Näkkileipä (8.1)

Minä on se ihminen joka nyt nousee tuolilta ja koneelta ja
astelee tässä torstaissa ja sen aamussa keittiöön noin 10
askeleen matkan ja se on minä joka avaa kaapin ja katsoo
onko siellä näkkileipää, vaikka tietää ettei siellä ole,
mutta haluaa vain katsoa ja todeta miltä sellainen kaappi
näyttää, ei edes pidä näkkileivästä, ei koskaan pitänyt,
paitsi ehkä joistain ruotsalaisista, ja aina inhosi sitä
kun jotkut kouluruokalassa söivät, ja levittelivät voita
niille, niitä ääniä. Ruisleipiä otti aina kymmenen kun noin
kerran kuussa niitä sai. Se ihminen joka on minä. Nyt toteaa
sen se ihminen joka on minä ja muistelee sitä. Istuuntuu
pöydän ääreen. Se on minä ihminen joka siinä alkaa miettiä
ja ajatella. Voisi joskus tehdä näkkileipää, enintään siten
voisi syödä. Mutta on niin paljon parempia muitakin leipiä,
ei mitään syytä näkkileipään. Se on kamala molemmilta puolilta,
ja keskeltä jotain siltä väliltä. Se on minä ihminen jonka
aivoja nämä ajatukset nyt käyvät. Ja minä on se ihminen joka
siinä ajattelee niitä ja miettii mitä seuraavaksi ajatella.
Se ihminen siinä joka on minä ajattelee joitakin leipiä, ja
sitten sitä tätä päivää, aamua, mitä tehdä, mitä olla, mitä
tapahtua, mitä voisi kaikkea tapahtua, sattua, mitä toivoisi
sattuvan. Ajattelee muita ihmisiä maailmassa se ihminen siinä
joka on minä. Mistään ei kuulu mitään ääniä paitsi jääkaapin
pehmoinen huru. Aurinko kohta jo noussut tai ehkä onkin mutta
aivan kuin kukaan tai mikään ei missään olisi liikkumassa
mitenkään. Tammikuun kahdeksas on. Valvonut koko yön. Se
ihminen joka on minä. Ja siinä se ihminen joka on se joka on
minä, se vaan katsoo pöydässä puun juovia ja kuvioita ja
silittelee muruja pois. Se ihminen joka minä olen on siinä ja
ei tee mieli mitään leipää. Siinä katsoo kyynärpäätään
nojaamassa, hehkulampun valoa heijastumassa. On se kuka on.
Istuu.