Kootut raivostumiset, kesto 5-55 min.

Raivostuminen nro 1.
Olen torilla, menossa kioskiin. Viereisen kahvilan pihalla notkuvat nyrpeät teinimimmit huutelevat huvikseen "vitun läskiperse" - senverran kuuluvasti etten pysty olemaan kuulematta. Kilahdan totaalisesti. Karjun ja raivoan. Käyn kahvilassa mesomassa siitä miten iljettävää paikan imagolle on se, että teinit räkivät ja horottelevat vieressä. Misut antavat minulle vielä lisäkommentin "Hei toi sun käytös ei ole oikein AIKUISMAISTA." Pimahdan vielä pahemmin, ja puran kiskamyyjälle täydeltä laidalta kokemaani turhaumaa. Rautakirja rekrytoi vain hyvähermoisia ja alati hymyileviä, joten hän onnistuu vaikuttamaan aidosti siltä kuin sympatiseeraisi...
***
Raivostuminen nro 2
Ilmoitusareenoiden kautta minua on lähestynyt 58-vuotias mies, joka on lähtöisin kotikaupungistani. Hän on kertonut olevansa innokas HD-heppu, ja kysellyt erinäisiä asioita minusta ja elämästäni. Olemme vaihtaneet tekstareita ja puhuneet kerran puhelimessa. Kysyttäessä olen kertonut hieman kipuvaivoistani, vanhemmistani, nettikokemuksistani yms. Pari päivää puhelintuokiomme jälkeen hän ilmoittaa viestissään: "Tätä on turha jatkaa. Sinähän olet sitoutunut vanhempiesi hoitamiseen, eikä siihen kuvioon miesystävä varmaan mahdu. Välimatka estää fyysisen tutustumisen, joka mielestäni kuuluu suhteeseen. Itse etsin itselleni kumppania, joka sitoutuu myös pyöräilyharrastukseeni, etenkin kesäisin. Sinä et varmaankaan PYSTY kiipeämään satulaan tai telttailemaan." PERKELEEN KÄPPÄNÄ! Siehän se vastailit MINUN ilmoitukseeni, ja rupesit sitten horisemaan suhteesta. Olenko kertonut haluavani sellaista...mitääh. Mr. Nimetönkin on suhannut tänne parin tunnin matkan päästä joskus useammankin kerran vkossa. Kenelle se matka siis on este? Ja minähän kiipeän mihin kiipeän. Ei kai tämä setä voi sitä tietää, kun ei ole koskaan minua nähnytkään. Ja vielä telttailut, my Ass. Jäätyköön telttaansa, saatana.
***
Raivostuminen nro 3
Välirikko siintelee jälleen kerran pitkäaikaisen, rakkaan ja parhaan netistä löytyneen ystäväni kanssa. Pitkän paussin jälkeen pääsimme uudelleen kirjoitteluyhteyksiin loppukesästä. Siinä tosin taustahäiriönä jäytää Nimettömän olemassaolo, jonka Mr. J. oli lukenut oma-aloitteisesti viestipaussinsa aikana täältä blogista. Kirjoittelussa on vaaransa?! Nyt kuitenkin karahdus tuli typerästä syystä. Koska olen apaattisessa ja voimattomassa ja jopa epätoivon sävyttämässä elämäntilanteessa, huvitun joskus huonosta pikimustasta huumorista. Sentyyppisestä, että menen kiskalle myrtsinä, ja näen jollain juipilla bändihuppariin printattuna "KÖYSI KAULAAN JA TUOLI POIS ALTA." Se on NIIN synkeää että on pakko hymähtää. Kerron tämän J:lle mailissa, ja hän kysyy tuohtuneena mitä huvittavaa itsemurhassa mukamas on..

Olen huonotuulinen ja harmistun. Totean J:lle kateellisuutta pidätellen miten hänen henkinen hyvinvointinsa on sillä tasolla, että on varaa kirkasotsaisesti kritisoida mun kökköä harkitsematonta kommenttia. Samaan syssyyn paljastan (vastoin aikeitani, absolutely) millaisista asioista Nimettömän kanssa yökaudet tekstailemme, ja sijoitan (ehdottomasti ilman toisen osapuolen lupaa!) itseni ikäänkuin samaan "lauseeseen" (henkisesti) hänen kanssaan korostaakseni J:lle millaista "oikea" vuorovaikutus on - siis verrattuna pelkkään ääniä/eleitä/ilmeitä/kosketuksia vailla olevaan tekstuaaliseeen yhteydenpitoon. Sehän tehoaa tietenkin kuin napautus nyrkillä niskaan. Vastauksena tulee vuosien varrelta kovin tuttu ns. vastaisku: "Ehkä palaamme. Vai onko siihen tarvetta?" JUST. Aina se sama. Että paskaakos tästä, voihan tämän yhteydenpidon yhtä hyvin heivata olankohautuksella milloin tahansa. (Vaikka äskettäin mies on kertonut kirjoittelun ja asioiden jakamisen olevan elämässään erittäin tärkeää.) Varmaan voikin,koska kuukausimääriä pystyy olemaan viestimättä, eikä kertaakaan sinä aikana juolahda mieleen laittaa edes kokeeksi minkäänlaista viestiä tänne suuntaan.

Erhe oli kuitenkin minun. Ei kaikilta voi vaatia synkeyden ylistämistä, eikä moittia toista siitä, että hän uskaltaa olla ei-kyyninen ja elämän suhteen toiveikas. Itse en jaksa olla, en ainakaan kaiken aikaa. Jos olisin vähänkin vähemmän väsynyt ja hitusen paremmin balanssissa, funtsaisin vähäsen mitä kannattaa kirjoitella ja milloin ja kenelle.

RATKAISU: Ainoa mikä mieleen juolahtaa. Ei ehkä paras. Tässä on nyt kaksikin miestä, joiden kummankin kanssa välillä yhteydenpidossa kuohahtaa, ja sitten toivotellaan tätä 'hyvää loppuelämää', ja itketään (minä) ja murjotetaan (toinen). Onneksi jossain on KOLMAS MIES. Vanha tuttu, silti aina yhtä tuntematon. Skeptinenkin, mutta aina tasapuolinen. Ei enää vanhojen kaunojen tai ikivanhojen rakkaushaavojen liikaa piinaama. Hänelle voin esitellä elämästäni minkä tahanssa "keissin", ja saada aina rehellisen ja realistisen tilannearvion. Ei ohjeistusta eikä suositusta eikä verhottua tai kohtisuoraa vittuilua. Hieno mahdollisuus. Joskus jopa kasvotusten. Jos jaksais. Näille muille en mahda mitään. He miettivät omat mietintänsä ja tekevät aikuisten miesten tapaan omat ratkaisunsa.