Aloitin kirjoittamalla blogausta viikonlopun tapahtumista. Mutta tämä isäteema nousikin niin vahvasti kirjoittamiseni aikana pintaan, että teen tästä oman merkintänsä. Jätän sen tarkoituksella sunnuntain puolelle - uusi blogaus saa mennä sitten maanantaille.
Sunnuntaina olin äidin synttäreillä Salossa. Vaan ennen äidin luokse menoa stoppasin Helisnummen hautausmaalla. Kävin ekan kerran puoleen vuoteen isän haudalla. Ajellessani tuli vain sellainen olo, että nyt "täytyy" käydä siellä. Ja itkuhan siinä pääsi, kovemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Olin siellä itsekseni. Kertoilin isälleni asioita elämästäni, hänen ikävästäni ja kaikesta sellaisesta. Kukat kasvoivat haudalla kukkeina ja isoina, mehiläiset pörräsivät -- ja eletään syyskuun puoliväliä! Vaan oli se helpottava kokemus - taisin itkeä siinä sielustani melkoisen määrän sontaa pois.
Se on tuo ikävä kummallinen juttu. Välillä sitä ajattelee, ettei enää mikään tunnu missään - että on mukamas päässyt asioista eroon. Ja samalla tietää, ettei sitä eroon pääse koskaan - eikä oikeastaan tarvitsekaan. Suurimman osan ajasta mieli on kirkas ja olosuhteet hyväksynyt asian tiimoilta, mutta toisinaan on sitten tummempia hetkiä.
Toisinaan haluaa kirota kaikki asiat maailmassa ja huutaa tuskansa karjuen pihalle. Toisinaan sitä kieltää tapahtuneen, ja odottaa vain isän paluuta takaisin. Toisinaan tuska iskee niin lujasti, että taipuu ihan sykkyrälle itkien voimattomasti. Toisinaan vain makaa turtana pystymättä liikkumaan. Toisinaan taas jotain aivan muuta - ikävälle, tuskalle, kärsimykselle on niin monta kasvoa, persoonaa, tapaa, olemusta...
Mutta yleisesti ottaen asia on ns. kunnossa. Olen hyväksynyt isäni kuoleman ja ennenkaikkea sen, ettei asialle voinut silloin, eikä voi nytkään, tehdä mitään. Niin kävi, kuin kävi. Sen kanssa elän. Melkeinpä suurin asia onkin ollut hyväksyä oma suruni asian suhteen: antaa itselle lupa kärsiä kun siltä tuntuu, antaa itselle lupa olla heikko ja surkea. Vain siten - ja ainoastaan siten - voin käsitellä ne tunteet ja päästää ne menemään. Jokaisella tunteella on paikkansa ja aikansa, ja helpoiten sitä auttaa itseään antamalla niiden tehdä tehtävänsä ja sitten päästää ne menemään.
Elämä jatkuu, ja me kaikki olemme sille velkaa sen - että eläisimme! :-)
-c-