Kimbleä

Hänen säihkyvä sormensa painaltaa noppakummun maksimaaliseen pingoitukseen. Noppa sisällä vartoo laukaisua silmäilleen epätietoisena ympärilleen pian alkavan kimpoilutuksen tuloksesta. Kaaoksen veitsenterään piirretty viiva on viritetty tasapainoonsa. Koko pelialusta väreilee tästä jännityksestä kauttaaltaan hievahtamatta. Hän katsahtaa minuun alta näännyttävien ripsiensä. Voisi kuulla kahvipannun tipahduksen. Voisi erottaa korvapuustin putoamisen. Satojen metrien päästäkin. Ilma huokuu niin täynnä sietämättömän kiihkeää piinaa että sitä voisi leikata moottorisahalla kimpaleiksi. Tukahduttava läkähdyttävä odotus on ääriään myöten käsin ja sormin kosketeltava, muovin tuntuinen, puolipallon muotoinen. Kumpikaan meistä ei vielä tiedä mitä silmäluvut tulisivat kertomaan. Saisiko hän pomppia päälleni, hotkia minut ahnaasti takaisin lähtöruutuun. Saisiko hän jopa monta kertaa kokea tuon pakahduttavan täyttymyksen. Vai jäisikö hän niukin naukin lähelleni, kuitenkaan koskettamatta suippoa pelivälinettäni. Ja pääsisin liukenemaan hänen hengityksestään jyskyttäen reikä reiältä lähemmäksi päätepysäkkiä, jonne lopulta tuikkaisin kaikki nappulani täynnä riemua. Vai kävisikö kisailu vähitellen yhä sietämättömämmäksi, yrittäessämme osua kotipesään, tuohon turvaisaan satamaan, vain palautuaksemme alati toistuvan poukkoilun ja hotkinnan tuloksena alkuasetelmiin, jäädäksemme kiertämään kehää kummun ympärillä kerta toisensa jälkeen, piinaavien dejavú-hetkien sävyttämänä. Haluaisin, ei, vaan tahdon nähdä hänen aivastuttavan taivaallisen sormensa, en liukuvan hitaasti kummun kuvetta pitkin irti, vaan survovan ja paukuttavan kumpua raivokkaasti, sokeana, paahteisen ekstaattisin liikkein, tehden siitä universumin hulluimman ja hektisimmän pomppulinnan, jossa noppa saisi telmiä sikin sokin vauhkona sykähdellen, melkein salvaten hengityksensä, ulisten ja kolisten pyöreässä täyteläisessä avaruudessaan, nuolla nopealla tanssillaan sieltä täältä, yli äyräiden, tuota kämmenen kokoista kosmostaan, täyttää se sekoavilla askelillaan, puskea sitä päin vailla vaihtoehtoja, lähes sinkoutuen läpi, survaisten silmälukunsa kattoon, sulautuen betoniin, upoten syvälle talon uumeniin, maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, melkein, kunnes, tulisi hetki, kun hionnut käsi valahtaisi raukeana syliin kuin tuuleton purje, ja noppa saisi hidastua, rullata ja keriä vielä vähäsen, jäädä ilmaan leijumaan pieneksi toviksi, ja - vihdoin pyörähtää kulma kulmalta... milli milliltä, näyttämään... mikä, siitä.... tu-
li