Kevään kala (30.3)

Kerran, tai
se oli ehkä tasan kymmenen vuotta sitten,
parvekkeella, luin
hartaana Dorian Grayn muotokuvaa,
ihan alusta vasta,
veljen huoneen stereoihin olin laittanut
Vivaldin vuodenajat soimaan
ja auki tuuletusikkunan,
jossa ihan repaleiset hyttysverkot.
Taivaalla helottamassa ekspressionistinen aurinko,
talvi lirisemässä asfaltteja, asfalttiin, alemmas.
Kaiteen keskellä suikale ilmaa,
sen kautta erotan,
hiekkalaatikoille menevän jyrkän pyörätien yläpäästä,
ison lumimöhkäleen nytkähtävän irti,
aloittaa liukunsa,
suvereenina kuin sotalaiva mataa,
nuottien kihelmöidessä koko näkymää halki kimaltelevin viuluin,
kyyneleet porhaltaa silmien sisältä kuin lastenrattaat Odessan portaille,
ahtautuvat kaulan suonelle,
lumikimpale losahtaa viemärin reunaan,
kuin iso valkoinen kala munaleikkuriin,
ja ajattelen
että jotain tällaista varmasti tulisi tämän oleman