Pizzeria. Iltapäivä. (10.12.98)

Pääsin ikkunan luo. Torin laidan Rossoon.

- Samanlainen.

Katseeni aloitti seuraamaan kuinka tavaratalon ovet olivat aukeilemassa ja tiukentumassa ja aukeilemassa kun sinne mentiin sisälle ja sisään ja kun sieltä tultiin ja kun sieltä ulos tultiin. Seurasin sitä ja niitä ja sitä. Seurasin. Hymyilin, vähän, unessani oli ollut jäniksen juustoa. Ajattelin onnellisuutta. Sitä että minulta oli kysytty myös mikä ollut onnellisin hetkeni. Olin onnellinen ja olin vastannut vaan, vähä aikaa sitten kun juoksin auringonlaskua kohti. Muuta en sanonut. Miten olisinkaan voinut oikeastaan. Olisi ollut niin vaikea kuvailla sitä jutustellen. Siitä oli vain vähän päiviä, alan muistella sitä. Yhtä parhaimmista. Kun jalkani karjuivat, taivaan hyökyessä ylitse valtaisan raakana. Se oli torstaina, kaksi viikkoa aiemmin. Ei ollut romanttinen. Väkivaltainen, bad taste, brutaali jotenkin. Taivas kuin täynnä sydämistä ja suonista ja suonen kappaleista, räikyvän värisistä, punaisuus ulvoi ja murjahteli kuin koko kaupunki ahnaisan teurastajan kynsissä. Ja sen minä huomasin parvekkeelta, sen kaiken, osan siitä. Osani. Mutta itse aurinko oli kauempana, sen tahdoin nähdä, vaadin saada, sitä silmästä silmään katsoa, selvästikin sen mentyä sekaisin, kahjoksi, aivan totaalisen vauhkoksi, olin jo vauhdissa kadulla takitta, Konicani kanssa, päin korpea kiisin vastaruuhkaan, harpoin ja hourin, luonto huusi, liukastelin kulman ja pistelin täysiä päin punaani rynnistäen, kengät vauhtia pulputen väistelin pysähtyneet ja jähmettyneet hahmot ja ne haihtuivat ja haihtuivat, kohti mäntyistä kalliojyrkännettä suuntasin jo, vain sieltä enää tiesin ehtisin yltää hurjan pulskan hurmekimpaleeni tasolle, ja ainoastaan sieltä minua voisi värjätä harvinaisen villi ja vahva auringon ilme, minulle ei riittänyt vain pilvistä pursuavat peilausryöpyt ja tyrskeet, minä kaipasin aitoa, kiivasta, ja kaunista sykkivän auringon naamaa. Iskeydyin janoisena jalkatulvana metsikön selkään ja suuntasin suu palavana sen luokse jota saalistin. Polut hekumoivien kaarnojen välitse purppuroiden hankien läpi olivat lipeviä ja velmuja ja loikin ja liihotin ja saatoin jo todeta: se on poissa. Minä myöhästyin. Pettymykseni suunnaton. Oloni sanaton. Ei sanoja. Kaikki vaipumassa. Hihani liehusivat löyhinä velton tuulen laiskoissa ja puolihuolimattomissa yrittelyissä. Kaupunki köyhtyi yhä kiihtyvällä vimmalla, kuin apokalypsin uhka olisi kutistunut eikä enää palaisi, ei enää kirkunut kujat mitkään missään. Olin myöhästynyt. Huoahdin. Lihakseni puhkuivat, hikeni epäröivinä uivat pois, jalkani tipahtamaisillaan, sydän, minun sydämeni, satoja iskuja jäljessä, ihan kuin loppukiriä tykittelemässä, pyristelemässä. Istahdin jonkun juurelle, otin kameran, katsoin, ja painoin. Silloin. Yksi lempeimmistä tapahtumista. Kuitenkin. Kaipasin niin... Tajuan kuinka joku katsoo minuun, en pane pahakseni. Eläkeläismummukainen. Tavaratalo yhä vaan saa ja antelee kansaa... Jostain kassista paistamalla paistaa punaista supisevaa paperia jo. Sikin sokin kasseja, laukkuja, reppuja. Olkakasseja. Koululaukkuja, meikkilaukkuja, rattaita, koulureppuja. Monenlaiseen kelkkaan. Annoin ovien jo olla ja kantamuksien, ja vaihdoin siihen kuinka linja-autot tulivat ja toivat väkeä ja lähtivät vieden väkeä. Ja kuppimme olivat jo kauaa sitten saapuneet välietapille ymmärsin. Minulle ei maistunut, annoin olla, katseeni alkoi vierailla kongin tupakan polttelijoissa ja kauempana, ihan vaan odottelijoissa ja lastenvaunuissa ja tavallisissa koirissa, ja katseeni päätyi vasemmalle kiiriviin pareihin ja kaveruksiin, oikealla, ystävyksiin, vanhuksiin, ja yksin esittäytyviin, joukkoihin ja ryhmiin ja perheisiin ja välimuotoihin, ja hiljaiseen heijastukseeni, katseeseeni joka viipyi joulua päin lähestyvien ihmisten ja pizzojen ääressä rupattelevien ihmisten välissä, alla pop-pirteyden, toisten savuja halkoen, poimimassa yksityiskohtia pikisissä pupilleissani muhivasta yöstä, leveästä, paksusta. Lasissa paahtaa ahtaasti. Sierainteni sisimmässä koitan otella selkoa minkälaisia pizzoja siellä takanani oikein olikaan menoillaan. Kinkkua. Tomaattia, ja salamia, kyllä oreganoakin. Jotain juustoa. Melko huonoa juustoa, lepsua. Ja siinä jossain liepeilläni koulukaverit löpisevät, ja lätisivät, he löpisivät löpisemistään, ne. Mitä kaikkea olikaan puikahtanut tapahtumaan linja-autossa. Ooh. Mitä missäkin, kenelle, millä tavalla ja kuinka, mitä mitä. En minä niitten seurassa ollut, vaikutuspiirissä vähän. Eikä minua jotenkin vaan viehättänyt sopeutua mukaan, minulla oli toiset halut, into johonkin erilaiseen, katseeni kahmoi minua etäälle heistä, etäälle, ympärilläni kaiken kaikkeillessa, ja kaikki minussa oli tyyntä, varmaa, he olivat heijastumatta, en erottanut kaupungintalolla viisareita, digitaalitkin sumeilivat, olivat hillona, punaisena makeana hillona, minulla oudon hyvä olla, oli oudon hyvä olla ja hymyilinkin jo päin luomiani.

- Sinä oot nyt niin hiljanen.

Taivuin tuimasti.

- Minä oon hiljanen.

Lasissa paahtoi ahtaasti. "Tell me how will I know who you are..."

Kappale hiipumaan. Mietin kenkiäni. Äiti oli huomannut nauhojeni laidan. Uudet puhelinpöydällä. Joten vaiha nauhat. Vaihdoin...

- Muistatko sinä mistä se seuraava elokuva kertoo?

Apuani tarvittiin. Sanoin etten tiedä. Taisin olkianikin kohauttaa. Ja muistin tarkalleen mitä esitteestä olin saanut irti ja aloin ajatella sitä ja katsoin taas ulos ikkunasta. "Myöhemmin Marysia kuulee vahingossa tyttöjen keskustelun, jossa he juoruavat hänestä. He kutsuvat Marysiaa Tytöksi Ei-kukaan, jota ei koskaan tulla hyväksymään heidän maailmaansa." Mietin. Entä jos hyväksyttäisiinkin yhtäkkiä, tai vähitellen, tarkoittaisiko se mitään muutosta ihmisessä.