Runoja ruoasta

Burrito (20.11)

Burrito on lörppä,
lämmettyään mikrossa 55 sekuntia.
Ajattelen syödessäni viikonlopun tapahtumia.
Teimme yhdessä tacoja.
Olimme kiertäneet kehää bensaletkujen ympärillä
Krakataun soidessa, joku rauhallisempi,
jazzkuppila-tyylinen.
Sitten hän sinkoutui etupenkille
sormet ojentuen käsilaukkua selaamaan.
Jostain mutkasta paljastui lappu.
Hän oli laittanut koodinumeron oikein.
Kohta liikennevaloissa autoja kiisi
ja kasetti siihen sopivalla kohdalla.
Raikkaat värit levisivät
sateisen tuulilasin mukana
tummia taustoja vasten.
Lauantaina haimme television,
toinen talo sen sinihippuvaloisen puun jälkeen.
Oltiin ajettu kahdesti ohi kun ei ollut kiire.
Myyjä oli sellainen pienehkö mies,
kuin joku metsän tonttu saduissa.
Kirkas kuva siinä oli.
Juuri oli menossa hyppynarukohtaus,
ainoassa Jarvan elokuvassa jonka olen katsonut,
tai 70-luvun suomalaisistakin kai ainoa.
Mies joka ei osannut sanoa ei.
Naisen rinnat hytkyivät villapaidan alla.
Seuraavana aamuna,
asennettuani, ensimmäinen mitä näin oli
Barbie-nukke viemärissä,
veden puhdistuksesta kertova Ylen ohjelma.
Että kuinka monta lelua suomalaiset vuodessa laittaa vessanpönttöön.
Tuossa välissä oli mansikkasiideritölkki tipahtanut kaupan kivilattiaan.
Sen pohjasta suitsusi näkymätön makea pilvi nahkatakkini punaiselle olkapäälle.
Mietin, kun hän vei sen tölkin salaa varastoon,
miltä siitä tölkistä tuntui valua siellä yksin kuiviin.
Nyt olen syönyt.
Huomaan keltavalkoraitaisissa lakanoissani
rasvaläntin.

Löllömansikat (27.11)

Ei kannata sulattaa mansikoita mikrossa monta minuuttia.
En se minä ollut.
Hän se oli.
Taskulämpimät löllömansikat.
Kuohkean, tuulenraikkaan rahkan seassa,
siihen sotkeutuneina, soluttautuneina,
kuin viemäristä tai mahalaukusta noukittuja,
löysiä, voimattomia,
kuin lattialämmitysparketilla
koko illan maanneet.
Ei mansikat pahoja ole,
tai lämpö.
Tai lämpöisät mansikatkaan.
Mutta ei kaikki tule toimeen keskenään.
Hyvin harva
edes joten kuten.

Wieneri, kahvia ja voileipä (16.2)

Kahvinkeitin muuttaisi huomenna.
Ensimmäinen kerta kun syön
missään muodossa vaahterasiirappia
wienerissä jota haukkaan
kun istahdan nauttimaan viimeistä kahvia Savonkadulla.
Keskelle käytävää siroon punaiseen nojatuoliin.
Maija Mehiläisen mukista. Ei korvaa.
Pöytälamppu takana
vartioi kenkiä.
Näen muovipussin yli
kaistaleen seinään nojaavaa maalaustani.
Nurkassa nimeni ylösalaisin.
Vessa säteilee homeista valoa raostaan.
Kahvi jo haaleaa.
Sitten käyn huoneessani
järjestelemässä tavaroita vielä vähän.
Sujautan jonkun runoni joidenkin papereiden väliin.
Noudan lauantaimakkararuisleivän ja
lähden painumaan saunaan,
ehkä myöskin takaperin ensimmäistä kertaa täällä.
Olen laittaa kengät jalkaan
vaikka sinne pääsisi sisäkautta.
Yritän ensin sulkea veden valokatkaisimesta.
Meinaan hakea saippuat (sentään mukana)
kun pitäisi laskea löylykippo täyteen.
Olen pahempi kuin vanhainkodissa.
Teen vaikka mitä ihan väärin ja hölmössä järjestyksessä.
Tiedän juuri ja juuri mitä on tapahtumassa.
Heittelen löylyä.
Olen ihminen joka on juonut kupin kahvia,
katsellut ja ajatellut hetken maailmaa.

Vihreät oliivit (20.7)

Vihreät oliivit jääkaapissani odottavat sinua.
Tule, ja laita minulle jotakin mihin käytät niitä.
Minä olen kertonut sinulle toukokuisesta katastrofista.
Kuka sitä unohtaisi,
sähköä pitkin vieritin sinulle makuaistimukseni.
Sinä tiedät etten edes syö oliiveja.
Sinä tiedät jo vähän mitä kaikkea kummallista
voin tehdä krapulassa tai nälkäisenä.
Eihän me toisistamme paljoa tiedetä,
mutta tiedän että tahdon sinun tulevan minun keittiöön,
tee ruokaa meille, ja katsotaan sitten
mitä kaikkea maailma laittaa meille tapahtumaan.
Jostain rakkauden yrittäminen tulee alkaa,
niin miksei myrkyn värisistä
tynnyrin muotoisista marjoista
joiden ontaloon on tungettu jotain punaista.