Aivoni ovat vatkulina

Joo, vatkulia on joskus muinoin (mm. kouluruokailuissa) vedelty naamaan, mutta ei se sentään AIVOJA sisältänyt, toivottavasti. Nimike on vaan niin hauska ja kuvaava, että saa nyt kelvata. Kun kosteusprosentti on mun makuun liiallinen ja hiki tirisee noroina hiuksista silmiin ja niskasta pitkin selkää persvakoon, seurauksena on usein myös otsikossa kuvattu ilmiö.

Tänään aivovatkuli-ilmiö tuotti pirullisen unohdusmokan. Kun pääsin raskaan poljennan jälkeen hiessä kylpien perille tukikohtaani ja ryhdyin purkamaan varustekassia, jäin tuijottamaan sisältöä epäuskoisena: EI PUHELINTA. No niin, sinnehän se varmaan kassinvaihdon jälkeen sängylle jäi toiseen osoitteeseen. Tuntemus oli jotenkin sekoitus pettymystä, kiukkua ja outoa alastomuuden tunnetta. En ole kaikkein pahimmin kapulaan kahliutuneita ihmisolentoja, mutta ylläritilanteiden varalle (rengasrikot yms.) se olisi täällä käydessä välttämätön mm. taksin soittamiseen. Onneksi NOIN ei käynyt kertaakaan talvella, kun olin iltaisin niiden taksikyytien armoilla.
***
Kun energiat menevät hien pyyhkimiseen ja hengittelyyn, ei jää hirveästi käytettäväksi angstiseen pohdiskeluun. Siksi lötköys voi ajoittain olla jopa lähellä seesteisyyttä. KUNNES iskee koko- tai osa-aikainen epätoivoisuus sen suhteen miten lamaavia jaksamisrajoitteet ovat. Niistä ei tarvitse edes itseään muistuttaa; ovat kyllä muutenkin selkeinä mielessä. Öisin kirkkain mielin valvoessani ne eivät tunnu niin kovin merkittäviltä, mutta päivän häiriköivässä valossa kylläkin.

Yhdentekevämpää osastoa ovat MUIDEN ihmisten mietteet ja mielipiteet. Turhaanhan heille (siis suurimmalle osalle tallaajista) edes mitään selostelisin, koska heidän normistossaan on mun olosuhteideni kaltaisille tilanteille varattuna vain yksi kommentti: "EIHÄN NOIN VOI KUKAAN ELÄÄ." Toi toteamus on ehdottomasti (anti)suosikkejani, koska se on niin tyrmäävän tyhjentävä. Ja samalla itsensä täysin tyhjäksi tekevä. Olen juuri yrittänyt kertoa millaista elämää (tällä hetkellä) elän, ja siihen sitten paukahtaa teräksinen teilaus muutamalla sanalla. Loistava esimerkki ihmismielen hämäystaktiikoista. Kun sanoja tarkoittaa "MINÄ en voisi elää noin" (eikä hänellä senkaltaisesta elämäntilanteesta mitään kokemusta olekkaan!), sanoma kääntyykin muotoon "KUKAAN ei voi". Oikeasti se tarkoittaisi vielä jyrkemmin "kukaan ei SAA" - mutta sitä ei uskalleta sanoa, koska tekeydytään empaattisiksi niiden kahden sekunnin ajaksi mikä tuon lyhyen sanan valintaan kuluu.

Joo, ja jos tilanteen kommentoija on jollain tavalla/tasolla tuttavaksi itsensä lukeva henkilö, hän sojahtaa notkeasti seuraavaan vaiheeseen: "Sun PITÄÄ muuttaa tota..." Perustelut tosin puuttuvat, mutta sanojan oma vakaa näkemys riittänee - siis se mitä hän ei ääneen sano "toi on väärin, ja siksi sun pitää siirtyä yleisemmin hyväksyttyyn eli oikeampaan tapaan.." Joskus vaivaudun hyvin lyhykäiseen vastauskommentointiin. En puolustaudu, koska en ole oikeudessa. Olen vankeudessa, mutta se on toinen juttu se, ja kaivelee minua enemmän kuin ketään muuta. Ääneen totean vain, että olen jo super-reppana ja hyper-syrjäytyjä, joten mitä väliä sillä on mihin aikaan vuorokaudesta olen hereillä?? On turha pitkittää kommentteja, koska pian upottaisiin loputtomaan suomaastoon, jonne johtaa polku sanoista "Etkö sä HALUA muuttaa tota..." Onhan se toisaalta ihailtavaa, että joidenkin ihmisten selkeässä maailmankuvassa hankalat/vaikeat/piinaavat/lamaavat tilanteet johtuvat vain siitä, että ihminen ei halua ulos niistä.

Kirjoitettaessa soi sitä samaa Sineadia aina vaan, ja siitä joskus lisää..