Ja ikkunat alkavat soida. Ja asfaltti ja ikkunalaudat. Ja nurmikko. Ripeksii ja nyt jo sataa. Pauhu kasvaa. AAH! JEESUS! Valoa niissä. Ja monta niitä on. Alas tulee. RIPSRIPSROKSTHIKTHIKTIKDDik....... Ihoani hivoittelevat. Usvainen sade. Taivaan vettä. Ja rekat jyrisee.

Ja kiihtyy taas. Himoisa sade. AAH! Sitä rakastan. Himoan sitä. Aurinko tuli taas enemmän esiin. Käteni ja kynäni varjot. Mutta huomenna tämä hetki on poissa. Kohta vain pieni muisto vaan. Mutta kaunis.

Laske. Pisarat! Pilvet menevätkin vasemmalle. Punainen paitani lämmittää ihoani. Lokasuojien ääni. Jylinä. Ja kiihtyy. Hellä silti. Oliko se ukkonen? Ei vielä raivoisa sade. Tule RAIVO! TULE PAUHU! Hukuta minut. Ja saavuta poskeni.

Nyt hiljeni. Tuskin enää taas näkyy. Iso hellänharmaa pilvi. Enemmän aggressiivisuutta taivas! Vahva sade ja pelottavat pilvet. Ei mitään löysää ja vaimeaa. Enemmän asennetta. Tule salamatuuli. PALAA! Sinä ja minä.

Asfaltti märkä ja kiiltävä. Ruoho terveen ja raikkaan vihreä. Yllätys. Ettei ole sininen tai punainen. Vaaleansininen taivasrantamerimikälie pilvien välissä. Sen silmilläni nään. Ja porat porisemassa! Aargrr. Repeilee ääni korvissani.

Haistan ruohon. Nenä tukossa kuitenkin. Illalla pitää muistaa katsoa Psyko. Haluan tallettaa kesän. Talvella muistelen lukiessani tätä ja muita. Ja vanhana. Minä olen nuori. Rakastan sitä, se on huippua. Ja nyt jo itken.

22.7.1997, tiistai

Minua ihmetyttää kuinka pystyn istumaan kuumalla penkillä KYS:in puistossa ja seuraamaan vesisuihkua jossa vesi menee ylös ja alas ja ääni kuuluu korviini ja aurinko lämmittää poskiani ja otsaani ja hiuksiani ja kaikkeani ja voin vain olla ja istua ja on hyvä olo ja tuntuu kuin mitään ei puuttuisi ja on niin helppo olla onnellinen ja itsensä kanssa ja voisin olla siellä ikuisesti koskaan kyllästymättä ja kaikki olisi aivan hyvin ja se riittäisi minulle ja pelkkä ajatus siitä saa tajuntani repeämään ja haluaisin melkein tappaa itseni koska nautin niin paljon siellä auringon alla ollessani ja ajattelen mitä oikein tapahtuu ja kuka olen ja miksi asiat ovat juuri niin koska tiedän että ei ne aina ole niin vaan tosi harvoin ja epäilen onko parempaa enää olemassa vai onko tämä se kulminaatio josta ei enää korkeammaksi ja ylemmäs pääse ja tulenko aina kaipaamaan tätä hetkeä ja voiko tästä tulla riippuvaiseksi ja voinko minä tulla ja minusta tuntuu ja minä tunnen tulevani mutta en voi tietää ja olla varma totuudesta koska alkaa päässäni jo olla usvaa kuin vesisuihkussa joka leviää ilmassa ja heijastaa valoa ja laskeutuu veteen joka myös heijastaa aurinkoa ja näyttää kuin valokaloja uisi siellä ja mietin kuinka syvä se on ja entäpä jos hyppäisin sinne ja menisin suihkun päälle ja joisin ja maistaisin koko maailmankaikkeuden tai en mutta ainakin suuren osan siitä koska janoni kasvaa kaikkeen ja elämääkin janoan ja luultavasti myös se minua sillä ainakin se niin kovasti yrittää kiinnittää huomiotani ja minua itseensä mutta voin vain epäillä ja olla olemassa ja yrittää löytää jonkun tajun elämääni joka ei aina tunnu omalta mutten osaa tajuta kenen omalta se tuntuu enkä edes sitä onko se edes elämää enkä edes tiedä mitä tai mikä elämä tai minä tai mikään tai kukaan on ja kaikki muukin on ihan sekavaa ja yritän keksiä miten löytäisin jotain järkeä johonkin tai jonnekin mutten aina jaksa edes yrittää ja tuskin jaksan edes olla vaikkei se mitenkään vaikeaa tai raskasta ole mutta usein vain tuntuu kuin olisin pelkkää ilmaa tai en edes sitä ja mitä olen jos en ole edes ilmaa vaan jotain vieläkin kevyempää ja mitä kevyempää tai näkymättömämpää on kuin ilma jota on vaikea mitenkään aistia kunnolla vaikka haluaisin itseni aistia todella paljon ja joskus se onnistuu mutten halua olla tyhjiö vaan jotain muuta.

Hänen säihkyvä sormensa painaltaa noppakummun maksimaaliseen pingoitukseen. Noppa sisällä vartoo laukaisua silmäilleen epätietoisena ympärilleen pian alkavan kimpoilutuksen tuloksesta. Kaaoksen veitsenterään piirretty viiva on viritetty tasapainoonsa. Koko pelialusta väreilee tästä jännityksestä kauttaaltaan hievahtamatta. Hän katsahtaa minuun alta näännyttävien ripsiensä. Voisi kuulla kahvipannun tipahduksen. Voisi erottaa korvapuustin putoamisen. Satojen metrien päästäkin. Ilma huokuu niin täynnä sietämättömän kiihkeää piinaa että sitä voisi leikata moottorisahalla kimpaleiksi. Tukahduttava läkähdyttävä odotus on ääriään myöten käsin ja sormin kosketeltava, muovin tuntuinen, puolipallon muotoinen. Kumpikaan meistä ei vielä tiedä mitä silmäluvut tulisivat kertomaan. Saisiko hän pomppia päälleni, hotkia minut ahnaasti takaisin lähtöruutuun. Saisiko hän jopa monta kertaa kokea tuon pakahduttavan täyttymyksen. Vai jäisikö hän niukin naukin lähelleni, kuitenkaan koskettamatta suippoa pelivälinettäni. Ja pääsisin liukenemaan hänen hengityksestään jyskyttäen reikä reiältä lähemmäksi päätepysäkkiä, jonne lopulta tuikkaisin kaikki nappulani täynnä riemua. Vai kävisikö kisailu vähitellen yhä sietämättömämmäksi, yrittäessämme osua kotipesään, tuohon turvaisaan satamaan, vain palautuaksemme alati toistuvan poukkoilun ja hotkinnan tuloksena alkuasetelmiin, jäädäksemme kiertämään kehää kummun ympärillä kerta toisensa jälkeen, piinaavien dejavú-hetkien sävyttämänä. Haluaisin, ei, vaan tahdon nähdä hänen aivastuttavan taivaallisen sormensa, en liukuvan hitaasti kummun kuvetta pitkin irti, vaan survovan ja paukuttavan kumpua raivokkaasti, sokeana, paahteisen ekstaattisin liikkein, tehden siitä universumin hulluimman ja hektisimmän pomppulinnan, jossa noppa saisi telmiä sikin sokin vauhkona sykähdellen, melkein salvaten hengityksensä, ulisten ja kolisten pyöreässä täyteläisessä avaruudessaan, nuolla nopealla tanssillaan sieltä täältä, yli äyräiden, tuota kämmenen kokoista kosmostaan, täyttää se sekoavilla askelillaan, puskea sitä päin vailla vaihtoehtoja, lähes sinkoutuen läpi, survaisten silmälukunsa kattoon, sulautuen betoniin, upoten syvälle talon uumeniin, maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, melkein, kunnes, tulisi hetki, kun hionnut käsi valahtaisi raukeana syliin kuin tuuleton purje, ja noppa saisi hidastua, rullata ja keriä vielä vähäsen, jäädä ilmaan leijumaan pieneksi toviksi, ja - vihdoin pyörähtää kulma kulmalta... milli milliltä, näyttämään... mikä, siitä.... tu-
li

Taas tänään saavuin kaupassa kaakkuhyllyn luo ja mietin mitä ottaisin. Dan Caken tiilen muotoiset kaakut huomasin, ja muistin että mullahan on niistä yks juttu. Otin kuitenkin jonkun kääretortun. Who cares about kappalejako etc... 18.9.1999 tehty tämä:

Koirat

Kun olin istunut rannan kivellä ja ikävöinyt toisia ihmisiä, toista ihmistä, ja siksi näköaistini sameana värisevä, niin ilmestyivät vasemmalta ne koirat, poukaman puiden takaa, kaksi ajokoiraa, kivien kupeita tassutellen etenivät vaiteliaasti perätysten, niin ilman kiirettä, yhä lähemmäs, olivat huomaavinaan vain seuraavan kiven, ja seuraavan, minä ihailin, aloin rauhoittua. Minulla oli jaloissani Männistön K-Karvisesta valkkaama Dan Caken halpa suklaamansikkakaakku, jonka olin metsikössä aukaissut, haukkaissut päädystä ison puraisun. Sitten oli tullut vastaan lähes pystyjyrkkä havuisen lipevä polku alas kalliolta. Olin vipannut kaakun ja katsonut mitä tapahtuisi jos askeleeni pettäisi. Kaakku pomppi hillittömänä sinkoillen poukkoilevana kimpoillen ja näytti pehmenevän tajuttomasta taipaleestaan paljon eikä pysähtynyt kuin vasta kohtalaisen etäällä ihmettelevän pikkukuusen siimekseen somien käpyjen kupeeseen. Minulla oli jalat joten onnistuin hiukan paremmin. Kuulin jostain supinaa ja kun vilkaisin huomasin männyn oksien lomasta lenkkeilijöitä ja muuta vastaavaa tuulipuvuissaan. Tylsää. Koitin liikkua niin ettei kukaan tietäisi minusta. Oli se hiukan hauskaa. Pienoiselle käyttämättömälle uimasopukalle päästyäni jännitys kuitenkin oli haalennut ja lauantainen rauha alkoi tuntua siinä kivellä istuessani, epämääräisen rujon hetken hievahdettua, yhä varmemmin ja varmemmin vain ankeudelta. Aloinkin kaivata jotain tms. Mansikkakaakku niin ylimakeaa paljaaltaan, vahvan kahvin täyteinen termostaatti olisi ollut erittäin paikallaan. Napsin kaakusta puolet ja asetin loput Diadorieni viereen, jotka taas pesukoneessakin lisää askeltaneina huokuivat raikkautta. Kengät joilla jo melkein viisi vuotta pulkassa. Ja ainakin miljoona askelta alla. Jotka olin nähnyt jo ovilta. Kesport. Hyvät, halvat, ilo sovittaa. Jäätelökoju ulkona horroksessa. Oli marraskuu. Nyt oli syyskuu, kahdeksastoista. Puolikas mansikkakaakku kosteassa hiekassa pussissaan. Juuri kun ehdin sekunnin tuumata minne upottaisin sen - ne koirat. Näyttivät olevan lähteneen isäntänsä luota, jotenkin vaan siltä näytti, ja siltä että sama isäntä molemmilla. Pujottelivat kiviä niin ettei tarvinnut harppoa tai loikata tai muuta. Jotenkin niin sievästi sipsuttelivat. Komeat koirat, vasten Kallaveden lauhaa tasaista hellän turkoosia pintaa. Toinen koirista vaalea, toinen pienempi ja tumma. Vasta kun olivat hiekalla asti aloin kuulla hiukan jotain askeleen laista. Ihmettelin noita otuksia. Ne vaan valuivat editseni, hivenen lyyhyssä, aivan kuin minua ei paljon olisi, niin paljon sellaisina, että minä ihan selvästi olin niille ja tiesivät ehdottomasti, mutta kuin ujoina, kykenemättöminä kysyä kuka olen. Kohta kun olivat jo runsaasti oikealla puolellani, tähysivät nokillaan havumatosta ehkä vaikka vainua, mutta jatkoivatkin jo matkaa uusille kiville, samalla lailla kuin olivat tulleet, paitsi että pois päin minusta. Hassuja, sympaattisia, outoja veitikoita. Kasvoivat yhä pienemmiksi, kunnes katosivat kivikon kaartuessa vahvasti itään, katosivat havujen ja järkäleiden taakse. Oli aivan hiljaista. Vaikka liikauttelin kengän pohjaani hiekassa, ei siitä syntynyt mitään ääntä. Aloin taas olla hukuttavassa haikeudessa. Kuin sen jälkeen kun olin laskenut kaakun käsistäni, ja aromit karkasivat sieraimista. Päässäni ajateltiin mitä kaikkea olenkaan tehnyt sen eteen, missä olenkaan siellä täällä käynyt, jotta, ajatuksia niistä, ajatuksia muista, heistä, ja itsestäni, yhden tuijottavan, hiekkaan imeytyvän katseen verran, kunnes sitten taas, jotenkin, tiesin - koirat olivat siellä! Ne koirat! Heti ilahduin. Kaverukset palaavat... En ollut enää niin vieras, olivat jo kulkeneet editseni. Isompi uskaltautui kohta lipumaan oikean kenkäni viereen, pian aivan kuin imuroi sitä. Tutkaili sivusilmällä myös vähän kaakkuunkin päin, mitäs tuolla. Vähäsen jo lipotti pussin nurkkaa. Sitten täysiä kimpussa, mitä siellä on, miten tämä saadaan auki! Touhusi tassuillaan ja kuonollaan, puski kaakkua ympäri, kohta kylki repeytyikin, ja sitten oli näköyhteys suklaiseen pintaan. Ei auttanut toppuuttelu, pelkäsin että sen kita ahtautuu ja sitä pitäisi auttaa jotenkin tai että se syö sen kaiken herkun ja siitä tulee läski koira joka ei saa ketään enää kiinni ja se viedään jonnekin tarhaan jossa se kuihtuu. Linttasin oikealla jalallani kaakun toisen puolen päälle.

- Elä...

Ei auttanut. Sen himokieli vääntäytyi kuin sorkkarauta kenkäni alle ja kohta sillä oli taas vapaa kaakku. Irtosin kiveltä seisomaan. No ei tuo vaarallista ole. Antaa mennä. Hyvä että tykkää. Ei taida olla tuttua puuhaa. Suklaa. Mansikka. Kaakku. Suklaamansikkakaakku. Kohta toinenkin kiinnostui mitä tuo toinen oikein puuhaa. Lääps lääps. Kaakku hupeni jo mahtivauhtia. Nautin seurata tuollaista ateriointia. Kun sielunsa kyllyydestä kidat siemailivat ihka-aitoa tanskalaista suklaamansikkakaakkua. Sitten kun itse kaakkua ei enää näkynyt, oli foliopussin lattialla sulaa suklaata, murusia, ja taikinapalleroisia, eläimelliset kielet alkoivat ilakoida ja lakaista ja luistella, osui ja ah, upposi. Laskeuduin takaisin kivelle, aloin taputella mukavia kumppanuksia. Olivat saapuneet sopivasti luokseni. Sain vihdoinkin jakaa jotain mukavaa jonkun kanssa. Sydämeni lipotteli verta kuin pehmistä. Ja sitten oli pussin pohja paljas. Koirat alkoivat olla poistumaisillaan, kiertelivät makeajalkaisina ympärilläni. Röyhtäisin itsekin. Kuiskasin heipat. Neljä silmää kirposivat hetkeksi kohti minua, sitten koirat olivat taas pujottelemassa kiviä, mahdollisimman helppoa reittiä hakien, peräkkäin, pieni ja tumma, edellään vaalea, uskaliaampi, todennäköisempi pullukaksi. Molemmat liian koiria perhoseksi, ylisympaattisia tavalliseksi koiraksi. Loittonivat, varmasti entistäkin onnellisempina mieliltään, yhdessä tyytyväiset, kaksi mahtavan yksinkertaisen herttaista yllättävää koiranlupsaketta. Kohta hännätkin vetäytyivät kaarteeseen ja istuin vielä runsaasti hämmästellen mitä oli tapahtunut. Koirat ilmestyvät, tulivat, katoavat, palasivat, saapuvat, söivät, lähtevät, häipyivät, poistuvat, olivat poissa näkyvistä. Ryhdyin keräilemään nopsasti roskiani, pussin, ja Tupla-patukan pahvin, nakkasin ne jonkun likaisen keltaisen vaahtomuovin alle, kummastelin autuaallisuutta joka paistoi rannan takaisten pihlajien halki ja lävitse ja kautta ja puhki, painoin vaahtomuovin kunnolla alas, pompahdin sen päälle kenkineni polvineni päineni, ja katsahdin vielä kerran sinne mistä koirat noin vain olivat ilmestyneet.

He muuttivat vähän ennen lukion kolmatta keskustaan ja siksi hänkin tuli vaihtaneeksi koulua ainoaan keskustassa sijaitsevaan lukioon, Kuopion Lyseon lukio. Hän ajatteli että se olisi hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, niin hän ajatteli, mutta hän huomasikin että kaikki olivat jotenkin pikkuvanhoja, konservatiivisia, hikuja, pilalle hemmoteltuja Hyvien Perheiden kuivia nössykäisiä. Hänestä kehkeytyi entistäkin isompi luuseri, nobody, outsider, yksinäisen tien musta lammas, krooninen vastarannan susi. Hän ei tietenkään tullut pitäneeksi penkkareita. Mutta tänään se tapahtuisi. Hän pukee päälleen Huuto.netistä kauan sitten eräänä halloweenina ex temporena hankitun Scream-maskin, kirpputorin kevätalennuksesta yllättävän halvalla löydetyn Jussi-paidan, äitinsä vanhat tiukahkot 70-luvun punaiset nahkahousut, ja itse tuunaamansa punaiset Dr Martensit joissa on hopeiset spraymaalikoristeet ja vilkkuvat neonledidiskovalot kärjissä ja kantapäissä.

Maskin takaa huohottaen, mustasilkkisten silmäaukkojen läpi tähyten, lähikaupan piimätölkki kourassa hän pyyhältää kepeitä lumia pitkin varastamallaan/lainaamallaan Jopolla alas Rikkaittenrinnettä, jonka talojen seinät kukoistaa valtoimenaan muratteja. Vastaan ei tule kuin ihmeen kaupalla ketään. Hän porhaltaa yli suojateiden ja risteysten ja pitkin mäkeä Sankarihautausmaalle. Missään ei tunnu näkyvän ketään vaikka on kaunis aurinkoinen päivä. Mutta kello on 11:42, vaikka linja-autoaseman kello on juuttunut näyttämään ihan jotain muuta, mutta siltikin vaikea käsittää miksi hän ei ohita ketään, kukaan ei tule päin kävellen tai edes autollaan, ympärillä ei tunnu olevan lainkaan ihmisiä. On kuin kaikki olisi jossain yhteisessä kokouksessa.

Vihdoin hän asettuu penkin tykö, asettaa pyörän nojaamaan rosikseen, josta pursuaa koiranpaskapusseja, istahtaa sitten turkooseille laudoille, joissa lepää yksittäisiä kaiverrettuja kirjaimia. Paita tuntuu höyryävän jo vähän hiestä. Ei ketään missään. Aurinko porottaa päin hänen polviaan ja syliään. Hän muistaa ottaa taskuistaan karkit. Budapestejä. Hän alkaa nakella niitä jalkojensa juureen kerääntyneille kahdelle oravalle. Yksi kerrallaan, kaksi kerrallaan. Jossain vaiheessa hän ymmärtää että olisi järkevämpi ottaa niistä ensin paperit pois. Ja koska kerran on penkkaripäivä, hänellä on lupa heitellä pelkät paperitkin maahan hujan hajan. Hopeiset foliot näyttävät hyvältä mataessaan vähin erin kohti mäntyjä joiden kaarnaa oksien varjot kuvioi, paitsi ei ihan alhaalta. Hän riuhtaisee piimän auki, riisuu maskin, ja ottaa kunnon kulauksen piimää. Raikasta ja niin keväistä. Hän katsoo Jopon tarakkaan katkenneilla kengännauhoilla sidottua Marimekon resuista tyynyliinaa johon unikkojen sekaan hän on Caran d’Ache –vahaliiduilla kirjoittanut ”I have always been a lonely boy.” Sitten hän juo lisää piimää ja seuraa kun oravat alkavat kiinnittää huomiota pyörään aivan kuin vähän hymyillen.