Pötkylä

Eräänä keväisenä sunnuntaiaamuna eteläiseen Helsinkiin, Kaisaniemen rantaan ilmestyi kuin tyhjästä iso musta kivipaasi. Vähitellen ympärille alkoi kerääntyä apinoita, kuin oudon vetovoiman imeminä. Apinat tuntuivat olevan mielin määrin ymmyrkäisinä. Ne pälisivät ja hälisivät keskenään, tai itsekseen, mutta silti kummallinen hiljaisuus vallitsi. Epätietoisuus. Pelko. Ja musta kivipaasi seisoi paikallaan kaiken sen keskellä. Apinat eivät uskaltaneet tulla lähelle. Niiden mielissä kimpoili vaikka mitä kysymyksiä. Mitä tuo paasi haluaa kertoa meille? Mistä se on merkki? Mitä se Tarkoittaa? Mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, ja mihin se johtaisi? Miksi se on siinä? Mikä se on?

Sitten paikalle peruutti Korkeasaaren auto josta nousi kolme henkilöä, jotka nostivat kuutin, ja laskivat puukoriin, ja kantoivat auton takakonttiin, ja kaasuttivat paikalta. Kaikki tuo tapahtui niin rasvatusti, että onneksi tv-kamerat olivat paikalla, jotta rahakuljetusryöstöä suunnittelevat hiukan kavahtaisivat. Yhtäkkiä siinä missä oli maannut kuutti, ei ollut enää mitään. Se oli ihmeellistä, ja kevätilmasta nauttimaan saapuneet ihmiset pystyivät vain seisomaan paikallaan hetken aikaa, ja lähtemään sitten jonnekin muualle.

Kuutin ympärille on alkanut kietoutua suuria mysteereitä ja odotuksia. Heti oli selvää että Da Vinci koodi, ja kaikki siihen liittyvät salaliitot murenivat kuutin mysteerin rinnalla. Miksi kuutti makasi rannalla, ilman vaatteita, miksi pesuohjelaput oli leikattu pois. Miksi kuutti ei suostu puhumaan. Mitä se piirtäisi jos sille annettaisiin vahaliitu ja paperi? Onko kuutti seuraava Pianomies? Miksi kuutti nimettiin lihavan ja karvaisen sarjakuvahahmon mukaan? Aikooko kuutti pompahdella ylös eduskunnan portaita, ja sujahtaa jugendpylväiden välistä tekemään Suomesta paremman paikan? En usko. Se syö silliä ja lihoo.

Huomasin lehdestä otsikon että kuutti pelkää vettä. Sehän kuulostaa aivan siltä kuin minä pelkäisin kahvia. Tai Paris Hilton bileitä. Kuutti pelkää sitä mihin se on luotu. Sitä mikä on sitä varten. Sitä mihin se on tehty. Mikä on sen ominta elementtiä. Mutta kun ajattelen itseäni - mitä tosiaan joskus tapahtuu - niin tajuan että enkö itsekin ole, en ehkä pelännyt, mutta, kammoksunut, tai lähes inhonnut, asioita joita nyt pidän kaikkein huipuimpina. Esimerkiksi kahvi. Ihmettelin joskus miksi ihmiset edes juo sitä, eihän se edes kovin hyvälle maistu. Mutta vähitellen, kun sitä alkoi juoda, sopivan määrän pullaa ja maitoa kanssa, ehkä noin kuukaudessa siihen jotenkin tottui, ja kohta se oli jo ihan normaalia rutiinia, aivan kuin happea hengittäisi.

Sama monen muunkin asian kanssa. Nykyisistä top 20 -asioistani varmaan puolia pidin ensikohtaamisella pelkkänä paskana(tm), hiukan karrikoiden. Tai eivät ainakaan mitenkään kiinnostaneet. Tai en tajunnut mitään. Enkä osannut nauttia. Minulla ei vielä ollut oikein minkäänlaisia nystyröitä joilla hipaista niitä.

Kyse on siitä milloin on valmis ottamaan vastaan. Kuvitellaan vaikka joku 8-vuotias poika joka kohtaa hiekkalaatikolla alastoman muodokkaan naisen, joka sanoo sille että tungepa kätesi tänne näin. Poika varmasti juoksee pakoon kakkulapiot lentäen ja saa hirveän trauman.

Melko sama kuin MusicTV:seen tottuneelle soitettaisiin joku Charlie Parkerin kappale, esim Crazeology. Se tuntuisi hänestä siltä kuin hakattaisiin paistinpannulla päin lärviä. Jos on siihen saakka kuunnellut vain valmiiksi mässytettyjä lauluja jotka kaikki kertoo melko samoista asioista (ooh i want you blaa blaa blaa), ja joita on kuullut monta tuntia päivässä monia vuosia, tuntuu mikään muunlainen musiikki siltä kuin vähintään ihoa revittäisiin pois. Jazz on melko raakaa verrattuna poppiin joka on melko löysää kauraa, 10 sekunnin kohdalla tietää jo mitä kappale tulee sisältämään.

Jos ihminen itse makaa rantakivilla kuin kuutti, ja kaikki sen tutut ja kaverit makaa myös siinä vieressä kuin kuutit, niin mikä ne saisi pötkähtämään sinne veden loiskeisiin. Se vaatisi melkoista uskallusta. Ja jo se että näkee että mitään vettä missään lähellä lilluisi, ei olisi lainkaan automaattista.

Jokaisen kannattaisi kuitenkin katsoa sisäistä HAL:iaan tarkkaan silmiin, ja päättäväisesti todeta: open the pod bay doors, ja liukua minne sitten väreihin ja muotoihin ja ulottuvuuksiin ne johtaisivatkaan.

Kirjoitettaessa soi Richard Strauss: Also Sprach Zarathustra