Oodi oksentamiselle (30.7)

Taas pyrskähtää keltainen geysir emalivuonoon
tuottaen hetkittäisen täyttymyksen tunteen.
Kyynelvesi reunustaa riekaleisena sirittäviä silmiä.
Kirkkaasti kimalteleva sylkikimppu venyy venymistään
hiuksenhienon säikeen varassa kohti kuplivaa pohjaa,
mutta ei millään katketen ja antaen periksi, ei mitenkään.
Sormet hikoilee valkeaa muovia vasten,
kaakelin kuviot upottuu polviin.
Vessaharja möllää mitä ihmettä isäntänsä oikein tekee.
Ja jälleen alkaa jotain sisällä nytkähdellä
ja syöksähdän niskat taipuen kohti kohinaa silmät ummessa.
Tovin olen kuin Äiti Maa,
synnytän kidastani uusia saaria, elämän alkulimaa
pärskyen päistikkaa taistelemaan sijainnistaan.
Sitten on niin hiljaista,
katselen repaleisen sumuiseen maisemaan,
sen ylle pilveksi käpertyneenä.
Tällaisia elementtejä siis kätkeytyi keskipisteeseeni,
tämä kaikki jotain joka yritti tulla minuksi,
sai olla hetken osa minua.
Hampaat täynnä happoa, olo kepeää ja painava limitysten,
kouristun taas, haukkoen ilmaa,
mieli salpautuu äärimmilleen kuin raukea ritsa,
sykähtelen ees taas kuin laukeamaisillani,
kun vatsan kivinen nyrkki yrittää väkisin rutistaa
viimeisen pisaran,
jota kuitenkaan ei koskaan ilmesty.