Masennus (1.4)

Olen hävinnyt Hattrickissä
kahtena viikonloppuna putkeen
ja tipahtanut keulilta.
On aprillitiistai ja itken ja vaikerran
ja räkää nyherrän
jo yli 100 minuuttia.
Mikään ei ole mennyt putkeen niin pitkään aikaan.
Jopa tietokonekoodit ja -ohjelmat tuntuneet
punovan sotasuunnitelmiaan minun turmaksi.
Todennäköisyysgeneraattori.
Tietokonepelin tuomarin irstaan sadistinen mielikuvitus.
Niin moninaisia huonoja asioita on tapahtunut, pettymyksiä, ikävyyksiä,
tyhjyyttä on tapahtunut, mannerkaupalla.
Hyviä asioita on jäänyt sattumatta,
esim rakkauden häivähdyksiäkään.
Neutraaleja asioita on koettu ja tullut vastaan.
Neutraaleita asioita on koettu ja tullut vastaan.
Neutraaleja asioita on koettu ja tullut vastaan.
Missään ei tunnu olevan enää toivoa mihinkään.
Maailma on kuihtumassa pois koskaan kukkimatta.
Kadut ja kulmat on pelkkää laimeaa ja harmaata.
Neutraalia, kiinnostamatonta, mitäänsanomatonta kamalaa tulee vastaan.
Missään ei olisi mitään muuta odottamassa.
Nousua tai ulospääsyä ei voi olla olemassa.
Tusina kyyneltä vierinyt nenän yli.
Makaan vaimeana sohvan uumenessa.
Olen masentunut ja unohtunut kuin pilkottu uppotukki yössä.
Kaikki tuntuu käyvän taistelua minua vastaan,
ja on kai aina käynyt.
Olen tipahtamassa jonnekin tosi pohjalle vääjäämättömään virtaukseen.
Ei olisi ketään ketä kiinnostaisi pelastaa.
Kukaan ei saisi koskaan tietää minua olleenkaan.
Sohva ja itku ja minä.
Väräjää kyynelten pisarat posken yllä.
Minä, itku, masennus, sohva, minä.