Minikokoinen emotionaalinen maailmanloppu

Mietityttää mikä se niin kirpaisee näissä pikaistuksissa kohdalle sattuvissa viesteissä (ihmiseltä, jonka viesteillä ON merkitystä). Kun tekstarin näytöllä lukee "Vittuile jollekin muulle ja hyvää loppuelämää sulle vaan" - niin EN kykene moneen tuntiin suhtautumaan sisältöön seesteisen analyyttisesti. En siltikään, vaikka tiedän, että taustalla on lähettäjän oma vahva hetkellinen väsymystila ja/tai turhauma tms. Minulle se on kuitenkin totaalinen hylkääminen eli emotionaalinen katastrofitilanne.

Vaikka maailmanlopun kesto olisi pari päivää tai pari viikkoa, se ehtii vyöryttää tunnekuvastosta ja trauma-arkistosta esiin paljon satuttavaa kamaa. Vanhojen kaunojen painolastia, koettuja häpeäpiinoja, aiemmin toteutuneita pelkoja, pikkulapsen epävarmuutta ja ennen muuta hirmuisen itsesäälin itkuaallon. "Miten MINUA näin kohdeltiin, vaikka toiselle ihmiselle VAIN hyvää halusin kaikin tavoin. Miten EPÄREILUA ja kohtuutonta voikaan elämä olla, vaikka kuinka yrittäisin toista ymmärtää." Näiden alkupalojen jälkeen tulee terveellinen uhmakas vihastuminen. "Johan on PERKELE että syydetään silmille kostoa sellaisesta mitä en ole aiheuttanutkaan!" Harmistumisen avulla ryhdyn irtisanomaan itseäni ihmissuhteesta, johon olen kenties ladannut kohtuuttoman paljon odotuksia ja arvostuksia ja toiveita.

Sitten kun (usein väistämättä, ihme kyllä) out there somewhere toinen ihminen on saanut oman pohdintatyönsä päätökseen, ja taipuu anteeksipyynnön tyyppiseen yhteydenottoon, olen JÄLLEEN jonkinkokoisen tunnemyrskyn pyörteissä. "Miten minun NYT pitäisi käyttäytyä? Pitäisikö olla viileän jäätävänä (useimmiten mahdotonta) vai todeta kepeästi että EIHÄN TOI NYT MITÄÄN, SATTUUHAN SITÄ." En tiedä lieneekö myönteistä vaiko mitä, että ilostuminen viestinnällisestä jälleennäkemisestä ylittää kaiken kokemani uhmakkaan itkuisen hermostumisen ja synkeiden tyyppien kiroamisen jonnekkin minne ei aurinko paista.
***
Kiteytys kiivastumisen jäätyä reilusti taakse: Oppia koituu jokaisesta paskamaisestakin kokemuksesta. Mutta sitä oppia olen kaikkein haluttomin ottamaan vastaan. Sen antina voisi kuitenkin olla kyky funtsia omia toimenpiteitä silloin kun itse olen eri syistä harkitsemattomassa mielentilassa puhelinkapula kourassa ja kyyneleet silmäkulmissa.