Jumitus

Mulla on ihan pirunmoinen jumitus päällä. Olen juuttunut niihin kaikkiin suoraan sanomisiin, mitä en saa sanottua. Tai saisin, mutta kun mä tiedän kokemuksesta, että kun laittaa sen paskan lentämään tuulettimeen, on parempi olla pedannut oman paikkansa niin, ettei se lennä omaan pärstään. Hulluhan saa vapaasti olla, muttei tyhmä.

Mä en tee ikinä (tärkeitä) ratkaisuja elämässäni miettimättä asioita läpikotaisin. Ratkaisussa saattaa kestää päivistä vuosiin, mutta sitten kun se ratkaisu on valmis, ei ole enää paluuta. Silloin se paska sitten lentää ja kovaa. Siinä vaiheessa mua ei tietenkään enää se asia häiritse, olenhan mä jo funtsannut kaikki mahdolliset skenaariot läpi! Ei oo mun syy, että muille tulee yllätyksenä... Se on just toi jumittuminen siihen, ettei sano. Ennen kuin sanoo.

Olin talvella kuusi viikkoa sairauslomalla, ensimmäinen diagnoosi oli "burnout", joka muuttui viikon sisällä "keskivaikeaan masennukseen". No olihan se - ja on muuten vieläkin! - sitä. Heh, mietin siinä lääkärin vastaanotolla ollessani, vastaanko masennuskyselyn kohtaan itsen tai muiden vahingoittamisesta (jos ei joku tiedä, ajattelen normaalisti hyvin nopeasti) rehellisesti vai epärehellisesti. Siis ketäänhän ei kiinnosta, mitä minä itselleni teen - ja se onkin mielestäni ainoastaan oma asiani! - mutta siinä vaiheessa kun muut ihmiset ovat liipasimessa, olisin minäkin huolissani. Kuten olenkin, eli vastasin rehellisesti: Kyllä, olen harkinnut tekeväni muille vahinkoa. Itse asiassa, mä pelkään muiden puolesta, en itseni. Sehän tässä clue onkin.... Ne laittoivat mut lataamaan akkuja. Mieti sitte ite vaan, lepää ja löydä valo! Voi vittu....

No anyway, jaksanhan mä laiskotella pari kuukautta, mut sitten en enää jaksanut (psykologi oli sitä mieltä että jee! Lääkitys alkoi tehoamaan! Oh shit :) ) Mä olin sitä mieltä, että paskaako tässä. Mennään eikä meinata, eikös. Mutta nyt kun mä olen alkanut ajattelemaan asioita itsekkäästi (ohimennen, parin kuukauden sairausloman jälkeen kollegan lausuma "ai kato, säkin viitsit tulla töihin! ei tuntunut ihan_niin_kivalta) olen alkanut lohkomaan asioita ääneen. Mä olen haukkunut jo yhden kollegan kusipääksi, riidellyt esimiehen kanssa ja ensi viikolla meinaan riidellä vastaavan kanssa. Kato,mähän sanon ihan suoraan, mullon diagnoosi takataskussa! Masentuneet hulluthan voi tehdä ihan mitä ne haluu, eikö? :D Mitäs sillä on väliä, jos kaikki muut puhuu samaa asiaa nurkan takana ja kahvipöytäkeskusteluissa ja on hiljaa silloin kun pitäisi oikeasti sanoa. Ihan sama, kun kaikki tietää että rakenteet ja toimintatapa on väärä, vastaava on kusipää työpaikkakiusaaja ja muutenkin elämä on mulkkua. Siitähän ei ääneen puhuta, paitsi eräs masentunut hullu (<- teki mieli laittaa toi lainausmerkkeihin, mut mitä hittoo, suoraa puhettahan tässä harjoitellaan!)

Ei se mitään. Toihan ei oikeasti minua mätä, minua mättää eräs toinen case. Hyvä ystäväni- jo yli 40 vuoden ajan - on sanonut jotain, mistä mä en pääse yli. Tästä ei ole pitkäkään aika, kun vietettiin viikonloppua yhdessä ja keskusteltiin asioista. Hän kysyi mun mielipidettä siitä, eikö hän olekin viimeisen viiden vuoden aikana kehittynyt roimin askelin henkisesti? No on, on! Ihan mielettömin harppauksin, koska minä olen alkanut sanomaan hänelle suoraan asioita ja osoittamaan ne ajatusvääristymät, mitä sillä on. Saarnannut ja heittänyt keskellä yötä kämpästä, kun "Vesa ei vaan ymmärrä". Vitsit sikseen, kyseessä on vain asioiden katsomisesta minä -perspektiivistä. Missä kohtaa se on hyvä, missä kohtaa vahingollista, sehän se taito on.

Mua järkyttää suuresti edelleen kyseisen henkilön taito ajatella aivan kaikki minänä. Tilanne, joka mua vieläkin pöyristyttää oli se, kun tapasimme vanhan kaveripariskunnan ( fyysisestikin vanhan, tunnettuus vuosissa myöskin vanhan!) joku aika sitten pitkästä aikaa. Heillä oli molemmilla ollut kaikenlaisia kremppoja tässä edeltävästi, nyt lohkaisivat kertomaan, kuinka heidän poikansa oli saanut aivohalvauksen ja jäänyt siitä toispuolihalvaantuneeksi. Mitä sanoo tämä uutiseen?? Kertoo tohkeissaan, kuinka hän on ollut talvella 3 kuukautta lomautettuna. Muistan tilanteen loistavasti; me kaikki kolme muuta jäätiin haavi auki kuuntelemaan, mitä toi just sanoi? :o Tosiasiassa se hiljaisuus kesti kenties pari sekuntia vaan, mutta meidän muiden mielestä noin puoli vuotta. Ja tää ei huomaa mitään... Ihan on nämä kaksi asiaa ihan hyvin verrattavissa toisiinsa, lomautus on vähintään yhtä hirveää kuin elää loppuelämäänsä halvaantuneena, eikös vaan!
Mä en sitten reagoinut tilanteessa millään lailla, koska kyseessähän ei ollut minun poikani, ei mun nyt tarvii kuitenkaan toisten puolesta loukkaantua! Vai tarvitseeko....

Kuitenkin, mietin sitä että niin hienosti kuin hän onkin edennyt henkisessä kehityksessä, tulee tuollainen takapakki sitten. Mietin sitä, mikä on oikea paikka ottaa kyseeseen minä -asenne. Haukunko mä tyypin pataluhaksi ja osoitan sen, miksei hänellä ole ketään, kuka hänestä aidosti pitäisi (juuri tuon omahyväisyyden vuoksi) vai oonko hiljaa. Jumitanko. Annanko palaa ja annan tulla paskat vaikka omalle naamalle sitten? Kuka mä oon sanomaan, minä -muodossahan meikäläinenkin esittää asioita. Ketää kiinnostaa ja mikä?

Niin, jumitus. Toisaalta kun ajatellaan, että asiat pitää puhua halki, miksi jättää yksi asia käsittelemättä. Torkkumaan, kasvamaan möröksi? Tultiin viimeksi yhteisymmärrykseen siitä, miksi me tulemme niin erilaisina ihmisinä loistavasti toimeen keskenämme ja loppupäätelmänä tulimme siihen tulokseen, että me olemme molemmat kantilaisia; asioita ei voi muutella tilanteen mukaan (vrt utiliarismi) vaan asiat ovat aina moraalisesti samalla lailla. Tilanne ei saa ratkaista, vaan asia, moraali. Siksihän tämä niin hiton vaikeaa onkin, kun me ollaan vähemmistössä...

Noh, wat evö. Kyllä tuokin vielä joskus lentää. Ei mulla muuta :)

Älä ylläty, jos psykiatri huomaa, ett päässäsi käy kummaa kuhinaa. -Veikko Lavi

Kirjoitettaessa soi Veikko Lavi Ota löysin rantein https://youtu.be/l5Me9bhVc2Q