Se on suurta, se on rumaa, se on ylimielistä, se on hävettävää, se on swagfag, se on #YOLO. Se on tietenkin nykynuoriso.

Aina välillä aikaa tappaessaan tulee selailtua facebookin ihmeellistä ja jopa kovin ärsyttävää maailmaa, ihan vain silkan ajankulun vuoksi. Toisinaan sitä löytää kaikenlaista oikeasti mielenkiintoista ja monesti tulee eksyttyä hyvin monen mutkan kautta muistelemaan ja tutkiskelemaan esimerkiksi ylä-asteen aikaisia ihmisiä ja heidän kuulumisiaan. Outoa? Kyllä, mutta mielenkiintoista. Kannattaa kokeilla.

Sitten on se karu ja pahaa oloa aiheuttava kääntöpuoli, josta löytyy juurikin yllämainittu, voisiko sanoa jopa ihmisrotu. Syytä niiden löytämiselle en ole toistaiseksi vielä löytänyt, mutta sen mitä olen löytänyt, saa minut itkemään verta. Se on surkuhupaisaa, sitä se on.

En tiedä missä vaiheessa ja ennenkaikkea miksi tällainen sukupolvellinen itsemurha on tapahtunut, mutta se saa minut voimaan pahoin. Tiivistettynä nykynuorten (syntyneet arviolta vuosina 1997-2001) käytös on sitä, että kaikella mahdollisella tavalla pyritään hankkimaan huomiota, tykkäyksiä, kommentteja, sydämiä ja kaiken kukkuraksi sääliä??!!??!! Mitä helvettiä? Ei tarvitse avata välilehtiin kuin kymmennen kappaletta edellä mainittuja profiileja niin valehtelematta kymmenestä yhdeksän ovat täynnä seuraavanlaisia juttuja:

Ja kaiken huippuna oma ehdoton suosikkini:

Mikä helvetti tätä meidän mediasukupolvea oikein vaivaa?! Ihan oikeasti. Eihän tällaisella planeetalla tee edes mieli elää, kun tulevaisuus on tällaisten mongoloidien käsissä. Tuossakin oli vain osa esimerkeistä. Listasta uupuu vielä esimerkiksi snapback- lippikset, sadat tykkäykset jonkun porilaisen (se oli vaan esimerkki) swagfagin profiilikuvasta ja ne tekopyhät "komee wli"- kommentit, joiden totuuspohja on yhtä tyhjä, kuin Tom Nybondasin kommentti: "Ensi kaudella teemme asiat paremmin."

Voiko nuoriso oikeasti niin huonosti, että joudutaan turvautumaan median antamaan hellään virtuaalikäteen, joka kommenttien, tykkäysten ja seuraajien siivittämänä taputtaa olkapäälle ja toteaa hiljaa: "olet hyvä poika"? Vai onko se vain se ikävä tosiasia, että he ovat todellakin sitä mediasukupolvea ja varsinainen onnistuminen oikeassa elämässä on vain myytti, jota käytetään puhuttaessa -90-luvun nuorista. Silloin, kun esimerkiksi minä olen ollut nuorempi, eikä teknologia ollut läheskään näin kehittynyttä, onnistuminen oli sitä, että mentiin porukalla vaikka viidenkin kilometrin päässä sijaitsevalle jalkapallokentälle, jossa sitten miteltiin oikeasti paremmuudesta ja saatiin sitä kautta hyvänolontunne aikaiseksi. Miettikää jos silloin oltaisiin sanottu kavereille, että:

"Tykkää nappulakengistäni, niin torjun seuraavan vedon! Ei kaikille!"

Siihen aikaan sanottiin, että "nyt saatana tulee täböä, torjuit tai et!!"

Me teknologiattoman(?:D) lapsuuden eläneet olemme kehumme ansainneet tekemällä jotain oikeata, joka on saanut vanhempammekin ylpeiksi ja he ovat voineet rehellisesti todeta, että "tuo on muuten minun poikani". Nyt sitä lausetta vältetään, kuin ruttoa tai sitten se sanotaan niin tekopyhällä tavalla, että siihen joku rupeaa oikeasti itsekin uskomaan. Mielestäni on todella surullista, että nykyaika on mennyt tähän ja jättänyt nuorisoon todella ison aukon tämän media-aikakauden myötä. Mielestäni pitäisi tehdä sellainen tutkimus että kaikki mediaan kytketyt laitteet pitäisi nuorisolta poistaa kokonaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Sittenhän me vasta näemme, millaisia he oikeasti ja aidosti ovat.

Hyi helvetti.

Somewhere, somehow, we could, we should, we can & we WILL turn this around!

Kirjoitettaessa soi Soilwork - This Momentary Bliss