Perus

017

Ne olivat gaybileet. Todella isot sellaiset. En tajunnut kuinka Marika sai meidät sinne sisään, koska siellä oli tosi tarkat turvatoimet. Paikalle ei haluttu kutsumattomia vieraita. Kehissä oli vain homoja ja sen mielisiä. Siellä oli paljon kuvaajia ja jopa muutama videokamera, jotka kuvasivat tapahtumaa. Kameroissa oli live-liitäntä isoille screeneille, jotka oli ripustettu DJ:n lavan oikealle ja vasemmalle puolelle.

Ne olivat Tuomaksen 19-vuotisbileet. Sitä oli vaikea uskoa, koska se kaveri käyttäytyi niin kuin 14-vuotias teinibimbo. Sillä oli pinkki pystytukka ja hirveät, takataskuttomat tiukat farkkulegginsit jalassaan Se oli tavattoman ihastuksissaan kaikista ihmisistä ja meitäkin se tuli halaamaan. Minua ällötti se touhu. Bileet olivat olleet tiedossa jo pitkään. Siksi Marika olikin keksinyt synttärijuhlat loistavaksi tappohetkeksi. Arto-parka oli pitänyt huolen muista yksityiskohdista ennen itsensä koomaan runkkaamista. Yritin rohkaista Marikaa hymyilemään enemmän, sillä hän oli kuin myrkkyä juonut.

- Haluan vain vittuun täältä mahdollisimman pian, hän sanoi ja piteli kädessään pikkuisella sateenvarjolla koristeltua, alkoholitonta drinkkiä, johon ei ollut koskenutkaan – eikä aikonutkaan koskea.

- Pian baby, hoidetaan homma ja voidaan mennä, sanoin rauhallisesti. Seurasimme koko ajan tarkasti minne Tuomas liikkui ja kenelle kaikille se puhui.

Bileiden teemana oli 80-luku: DJ soitti sen mukaista musiikkia ja kaikki olivat pukeutuneet tyylille uskollisesti. Pakko myöntää, niin kiinni kuin olinkin Marikassa, siellä oli kuumia kissoja. Huomattava osa niistä oli pukeutunut Jane Fonda -henkisesti 80-luvun jumppavideoiden tyyliin eli stretseihin ja säärystimiin unohtamatta kokovartalouimapukua kaiken päällä. Se oli todella seksikästä, sen voin kertoa. Paikalla oli helposti yli sata ihmistä ja tila oli todella tiivis. Tuomas puhui ällöttävää oulun-murrettaan ja joi kuin sieni. Kaikki tarjoilivat sille juomia ja se oli hunajaisen ihastunut kaikkiin ihmisiin. Minua ällötti.

Totta kai siellä oli myös sen poikakaveri, joka oli neitimäisen Tuomaksen täydellinen vastakohta. Se jäbä oli vähäsanainen, jopa cool, tummiin pukeutunut Jim Morrison -henkinen runoilijarokkari, joka tuntui osaksi jopa hiukan häpeävän juhlissa oloaan. Marika silmäili koko ajan sitä jäbää ja tiesin, että hän halusi panna sitä. Oi kyllä, hän olisi myös helposti saanut sen. Ja kyllä, hän olisi myös hetkessä saanut käännytettyä kundin heteroksi. Luonnollisesti olin taas mustasukkaisuuskuolemassa, mutta en halunnut näyttää sitä Marikalle. Keskityin vain asiaamme ja tiesin, että pian olisimme jo häipyneet koko helvetin kaupungista.

Nappasin yhden pirtelön, jonne oli sekoitettu tequila-shotti. Minun oli pakko saada mieleni jotenkin kasaan. Mikä olisikaan toiminut paremmin kuin pieni hiprakka. Marika oli raivona ja muutenkin tuntui, että hän oli menettämässä viileytensä tällä kertaa. Tuomas ei ollut hetkeäkään yksin ja se otti meitä kumpaakin päähän. Tämä ei ollut helppoa – ei todellakaan.

DJ soitti Roxy Musicin More Than This -kappaleen ja suurin osa seurueesta siirtyi tanssilattialle.

I could feel at the time there was no way of knowing.
Fallen leaves in the night who can say where they’re blowing?

Tuomas lähti poikaystävänsä kanssa muhinoimaan jonnekin taustalle. Seurasimme tilanteen etenemistä etäältä ja lopulta rakastavaiset päätyivät suljetun oven taakse. Tilaisuutemme oli koittanut.

Tällä kertaa halusimme hoitaa homman nopeasti kotiin. Muutama puukon isku ja that’s it. Ei tappeja numeroineen. Olisi ollut typerää mennä Ouluun asti järjestämään joku paloittelukohtaus. Lisäksi siinä kohtaa meistä olisi voinut myös herkemmin tulla epäiltyjä. Meidät oli luonnollisesti nähty siellä bileissä ja ihmiset varmasti tunnistivat Marikan, mutta kukaan ei oikeastaan kyseenalaistanut oloamme siellä. Sinne oli nimittäin tullut muutakin porukkaa Oulun ulkopuolelta. Joku tyttö oli tullut Imatralta asti koska Tuomas oli kuulemma niin ”ihq”. Toisin kuin ne aiemmin tapetut teinit, Tuomas oli oikeasti paikallinen julkkis. Hänellä oli lukijoita ja paljon kavereita. Hänen blogillaan oli mainoksia, joilla hän tienasi. Luulen, että Tuomaksen kohdalla Marika oli oikeasti hiukan kateellinen. Tämä selitti hänen hermostumistaan. Me voisimme olla epäiltyjä siinä missä muutkin. Mikä parasta, Arto oli tähänkin keikkaan laatinut niin timantinvarman suunnitelman, että kiinnijäämisen riski oli olematon. Jos aiemmin puhuin ”pelkistä puukon iskuista” niin ei me tätä keikkaa ihan niin löyhästi toteutettu.

Marika koputti oveen ja sanoi, että halusi antaa Tuomakselle lahjan. Aluksi ei kuulunut mitään, mutta sitten se huusi epäselvällä, kuolaisella äänellä:

- Rakas heiiiii, mä otan just Joelilta suihin... tuun ihan just. Venaa sekka! Tuomaksen vastaus kuului oven takaa ja päätimme odottaa.

More than this, you know there is nothing.
More than this, tell me one thing.
More than this, there is nothing.

Meni pari minuuttia ennen kuin Tuomas tuli avaamaan oven. Katsoin taaksemme ja kukaan muu ei ollut huoneen lähettyvillä. Marika veti tummanpunaisen kommandopipon naamalleen ja töyttäsi Tuomaksen selälleen lattialle. Sen jälkeen hän pamautti Joelilta tajun kankaalle jälleen sillä samalla vasaralla, jolla oli hakannut sen animetytön kallon halki. Tsekkasin nopeasti ympärilleni ja suljin oven perässäni kiinni.

- Mitä ihmettä? Mä luulin, että meillä on kivaaaaa, Tuomas sanoi ärsyttävän teennäisellä, mutta kauhistuneella äänellä.

- Meillä on vallan kliffaa, Marika sanoi ja nosti söpösti kommandopipon ohimolleen.

- Tiedätkö mitä? Marika brassaili.

- Mä aion nyt upottaa tämän veitsen sun molon läpi ja sen jälkeen lyön sen sun sydämeen kiinni.

- Älä oikeesti, mä teen ihan mitä vaan... katso nyt Joelia, sattuikohan sitä... ihana... lutunen... raukka, mun mies, Tuomas sanoi ja rupesi vollottamaan kuin lihava oopperalaulajatar.

- Riisu ne vitun housut ja lopeta tuo helvetin emoilu, Marika sanoi tiukkana ja Tuomas rupesi saman tien riisumaan housujaan.

- Ei tuollainen puppeli kullilla mitään tee, Marika tuhahti ja veti vaaleanpunaiset bokserit Tuomaksen jalasta nilkkoihin.

Sillä oli ihan jumalaton kulli. Marika laittoi käden suunsa eteen hämmästyksestä ja haukkoi henkeään.

- Saatana mikä vonkale, Marika sanoi ja tarrasi kullista kiinni – Harmi.

Hän painoi sen lattiaa vasten ja ilman epäröintiä löi sen veitsellä poikki. Tuomas ehti inahtaa vain ajatuksen verran pientä huutoa suustaan kun veitsi jo sojotti hänen sydämessään. Sitten minä hoidin oman osuuteni. Irrotin veitsen Tuomaksen sydämestä ja laitoin sen Joelin käteen. Sen jälkeen jauhoin Joelin boolilasiin Rohypnolia, date rape -huumetta, jota Arto oli hommannut jo kuukausia sitten (minulla ei ollut hajuakaan, mistä Arto oli sitä saanut). Kaadoimme boolia Joelin kurkusta alas ja nostimme hänet istumaan samettipäällysteiselle nojatuolille.

- Rakastavaisten riita ja vähän kiellettyjä aineita päälle, totesin hymy naamallani ja vilkaisin Marikaa, joka oli jo huomattavasti paremmalla tuulella.

Palasimme takaisin tanssimaan ja viivyimme vielä ainakin tunnin. Ovi, jonka taakse pojat oli teljetty, oli lukossa ja Rohypnolin vaikutuksen alainen Joel ei heräisi ennen huomista aamua. Noin puoli tuntia aiemmin olimme lisänneet Rohypnolia isoihin boolimaljoihin, joita oli ympäri biletilaa, ja pidimme huolta, että kukaan ei juonut mitään muuta kuin boolia. Kaadoimme muut juomat lavuaarista alas. Kerrassaan nerokasta. Seurasimme kuinka suurin osa porukasta rupesi sammumaan tanssilattialle tai sen reunustalle. Jopa DJ veti sikeitä ja oli laittanut huumeisena Ultravoxin Dancing With Tears in My Eyes -kappaleen toistolle soimaan. Häivyimme pakkasyöhön ja lähdimme aikaisin seuraavana aamuna junalla Helsinkiin.

018

Kun tähän leikkiin ryhtyy, niin silloin tosiaankaan ei tule kyseenalaistaneeksi mitään. Tässä vaiheessa muutenkin olin jo turtunut kaikelle. Olin hengannut (edelleen en uskaltanut edes ajatella, että kyseessä olisi parisuhde) Marikan kanssa jo viikkotolkulla. Se tuli eräänä päivänä hänen suustaan kuin luoti:

- Miksei sulla voi olla lihaksia? Katsoin just Jersey Shoren ekan kauden uudestaan läpi kun en ollut katsonut sitä ainakaan vuoteen ja siinä kaikilla niillä guidoilla... siis kun ne jäbät kutsuu itseään guidoiksi, niin niillä on tosi upeet kropat. Mua suoraan sanottuna vähän vituttaa, että sä et hoida itseäs yhtään. Istut vaan koneella ja kirjoitat jotakin typeryyksiä ja ehkä saunot. Sun pitäis mennä salille. Treenata, tiedätkö?

- Mä oon miettinytkin, että voisin mennä, vastasin ja saman tien mietin, että mihin helvettiin olin ryhtymässä.

Olin viimeksi käynyt salilla joskus lukioaikana sosiaalisten paineiden vuoksi, koska kaikki kaveritkin kävivät. Halusin sulautua jengiin, joten menin porukan mukana. Siitä ei koskaan tullut oikein mitään. En tehnyt mitään sarjoja enkä muutenkaan keskittynyt siihen mitä lihasta milloinkin treenasin. Kaiken lisäksi palkitsin itseni lähes aina Mäkkärissä punttiksen jälkeen. Suurena syynä huonoon treenamiseeni oli pyrkimättömyys. Minulla ei ollut mitään syytä tehdä sitä. Nyt minulla oli pyrkimys. Halusin miellyttää Marikaa ja tiesin, että tällä kertaa pystyisin siihen. Sen kummempaa lisämotivaatioa ei tarvittu.

Kävin yliopistolla Arton tunnuksilla ilmaiseksi, miten muutenkaan, printtaamassa treeniohjelmia ja ruokavalio-ohjeita. Aloitin saman tien. Pidin kirjaa, mitä lihasryhmiä treenasin ja montako toistoa tein mitäkin. Vatsalihaksia jouduin luonnollisesti tekemään tavallista enemmän sillä kaikki se ryypiskely ja roskaruoan syöminen oli tehnyt tehtävänsä. Olin lihonut muutamassa vuodessa kolmetoista kiloa. Kuuluin selkeästi sarjaan ”More to love”. En ollut huolestunut asiasta enkä olisi ryhtynyt parantamaan kuntoani tai pudottamaan painoani ellei Marika ei olisi käskenyt minua tekemään niin.

Ostin kuukausikortin Mäkelänrinteen uimahalliin, jossa oli uintimahdollisuuden lisäksi myös kuntosali. Kävin siellä joka ikinen iltapäivä ja pumppasin itseäni kuntoon epätoivon verenmakuisella vimmalla. Jo kuukauden jälkeen treenattuani, syötyäni proteiinivoittoisia ruokia ja jätettyäni kaikki hiilihydraatit ja sokerituotteet kroppani tuntui kivettyneen aika lailla. Reiteni, ojentajani, selkäni, pohkeeni ja varsinkin vatsani olivat niin rikki taukoamatta, että hetken päästä en edes tuntenut kipua enää. Aina kun treenatessa sattui eniten, olin pelkästään iloinen. Mietin Rockya ja sitä kuinka se juoksi niitä kaupungintalon portaita ylös ja tuuletti hikinen, harmaa lenkkiasu päällään. Rakastin kipua. Mitä enemmän minuun sattui sen vahvemmaksi koin itseni. Liitin sen kivun rakkauden tunteeseeni Marikaa kohtaan ja tällä tavoin en edes miettinyt taukojen pitämistä. Mahtavaa psykologiaa!

Kuntosalin ja uinnin lisäksi kävin myös lenkillä. Sinä kesänä oli helvetin kuumat kelit koko ajan, mutta se ei juurikaan hidastanut minua. Juoksin tasaista vauhtia aluksi muutaman kilometrin lenkkejä. Lähdin Töölöstä ja vain kiersin stadionin, mutta pian juoksin stadionin ohi suoraan Alppilaan ja sieltä Kallioon. Parhaimpina päivinä jatkoin Kalliosta kauemmaksi itään. Ylitin sillan Kulosaareen ja jatkoin sieltä vielä Herttoniemeen, jossa kiertelin Porolahden ympärillä ja saatoin käydä välillä jopa uimassa kaiken sen uuvuttavan helteen keskellä. Normaaliksi juoksulenkikseni muodostuivat noin viidentoista kilometrin taipaleet ja vähitellen en miettinyt juuri mitään muuta. Marika ei valittanut, paitsi silloin kun en jaksanut liiallisen treenaamiseni vuoksi panemaan yhtä kovaa kuin yleensä.

Hänen innostamanaan katsoin myös Jersey Shoren läpi ja olin haltioissani siitä tosi TV -sarjasta. Halusin olla juuri niin kuin Mike ”The Situation”. Jäbä, joka menee baariin ja kaikkien naisten ympäröimänä itsevarmasti vetää t-paidan pois päältään niin, että täydellinen sixpack loistaa discolattialla. Se oli mahtavaa. Kuukauden aikana olin saanut tiputettua painoani kahdeksan kiloa ja hauiksissani näkyi jo selkeää edistystä, mutta vatsani oli vielä kaukana Miken sixpackista. Halusin tuloksia aikaan – ja nopeasti.

Sen lisäksi, että olin lopettanut ryypiskelyn ja kaikki muutkin paheet, tilasin netistä kymmenen kilon proteiinijauhesäkin. Aina suorituksieni jälkeen sekoitin sitä veteen ja join. En halua brassailla, mutta olin helvetin kovassa kunnossa. Saatoin iltaisin viettää tuntitolkulla aikaa Marikan WC:ssä ja tsiigailla itseäni kokovartalopeilistä. Riisuin vaatteeni lattialle ja pullistelin peilille. Iskin silmää ja hymyilin. Välillä jopa runkkasin omalle peilikuvalleni ja mälläsin peiliin. Olin ostanut vauvaöljyä kaupasta ihan vain pullistelua varten. Hieroin sitä itseeni ja kroppani kiilsi kuin 80-luvun toimintaelokuvien sankareilla. Venyttelin itseäni ja jännitin habaani, jota toisinaan suutelin ja taisin muutaman sanankin joskus vaihtaa peilikuvani kanssa.

- Mitä sä kyyläät? Hä? Mee vittuun siitä tunari, osoittelin sormellani niin kuin joku merijalkaväen värvääjä ja työnsin kasvojani lähemmäs peiliä.

Mulkoilin vakuuttavasti kuin räppijätkä ysimillisen kanssa konsanaan. Huokailin ja huohotin hiljaa ja saatoin ilmanyrkkeillä peilikuvaani vasten. Kutsuin sitä ääntelyä ”kovan jätkän ähinäksi”: perinteinen, lihaksikas kovis tulee mestoille ja katselee vihaisesti hiukan alas muita paikalla olevia jätkiä ja pitää sitä ähinää yllä. Yläasteella ja lukiossa en koskaan tajunnut, miksi ne tekivät niin, mutta nyt olin todellakin zonessa. Olin samalla aaltopituudella (tai ainakin sen kynnyksellä) niiden kovanaamojen kanssa ja tajusin toden teolla, mistä kaikessa oli kyse. Kun fyysinen olemus ei riitä kertomaan kuinka kovaksi tuntee itsensä, niin on korostettava sitä verbaalisesti, tai ainakin jollakin ääntelyllä. Jos joskus olin vihannut niitä futisjätkiä, koulukiusaajia ja muita lihaskasoja, niin nyt otin sanani takaisin. Rakastin niitä veijareita. Juuri tällainen kaveri ansaitsi Marikan. Tunsin oloni todella hyväksi ja jatkoin treenaamistani.

Toisinaan se meni överiksi. Välillä kun oli paisunut olo, työnsin sormet kurkkuuni ja oksensin turhat safkat pois. Sen jälkeen, tasapainottaakseni hullua tekoani, tuijottelin itseäni peilistä ja toistelin useita minuutteja: ”mä oon okei, mä oon okei”. Päällisin puolin olinkin okei. Paino tippui ja lihakset kasvoivat. Vietin yhä enemmän aikaa sen kokovartalopeilin edessä öisin. Kävelin peilin ohitse ja hävisin välillä sen jompaankumpaan reunaan coolisti. Välillä saatoin seistä sivuttain peilin ulkoreunassa ja seisotella kulliani niin, että peilistä pilkotti vain pelkkä terskani. Jos huomasin, että lihakseni olivat vähääkään löysinä niin saatoin tehdä muutamia punnerruksia ja vatsalihaksia WC:n kovilla kaakeleilla. Kokeilin hormonejakin, mutta jostain syystä ne pistivät minut kusemaan koko ajan ja kullini saattoi olla päiväkausia seisomatta. Jätin ne aineet saman tien ja jatkoin muuten rankalla linjalla.

Minulla ja Marikalla olivat asiat todella hyvin ja suhde kukoisti. Olin lähempänä häntä kuin koskaan aiemmin. Tunsin oloni yhtäläiseksi jos en jopa paremmaksi kaikkien niiden kundien kanssa, joita hän oli tapaillut sekä pannut ennen minua lukioaikanaan. Koin olevani korkeammalla tasolla ja parempi mies kaikessa suhteessa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

015

Olisi typerää olettaa jokaisen niistä bloggaajista olleen Helsingistä. Vaikka Marikan mukaan kuulemma sekin oli täyttä paskaa, että ”parhaita muotiblogeja” oli poliittisen korrektisti poimittu joka kolkasta Suomea. Tällä hän toi esille halveksuntansa ulkopaikkakuntalaisia kohtaan.

Myös seksuaalivähemmistöt oli otettu huomioon ja listalla oli myös yksi poika. Se oli homo ja diggasi Britney Spearsia ja totta kai se seurasi BB:tä ja totta kai se suunnitteli itse vaatteita. Mikä naurettavinta, olimme matkalla Ouluun ja mitäpä muutakaan kuin tappamaan sitä tyyppiä.

Olisi voinut olettaa Marikalla olevan sen verran paljon rahaa, että olisimme voineet lentää Helsingistä Ouluun. Mutta se herättäisi muka huomiota enemmän. Menimme junalla ja matka tulisi kestämään kuusi ja puoli tuntia. Marikan kosmetologikäynnin vuoksi pääsimme lähtemään vasta kolmen junalla. Juna ei ollut vielä edes Riihimäellä kun tuli jo pimeää. Heti Tampereen jälkeen vaikutuin maisemista; pienistä kylistä ja yksittäisistä taloista joita ohitimme. Niin paljon metsää ja paikkoja, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Marikaa eivät luonnollisesti maisemat kiinnostaneet. Hänellä oli viisi eri naistenlehteä mukanaan, joita hän luki, eikä ollut keskustelevalla tuulella. Emme varsinaisesti voineet käydä suunnitelmaakaan läpi, koska ihmisiä oli koko ajan lähellämme. Ja olimme tietysti käyneet suunnitelman läpi jo monesti ennen matkaa.

Viimeisen kahden viikon aikana oli tapahtunut huomattavan paljon. Olin mennyt uusintaverikokeeseen ja klamydia oli lähtenyt kalppimaan, mikä oli helpottavaa. Marikasta paljastui uusia puolia ja totta kai minä fiilistelin sitä, että pääsin koko ajan lähemmäksi häntä. Olin ollut kaikessa oikeassa. Marika todellakin oli päättänyt tehdä selvää niistä kaikista bloggaajista, jotka oli mainittu Ilta-Sanomien TOP10-listalla. Se oli ollut hänelle kova paikka ja oli edelleen. Se oli nolointa, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Marika sai minut nopeasti vakuuttuneeksi kaikesta. Kokeilimme uusia asentoja ja eri paikkoja. Se oli mieletöntä. Olin käytännössä muuttanut hänen luokseen asumaan. En käynyt kuin kerran niiden kahden viikon aikana kämpilläni hakemassa hammasharjani ja parranajovehkeet.

Olin valmis tekemään mitä vain hänen puolestaan ja mitä enemmän mietin niiden kymmenen tai jäljellä olevan seitsemän ihmisen murhaamista, niin se ei tuntunut taakalta ollenkaan. Sain jakaa jotain todella intiimiä hänen kanssaan: murhaamisen. Sain olla koko ajan Marikan kanssa ja tiesin, että tämä jos mikä lähentäisi meitä.

Tavalliseen tapaansa Marika ei halunnut selitellä, mistä hän tunsi Arton. Hän vain sanoi, että he tunsivat ja millään muulla ei ollut merkitystä. Totta kai minä tulin hemmetin mustasukkaiseksi. Piirsin mieleeni kuvia kuinka he olivat nussineet minun ja Arton yhteisellä kämpällä minun poissaollessani ja olivat jakaneet yhdessä ihania hetkiä. Mietin kuinka Marika oli nauranut iloisesti hänen seurassaan, ihan eri tavalla kuin koskaan minun kanssasi. Mietin kuinka hän oli pidellyt Arton vehkeestä kiinni ja ottanut häneltä suihin ja kehunut samalla penistä mahtavaksi vonkaleeksi. Tunsin itseni toissijaiseksi ja voin pahoin. Eräänä yönä mietin niin pitkään heitä yhdessä, että minun oli pakko oksentaa. Oksensin pöntön täyteen ja itkin samalla hysteerisenä. Onneksi Marika nukkui aina niin sikeästi, että hän ei kuullut mitään. Kuitenkin Marikan viileä suhtautuminen siihen, että Arto makasi sairaalassa koomassa, sai minut asettumaan siihen kantaan, että heidän välillään ei ollut eikä tulisi olemaan mitään. Se rauhoitti minua hieman.

Marika kertoi, että Arto oli suunnitellut hänelle kaiken. Ne olivat tarkkoja kaavioita, mutta niin selkeitä, että lapsikin olisi osannut lukea niitä – kaikki oli paperilla yksinkertaisesti mutta seikkaperäisesti. Idean kahdeksaantoista palaan paloittelusta Arto oli saanut jo pari vuotta sitten lukiessaan jonkun 1800-luvulla eläneen mystikon elämäkertaa. Tyyppi oli murhannut vaimonsa itse valmistamillaan työkaluilla ja halunnut julistaa tämän kuolemaa ripustamalla vaimonsa palat ympäri kaupungintaloa. Arton tuntien kaiken takana oli aina jokin kummallinen kumartelu historian tapahtumille, eli todennäköisesti Arto oli kopioinut suunnitelmansa tältä tyypiltä. Niin perus.

Itse valmistettujen työkalujen sijaan Marika käytti pääasiallisena paloitteluvälineenään äärimmäisen terävää, erikoisvalmistettua rautasahaa, jolla luiden poikkisahaaminen oli yllättävän helppoa. Marika käytti sanaa ”miellyttävää” ja voi pojat kun hän sai minut kiihottumaan sanoessaan niin (vaikka en tajunnutkaan miksi). Artolla oli kaveri lääkiksessä, joka oli erikoistunut patologiaan, ja tässä kohtaa poliisit olivat olleet täysin oikeassa: lääketiede piti olla hallussa, jotta paloittelut pystyi toteuttamaan ammattimaisesti. Lääkiskaveri oli kertonut uteliaalle Artolle ihmiskehosta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Kun Arto paneutui johonkin asiaan, hän otti siitä kaiken selville. Muutaman viikon jälkeen hänellä oli yllin kyllin infoa kehissä ja hän teki Marikalle ohjeet kuinka hoitaa hommat. Ilman Arton onnettomuutta hän olisi hyvin todennäköisesti ollut mukana murhareissuilla.

Mutta kysymys kuuluikin, kuinka helvetissä Arto oli voinut auttaa Marikaa tässä nakissa, koska siitä ei ollut kuin kolme viikkoa kun Marika oli lukenut uutisen netistä. Silloin Arto oli ollut jo koomassa. Muutaman päivän ajan olin ihan pihalla kun Marika oli kertonut minulle siitä, mitä tulisimme tekemään. Suostuin kaikkeen oitis ilman mitään ehtoja – tietysti. Sitten tajusin kuitenkin googlettaa tuon Ilta-Sanomien artikkelin ja selvisi, että se oli kolmen kuukauden takaa. Normaalisti olisin suuttunut ja ollut suunniltani, koska tyttö pelaa jotakin outoa peliä ja haluaa käyttää minua hyväkseen. Mutta en tällä kertaa. Kyseessä ei ollut kuka tahansa, vaan Marika. Olin otettu. Ihailin suuresti hänen määrätietoisuuttaan ja omistautumistaan. Samalla koin tuskaa hänen pahasta mielestään. Kun hän oli lukenut minulle netistä sitä juttua, hän oli suuttunut ja ruvennut itkemään. Se oli ollut aitoa. Ne olivat olleet oikeita pettymyksen kyyneleitä. Sillä ei ollut merkitystä, että hän ei lukenut sitä silloin ensimmäistä kertaa. Selvästikin asia piinasi häntä. Meidän oli ryhdyttävä toimeen.

Juna pysähtyi Vihannissa. Marika painoi päänsä syliini ja nosti jalkansa notkeasti kohti junan seinämää. Juna oli jo nyt myöhässä yli tunnin. Lumen määrä oli huikeaa ja silloin harvoin kun junalla matkustin ne olivat talvella aina myöhässä. VR – Venaa Rauhassa, kaikki Seinäjoelta junaan tulleet sanoivat. Marika inhosi tapaa, jolla ne ihmiset puhuivat. Nyökyttelin vain myöntyvästi. Sinänsä minua ei häirinnyt, että juna oli myöhässä ja matka venyi venymistään. Sain olla Marikan kanssa ihan rauhassa lähekkäin ja meillä ei ollut mihinkään kiire. Junassa aika todellakin pysähtyi.

Katsoin Marikan täydellisiä silmiä ja rakastin häntä. En ollut sanonut sitä hänelle vielä. Mutta olin ollut siitä jo hetken aikaa täysin varma. En tarvinnut aikaa ajatella tai punnita tunteitani. En tarvinnut vertailukohtia aiemmista suhteistani. Hän oli parasta, mitä olin koskaan saanut. Ja se oli koko ajan täysin epäitsekästä. Hän ei ollut minun vaan minä olin hänen. Hän tiesi sen. Hän ei koskaan tulisi olemaan minun. Siksi samassa tilassa hänen seurassaan oleminen tuntui kuin olisin ollut kaukosuhteessa. Niin lähellä, mutta todella kaukana. Saavuttamaton rakkaus, jota kuitenkin koko ajan saavutin vähän kerrallaan. Hän oli juuri se unelmainen lortto, jota en koskaan lukioaikana saanut. Seurasin silloin noita tyttöjä etäältä ja koin itseni typeräksi. Odotin kovasti, että pääsisin murhaamaan kaikki ne, jotka olivat pahoittaneet Marikan mielen.

Oulun keikka ei ollut mikään harjoitus. Ei suinkaan. Viikko aikaisemmin olimme hoidelleet pois alta Anniinan, joka oli pitänyt hiukan erilaista, japanihenkistä ernu-muotiblogiaan. Marika inhosi animetyttöjä. Niitä tuli usein Kampissa vastaan pukeutuneina joihinkin ihmeen ”halinalle helvetistä” -asuihin. Joiltakin oli kulmakarvat kokonaan ajeltu ja niiden tilalla oli eläimellisesti maalatut viivat. Kieltämättä se oli aika kauheaa. Mikä helvetin 24/7-henkinen roolipeli niillä oli menossa? Lievä kuvotukseni helpotti ensimmäistä keikkaa hieman, vaikka se ei missään nimessä ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Bongasimme Anniinan, tämän 17-vuotiaan Torkkelin lukiota käyvän erilaisen nuoren ihan kotikulmiltaan Kulosaaresta. Marika heitti sitä lumipallolla ja kysyi sen nimeä vielä varmistukseksi.

- Anniina, se vastasi ja sanoi jotakin muutakin tuoden esille r-vikansa.

Siinä samassa minä hoidin osuuteni ja iskin sitä takaraivoon vasaralla. Arton muistiinpanoissa oli lukenut: ”Lyö vitun kovaa, niin että taju menee kerralla, niin ei tarvitse kuunnella mitään kiljumista”. Löinkin todella kovaa. Näppärästi Anniina kaatui syliini. Meillä oli Marikan isän auto lainassa ja sulloimme nopeasti Anniinan takaluukkuun. Ajoimme jonnekin varastoille, missä Marikan perheellä oli kamaa säilössä. Hänen äitinsä Margareta keräsi antiikkia aina vanhoista puutarhatuoleista 60-luvun tennismailoihin. Kamaa oli paljon. Se ei ollut mikään perinteinen viiden neliön varastotila vaan kokonainen kellari täynnä kaikkea vanhaa. Siellä oli todella karmivan näköistä, mikä korosti sitä, mitä tulisimme tekemään. Paikka muistutti Painajainen Elm Streetiltä -leffoista tuttua pannuhuonetta, jossa Freddy jahtaa lapsia veitsikynsineen. Siellä hurisivat ilmastointilaitteet, mutta silti haju oli vastenmielisen homeinen.

Heitimme Anniinan lattialle. Marika toimi viileän ammattimaisesti koko ajan. Hän ei ollut yhtään se sama, avuttoman tyttömäinen prinsessa, joka hän oli kotona valkoisissa tohveleissaan kirjoittamassa blogiaan.

- Nyt se heräsi, et lyönyt tarpeeksi kovaa, Marika sanoi.

Anniina katseli ympärilleen silmät vetisinä ihmetellen missä oli.

- Mä haluan kotiin, se uikutti.

Marika otti vasaran kädestäni ja kiskaisi oikein olan takaa vasaralla Anniinaa silmään. Silmä painui sisään ja veri suihkusi betoniselle lattialle. Anniina rupesi kirkumaan hysteerisesti ja piteli verisestä naamastaan kiinni. Iskun kovasta voimasta hänen niskansa oli vääntynyt luonnottomaan asentoon.

- Kauheaa teinidraamaa, olisit vaan lyönyt sitä kovempaa jo ensimmäisellä kerralla!

Marika torui minua suuttuneesti ja hakkasi Anniinaa sillä vasaralla ainakin minuutin ympäri sen kehoa ja huusi: ”vitun larppaajahuora, vitun vittu!” Anniina hiljeni (tai kuoli) ja rauha oli jälleen maassa. Marika antoi sahan minulle ja sanoi, että minun olisi parasta oppia nyt kaikki, että olisin jatkossa valmiimpi. Hän riisui Anniinalta vaatteet ja sulloi ne Alepan muovipussiin. Anniinan kalpea ja veltto ruumis oli silmiemme edessä viimeistä kertaa yhtenä palana. Katsoin ohjeita ja rupesin sahaamaan rintalastan kohdalta. Marika katseli sivusta ja poltti savuketta. Aina välillä hän neuvoi ja kertoi kuinka jotkut jänteet olivat sitkeämpiä. Niitä piti usein repiä ihan käsillä. Onneksi tätä varten Marika oli hankkinut meille teurastajan haalarit, jotka olivat todella käytännölliset vaikkakaan ne eivät hengittäneet kovin hyvin.

Olimme sahanneet Anniinan palasiksi. Häntä ei tunnistanut enää ihmiseksi. Siinä oli vain merkityksettömiä lihanpalasia, jäänteitä ja sisäelimiä, jotka haisivat mädänneeltä oksennukselta. Marika sirotteli talkkia jokaisen ruumiinosan päälle, koska se kuulemma esti hajun leviämistä ja piti osat tarpeeksi kuivina ja kasassa. Kokosimme palaset isoon jätesäkkiin ja lähdimme ajamaan pakkasyöhön.
Jouduimme ottamaan pienen riskin. Murtauduimme jonnekin ala-asteelle. Marika rikkoi ikkunan samalla vasaralla, jolla hän oli aiemmin halkaissut Anniinan kallon säpäleiksi. Astelimme alakertaan, josta löysimme liikuntasalin. Anniinassa oli se hyvä puoli, että häntä oli kevyt kantaa. Kokonaisenakaan hänen anorektinen ruumiinsa ei ollut painanut kuin vähän päälle 40 kiloa. Palaset oli aseteltu kahteen jätesäkkiin, joiden kantamisvastuun pystyimme jakamaan. Asettelimme palaset suoraan riviin liikuntasalin lattialle ja lopuksi Marika työnsi terävän tapin vasemman käden ranteen lävitse ja kiinnitti numerolla ”3” varustetun kartongin sen pääosaan kiinni. Sen jälkeen hän levitteli tytön vaatteet palasten viereen. Työmme oli kutakuinkin tehty, mutta minun oli silti pakko kysyä Marikalta, että miksi ala-aste.

- Saavatpa lapset tietää jo ajoissa, että ei kannata ryhtyä bloggaajaksi... sillä tavalla pääsee ainoastaan hengestään.

Nyökkäsin tähän. Marika oli omalla tavallaan valitettavan oikeassa. Uutisotsikot kävivät kuumana taas seuraavana päivänä. Anniinan bloggaamisharrastuksesta kerrottiin ja pian monet vanhemmat kielsivätkin lapsiltaan omalla nimellään ja kuvillaan nettiin kirjoittamisen siinä pelossa, että heidänkin lapsensa paloiteltaisiin. Marikalla oli uskomattoman hyvä vainu asioissa.

Jälleen Facebook täyttyi osaaottavista tilapäivityksistä ja Anniinalle perustettiin muistoyhteisö, joka sai muutamassa päivässä kymmeniä tuhansia jäseniä. Televisiosta tuli jälleen dokumentteja, joissa psykologit puhuivat paljon ja useimmiten potaskaa. Esitettiin jopa teoria, että uhrit olisivat itse olleet kuolemansa takana. Se kuulemma saattoi olla hyvin pitkälle viety huomion hakeminen, joka liittyi blogikulttuurin luonteeseen: klikkauksia ja kommentteja kerätään vimmaisesti. Seurasimme Marikan kanssa televisiosta koko rumbaa kuin se olisi ollut elokuva, jossa olimme päähenkilöitä, mutta meitä ei vain näytetty. Se oli jännittävää, mutta me suunnittelimme jo matkaa Ouluun.

***

Kello oli muutamaa minuuttia vaille yksitoista illalla kun saavuimme Ouluun. Oli kova pakkanen. Kiiruhdimme nopeasti nukkumaan hostelliin, josta olimme varanneet huoneen väärillä nimillä pari päivää sitten. Emme saaneet kuitenkaan nukuttua kovin aikaisin, sillä päädyimme harrastamaan seksiä. Yleensä Marika ei tarvinnut esileikkejä, hän otti ohjakset heti ja pani kovaa. Nyt hän kuitenkin leikitteli minulla. Kutitteli minua ja nuoli kaulaani. Hän läpsi penistäni ja valutti suustaan sylkeä suuhuni. Hän läimäytteli minua kasvoille ja olin ihan tulessa. Marika kertoi haluavansa kokeilla jotakin uutta ja olin ihan kiimassa. Hän istui hajareisin päälleni ja valutti hiuksensa päälleni. Hän kutitteli kasvojani hiuksillaan.

- Ootko valmis? Marika kysyi.

- Joo, oon mä, vastasin ja pitelin täriseviä käsiäni hänen rinnoillaan.

Sitten hän riisui mustat alusvaatteensa pois ja asettui seisomaan polvilleen kasvojeni yläpuolelle. Meinasin ruveta nuolemaan häntä kun samassa päälleni rupesi suihkuamaan hitaasti hänen lämmintä virtsaansa. Vasemmalla kädellään hän silitti hiuksiani ja oikealla hän runkkasi minua. Marika katsoi minua rauhallisesti ja virtsa valui naamalleni, vatsalleni ja käsivarsilleni, sitä meni myös suuhuni ja ylipäätään joka paikkaan ympäri sänkyä. Olin sanoinkuvaamattoman euforisessa tilassa. En voi käsittää kuinka se tuntui niin vapauttavalta ja hyvältä. Se oli kaunista. Sillä hetkellä välillämme ei ollut mitään raja-aitoja. Marika keinui hiukan paikallaan ja ravisteli itseään niin, että virtsa lenteli jaloilleni asti. Laukesin hänen kädelleen samaan aikaan kun hän lopetti. Marika notkisti selkäänsä ja sitä mukaa itseään taaksepäin ja kellahti makaamaan selälleen päälleni.

- Rakkaani, huomenna tapetaan se homostelija, hän huokaisi ja olin taivaissa.

016

Kaipasin monia asioita. Juoksemista, jalkapallon pelaamista, salilla käyntiä, tyttöjen tapaamista, äidin kanssa juttelemista, poikien sauna-iltoja, kirjoittamista, masturbointia. Kaipasin erityisesti masturbointia. Nämä kaikki olivat jotain tekemistä. Jollain tavalla ne kaikki liittyivät vartalon käyttämiseen. Oi kuinka kaipasin kehon kieltä. Sitä, että pystyi viestimään jotain ilman sanoja. Kuinka yksinkertaista ja automaattista se oli. Ei tarvinnut miettiä mitään, se vain tapahtui. Jopa puhuminen tuntui minusta aivan suurenmoiselta tekemiseltä nyt. Suurin fantasiani oli päästä taas salille, pumppaamaan lihaksiani ja katselemaan itseäni peilistä. Oli ihana fiilis ottaa käsipainot, istua penkillä, pumpata hauiksia ja katsoa peilistä kuinka ne pullistuivat. Lempivitsini salilla oli mennä jonkun viereen istumaan ja katsoa häntä intensiivisesti silmiin samalla kun nostelin käsipainoa ylös alas. Siitä sai välillä aika hauskoja ilmeitä ja reaktioita irti. Erityisesti hienostelevat salitytöt olivat oiva kohde. Tapasin etsiä heitä salilla ja tehdä pieniä jekkuja. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ollut kaikkein fiksuinta toimintaa, mutta nyt kaipasin sitä kovasti.

Näin kerran erään Arnold Schwarzeneggerin videon YouTubesta. Siinä hän esittelee hauiksen ja yläselän pumppaustaitojaan. Arska oli 80-luvulla todella kaunis mies. Ja todella kova pumppaamaan ja peilaamaan itseään. Tämän videon hauskin osuus on kuitenkin haastattelu, jossa Arska kuvailee bodaamisen filosofiaansa. Bodaus on kuulemma kuin seksin harrastamista. Kun pumppaa lihaksiaan, niihin pakkautuu verta ja se tuntuu kuin harrastaisi seksiä. Niin Arska siinä sanoo. Leveä hymy huulillaan ja hauska kasari-lookki yllään hän kertoo kuinka tulee joka päivä salilla ja kotona, ja kisapäivinä myös pumpatessaan lavan takana itseään valmiiksi esiintymään. ”Olen taivaassa!” hän sanoo.

Minä sen sijaan en ollut taivaassa. Olin kuitenkin saanut itseni kiinni ja treenasin joka päivä – ilmaus, joka ei tähän tilanteeseen sopinut, mutta se tuntui jotenkin luontevalta, sillä olin tottunut käyttämään sitä. Ehkä nukuin välillä, en ole varma. Luulen nukkuneeni, mutta on vaikea sanoa varmasti ilman kehoa, jossa tuntisi raukeuden ja jäykkyyden herätessään. Kaipasin Arskan jatkuvan tulemisen taivasta niin paljon, että menetin toistuvasti malttini, ja treenini oli hidasta. Olin saanut aikaan jonkinlaisia tuntemuksia itsessäni. Ensimmäinen oli peniksessäni. Se oli aivan pikkuriikkinen, hiirenhiljainen ja mieto – kuin aavistus muskottia jossain itämaisessa ruoassa. Sitä ei olisi normaali ihminen huomannut – ainakaan minä en olisi normaalissa tilassa sitä huomannut – mutta siellä se oli.

Sen jälkeen kun olin kaapannut kehoni kiinni, en päästänyt sitä enää irti. Useiden määrittelemättömien ajanhetkien verran pidin siitä vain tiukasti kiinni. Se väsyi, sillä sen mielenlujuus ei ollut yhtä suuri kuin minun – olinhan minä sen mieli. Tämä oli todellista hengen voittoa aineesta. Ja ensimmäinen aineellisuuteni oli penis. Minun teki niin kovasti mieli masturboida. En tiedä miksi, mutta ajattelin sitä koko ajan. Se oli mielessäni vielä enemmän kuin tavallisesti. Jopa enemmän kuin seksi. Kaipasin omaa kosketustani enemmän kuin muiden. Vaikka olisin saanut kehoni saman tien kokonaisena takaisin ja eteeni olisi tuotu maailman ihanin tyttö, olisin silti hoidellut ensin itse itseni. Tämä oli hieman kummallista, mutta jos on kokenut saman kuin minä, voi varmasti ymmärtää. Halusin todella kovasti itseäni.

Kaipasin myös syömistä. Elämä perustuu syömiselle. Solut syövät toisiaan, ja siitä lähtien kaikki vain syövät ja syövät. Ihmisen elämä koostuu suurimmaksi osaksi syömisestä ja ulostamisesta. Syödään aamiaista, ulostetaan. Syödään lounasta, ulostetaan. Päivällinen, illallinen, iltapala ja niin edelleen. Tämä kiehtoi minua tavattomasti. Kaikki hienot järjestelmät ja laitteet, jotka ihminen on rakentanut itsensä ja luonnon väliin, nekään eivät ole auttaneet jatkuvan nälän voittamisessa. Nälkä hallitsee meitä kaiken aikaa. Jos minulla on nälkä, en voi tehdä mitään. Ja kun saan syötyä, sitten taas pian on nälkä. Jopa talousjärjestelmämme on kuin jatkuvasti syövä megalomaaninen olento. Sen on jatkuvasti saatava lisää ja sen täytyy kasvaa. Muuten se nääntyy ja tukahtuu ja kuolee nälkään. Jos minulla on nälkä, en tunne muita vaaroja. Minua ei kiinnosta ydinsodan uhka jos olen nälissäni. Silloin minulle on olemassa vain nälkä ja sen tyydyttäminen. Minä en ollut vieläkään kuollut nälkään. Olin välillä jopa unohtanut sen. Se tuntui kummalliselta. Nyt se oli kuitenkin palannut. Ei vielä niin suurena, mutta se kasvoi koko ajan. Minua pelotti, etten ehtisi saada ruumiin ja mielen yhdistämisprojektiani valmiiksi ennen kuin nälkä ottaisi minusta niskalenkin. Nyt olin vielä tilassa, jossa pystyin hallitsemaan sen. Mutta leijonanpoikasen tavoin se kasvoi koko ajan ja tiesin, että varsin pian siitä tulisi hyvin voimakas.

Ruumiini takaisinsaaminen oli kaksiteräinen miekka, kuten asiat usein ovat. Se pakotti minut nopeaan toimintaan. Ilman ruumista olisin voinut kai ikuisesti lillua jossain, missä en tietäisi omaa sijaintiani, mutta ruumiin kanssa en voinut tehdä niin. Se esitti minulle jatkuvia vaatimuksia, joihin minun oli vastattava jollain tavalla. Pelkkänä ajatuksena olin ollut vapaa ruumiin jatkuvista, muuttuvista ja lisääntyvistä haluista, mutta nyt en enää ollut. Tätä olin halunnutkin. Nyt minulla oli motivaatio toimia kovemmin ja kovemmin.

Ensimmäinen ruumiin kokemukseni liittyi tietysti Marikaan. Olin ajatellut hänen rintojaan niin intensiivisesti kuin pystyin, ja silloin heppini oli sanonut: ”Hei hei!” – ”Hei hei sinullekin!” olin vastannut ja jatkanut ajattelua. Menetin kosketuksen kuitenkin nopeasti, mutta tämä ensikosketus oli hyvin lupaava. Tiesin, että se oli siellä ja tiesin, että olin menossa oikeaan suuntaan. Tarvitsin vain lisää näitä hyviä kokemuksia ja pääsisin rutiiniin kiinni. Kun asia olisi rutiini, se olisi jo jossain määrin hallittavissa.

Aloin tuntea vereni liikkeen sydämeni sykkiessä. Minulla oli sydän. Ihana lihasmöhkäle. Tunsin kuinka se vahvistui hetki hetkeltä, ja kuinka sen pumppaama veri eteni jatkuvasti pidemmälle raajoihini. Ne alkoivat elää. Eivät vielä liikkua, mutta elää kuitenkin. Tunsin, että ne olivat olemassa. Pidin juhlat mielessäni tämän kunniaksi. Kuvittelin hienosti katetun pöydän täytekakkuineen ja kynttilöineen sekä vieraat, joilla oli hassut hatut. Se oli täydellistä. Tuskin mieleni ulkopuolella koskaan pääsisin niin onnistuneisiin juhliin.

Tulin vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Lopulta olin niin pitkällä, että tunsin joka sopukan itsessäni. Ehkä tunsin jotain myös itseni ulkopuolella? En kuitenkaan pystynyt edelleenkään liikkumaan. Enkä vieläkään nähnyt mitään ympärilläni. Jos olisin voinut liikkua, olisin voinut kosketella ja siten tunnistaa ympäristöni. Nyt se oli edelleen minulle mysteeri. Tunsin kuitenkin sen kohdan, jossa olin. Se oli pehmeä. Se tuntui sängyltä. Olinko maannut koko tämän tuntemattoman ajan sängyssä? Naurettavaa. Ei kukaan voisi maata niin pitkään sängyssä, paitsi ehkä feeder-miestensä 300-kiloisiksi lihottamat naiset. Toisaalta, minun täytyi muistaa, että en tiennyt, paljonko aikaa oli kulunut. Joka tapauksessa nukkuminen ei ollut minun hommiani. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka halusivat nukkua koko ajan. Minä halusin toimia ja tehdä, riehua ja rellestää. Jotkut halusivat vain nukkua. Se oli kummallista. Ja nyt minä olin mahdollisesti ollut kaiken aikaa sängyssä. Kiroilin äänettömästi ja se helpotti hieman.

Aloin tehdä entistä enemmän töitä. Takaraivossani hakkasi rautavasara. Rehkin yötä päivää, niin uskoisin. Sain koko ajan parempia ja parempia tuloksia. Lopulta se tapahtui. Käteni liikkui. Se todella liikkui. Riemun täyttämänä tartuin penikseeni. Silloin minuun iski tuhannen voltin sähköisku. Kullini kuihtui kasaan, ja tiesin mitä oli tapahtunut. Muistin. Muistin veren ja sperman, muistin sähkön tunteen kehossani. Vedin käteni nopeasti pois. Myös muut muistot palasivat mieleeni. Muistin kuinka Marika oli käynyt tapaamassa minua ja kuiskannut jotain korvaani. Ikään kuin kuolemani syyn muistaminen olisi lopulta tehnyt minusta kokonaisen uudessa elämässäni. Nauroin hurmahenkistä mielipuolen naurua ja kuulin sen. Nyt täytyi ottaa rauhallisesti ja edetä määrätietoisesti päämäärää kohden.

Minun oli päästävä ylös. Ei minulla sinänsä ollut erityisen kovaa kiirettä. Tiesin nyt, että olin turvassa, eikä minulla ollut erityistä kiirettä takaisin maailmaan. Siellä oli kaikenlaisia ongelmia ja nautin nyt täysin siemauksin ajasta itseni kanssa. Se oli tehnyt minulle hyvää. Yksi asia kuitenkin sai minut suunniltani ja kiihdytti parantumisprosessiani. Se oli Marika ja se, mitä hän oli kuiskannut minulle: ”Sori runkkari, sä oot poissa pelistä ja Timo on nyt mun aisapari. Hyvää loppuelämää, luuseri”. Tiesin, että hän ei ollut tarkoittanut sitä. Marika oli vain pelästynyt ja kaipasi lohtua. Annoin sen hänelle anteeksi. Mutta minun oli päästävä takaisin, ennen kuin hän tekisi jotain typerää.

Minun Marikani. Minun täytyi suojella häntä. Ja estää Timoa pilaamasta minun Marikalle tekemääni hienoa suunnitelmaa. Ottaisin viimeiset askeleet ja pian olisin taas kehissä. Entistä vahvempana.

Olin valmistautumassa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

010

Marika halusi edelleen lähteä tapaamaan Artoa. Otimme metron Kamppiin ja sieltä bussin 109 Jorvin sairaalaan. Arton huone löytyi pienen kyselykierroksen jälkeen ja oikeanväristä viivaa seuraten. Hän jakoi huoneen kolmen muun potilaan kanssa. He kaikki makasivat vierekkäin hiljaa. Tunnelma oli kuin ruumishuoneella: hiljainen ja odottava. Kuolema oli läsnä. Onneksi Marika oli mukana, hänen jumalattaren voimansa pitäisivät viikatemiehen loitolla.

- Arto hei, minä tässä, Timo.

Arto ei vastannut. Hän näytti hengittävän. Tai kone hänen vieressään hengitti. Hän oli koneihminen, kyborgi. Tunsin oloni vaivaantuneeksi. En löytänyt sanoja tähän tilanteeseen. Marika ei luonnollisesti hätkähtänyt tilanteesta. Hän katseli Artoa kiinnostuneena.

- Kunpa voisin tehdä jotain hänen puolestaan, sanoin.

Katsoin Marikaa surullisesti.

- Minä tiedän mikä voisi auttaa, Marika vastasi.

Ennen kuin ehdin vastata mitään Marika veti peiton Arton päältä ja riisui tämän housut. Marikan punaiseksi lakatut kynnet tarttuivat Arton penikseen. Se oli välittömästi kovana. Jouduin paniikkiin ja katselin ympärilleni. Kaikki potilaat makasivat rauhallisina sängyissään. Marika otti Arton peniksen suuhunsa.

Hän liikutti kättään Arton peniksen vartta pitkin ja imi sitä samalla täydellisen muotoisilla huulillaan. En voinut tehdä mitään, katsoin vain vierestä. Arto laukesi lähes välittömästi. Huomasin kun Marikan nenästä kuului hiljainen ähinä hänen niellessään spermat. Marikan kaula liikehti nielemisen tahtiin. Hän näytti hymyilevän.

- Sinun vuorosi, hän sanoi.

Olin edelleen täysin lamaantunut, mutta tunsin että olin myös kovana. Olisin halunnut vastustella, mutta en pystynyt. Olin täysin Marikan lumoissa. Marika ujutti kätensä farkuistani sisään ja otti peniksestäni kiinni. Hän piti toisen kätensä Arton peniksellä ja otti minut suuhunsa. Kohtaloni oli sama, laukesin melkein heti, toisin kuin yleensä, sillä en pystynyt keskittymään liian kiihottumisen vastustamiseen. Marika suuteli minua ja maistoin sekä itseni että Arton suussani. Marika kiipesi Arton sängylle ja laittoi jälleen kovettuneen Arton peniksen sisälleen. Hän ei päästänyt ääntäkään vaan oli kuin lääkäri työssään: tarkka ja täsmällinen. Arton suulle nousi hymy. Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtui.

- Garp, Garp, Garp, Arton suusta kuului.

Arto laukesi Marikan sisälle. Pisaraakaan ei jäänyt sängylle. Hänessä oli tilaa koko maailmalle – eikä siten, että se olisi ollut missään nimessä liian löysä. Hän pystyisi ottamaan sinne kaiken ja mitään ei jäisi jäljelle. Maailmasta ei löytyisi mitään, mikä voisi täyttää hänet, tiesin sen. Itse laukesin lattialle, niin kiihottunut olin. Marika katsoi minua arvostelevasti. Olin taas hänen koiransa. Hain hiljaisena ja häntä koipieni välissä paperia huoneen nurkassa olevan lavuaarin yläpuolelta. Olin nöyrä ja pyyhin halpamaiset tuotokseni lattialta. Marika antoi minulle hyväksyvän katseen. Hän oli tällä välin pukenut Arton uudelleen ja peitellyt hänet. Marika nojautui vielä kerran Arton puoleen ja näytti kuiskaavan jotain tämän korvaan. Mitä hittoa? En ehtinyt kuitenkaan jäädä pohtimaan sitä sen pidemmäksi aikaa, sillä Marika oli taas menossa.

- Mennään, Marika sanoi.

Katsoin Artoa vielä kerran. Hän makasi sängyssä onnellisen näköisenä. Niin kai sitten, ajattelin ja seurasin Marikaa niin kuin kiltin koiran kuuluukin. Ovella meitä tuli vastaan hoitaja. Hän katsoi meitä yllättyneesti, sillä ei ollut vierailuaika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Marikan katse hiljensi myös hänet. Olimme pian jo ulkona valkoisen puhtaan lumen ympäröiminä. Marikan saappaiden askeleet narskuivat lumessa. Katselin niitä ja kävelin päin valotolppaa. Liukastuin ja löin takaraivoni jäiseen maahan. Houreisena hoipertelin bussiin. Marika istui jo välinpitämättömän näköisenä siellä. Horjahtelin hänen viereensä. Bussi lähti liikkeelle. Siirryimme paikasta toiseen. Ajatukseni olivat jossain, ehkä Artossa. Marika kuitenkin oli vieressäni. Se oli tärkeintä.

011

Muutaman päivän päästä söimme päivällistä Kalevankadun Gran Delicatossa. Marikan juorut eivät kiinnostaneet minua, mutta aina silloin tällöin hän saattoi myöhemmin tarkistaa olinko kuunnellut häntä. Tämä tapahtui kuulustelun muodossa jopa päiviä myöhemmin. Tämän vuoksi minun oli parasta pysyä kärryillä hänen jutuissaan, muistaa mitä kenellekin kuului. Mikään ei ollut muuttunut. Edelleen säännöt olivat samat – hän puhui ja minä kuuntelin. Tein kaikkeni, että en mitenkään näyttäisi tuskaiselta tai kyllästyneeltä. Halusin omistaa itseni Marikalle täysin vaikka en vieläkään ymmärtänyt oikeastaan miksi.

Minun malttini ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, mitä naisiin tulee. Muutaman hankalan suhteen jälkeen minun oli ollut vaikea kestää mitään nihkeilyä tai valittamista. Silloin lähdin tosi helposti tieheni naureskellen ja suoraan sänkyyn jonkun muun lorton kanssa. Pidin tästä hahmosta, joka silloin olin. Se vastuuttomuus ja komedia, jota elämäni oli silloin pullollaan, oli jokaisen poikamiehen unelmaa – vaikka tavallaan seurustelinkin. Nyt Marikalle omistauduttuani ikävöin tosiaankin sitä kaikkea sekoilua ja superjuhlimista. Mutta en ikävöinyt niitä naisia. Koko ajan jossakin oli vikaa ja ”mulla on huono päivä” kuultiin vähintään kaksi kertaa päivässä. Ehkä näin myöhemmin tykkään hiukan liiotellakin asioita mustamaalatakseni ne kaikki naiset, joiden kanssa silloin hyvin lyhyesti seurustelin.

Tämä kaikki tapahtui ennen Minttua. Olin silloin paljon kevytkenkäisempi vaikka en myöhemminkään missään turvakengissä kulkenut. Otetaan esimerkkinä Liisa. Jo ennen häntä minulle oli muodostunut sääntö, jonka mukaan kahden kuukauden seurustelun kohdalla tulee aina joku ongelma vastaan. Jos tämä ongelma tulisi niin koko homma kutakuinkin loppuisi siihen. Niin oli käynyt muun muassa erään Jennyn kanssa ennen Liisaa. Kerroin Liisalle Jennyn mustasukkaisuudesta, uskomattomista riidoista ja yleisestä hulluudesta, jota hän piti sisällään. Liisa vakuutti minut, että hän ei olisi lainkaan sellainen. Hän nauroi Jennyn älyttömille heitoille, joita olin saanut kestää jopa neljä kuukautta ennen kuin lopulta pakenin suhteesta. Eli toisin sanoen, en pystynyt kuitenkaan eroamaan sen kahden kuukauden jälkeen vaikka ongelmat alkoivat jo siinä vaiheessa.

Liisan kanssa oli hauskaa, kaikki meni eri tavalla. Tapasimme kaiken lisäksi netissä, mikä oli minusta sangen kiinnostavaa siihen aikaan. Sellainen tuntematon vaara kiehtoi minua. Hän diggasi 80-luvun leffoista ja vanhasta pop-musiikista niin kuin minäkin. Hän tykkäsi heittää herjaa vakavankin keskustelun aikana, mikä oli mahtavan poikamaista. Kaikki oli paikallaan. Tosi nopeasti uskoin hänen todellakin olevan juuri se tyttö, jota olin aina etsinyt. Se oli hetken aikaa aivan täydellistä rakkautta. PAM! Sitten se kaikki lensi taas naamalle – takavasemmalta ilman mitään varoituksia. Liisa muuttui vielä mustasukkaisemmaksi kuin Jenny. Hän sai ihmeellisiä raivokohtauksia, joiden seurauksena hän halusi hypätä ohiajavien autojen alle. Vaikka yritin pysyä täysin rauhallisena hän saattoi jatkaa tuntitolkulla riitelyä. Aina kun yksi aihe oli selätetty, hän aloitti uudella. Välillä hän teki silmukan, ja palasimme aiheeseen, josta koko riitely oli alkanut. Rasittavaa. Hyvin nopeasti minulle tuli fiilis, että Liisa oli huijannut minut koko suhteeseen. Saadakseen minut hän oli kertonut minulle asioita, joita halusin kuulla. Hän esitti vahvaa, mutta ei todellakaan ollut sitä. Hänellä oli hyökkäävän feministinen asenne kaikkea kohtaan. Liisa mielestä miehet olivat pilanneet maailman. No, toisaalta, olin usein samaa mieltä naisista.

Eroaminen tästäkään tytöstä ei ollut helppoa. Yritin sitä kasvotusten, mutta Liisan itsetuhoisuuden vuoksi en kuitenkaan kyennyt seisomaan sanojeni takana, koska pelkäsin että hän tekisi itselleen jotain. Niin perus. Jouduin lopulta jättämään hänet puhelimessa ja hän suhtautui siihen mielestäni ihan hyvin. Hän haukkui minua homorunkkariksi ja yleensäkin maasta taivaisiin rauhallisen viileästi kiroten koko suhteen ja korosti kuinka ei ollut koskaan pitänyt minusta.

Kuitenkin tämänkin eron taustalla kuohui ajatus, että olinko luovuttanut liian helposti. Olin ylpeä, että olin pystynyt jättämään hänet, koska juttu ei toiminut, mutta jossain kaukaisuudessa kummitteli ajatus siitä, että olin luovuttaja. Taistelin kovasti vastaan. En ollut luovuttaja! Minulla ei vain ollut mitään mielenkiintoa perustaa suhdetta tappelulle. Joillakin ihmisillä tuntui olevan vahva uskomus siihen, että pieni tappelu tekee parisuhteelle vain hyvää. Typerää vammaistelua. Silloin suututaan tai tapellaan jos siihen todella on syytä, mutta Liisalla ei ollut mitään syitä kiukkukohtauksilleen. Tai jos olikin, ne eivät liittyneet minuun. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan 7-vuotias ja sen jälkeen hän muutti äitinsä mukana pois kotoa. Aina siitä päivästä lähtien neljätoista vuotta eteenpäin hän oli saanut kotona kuulla kuinka miehet olivat syypäitä kaikkeen. Eronnut, katkera ja petetyksi tullut äiti mustamaalasi miessukupuolen ennen kuin Liisalla oli edes mitään yhteyttä meihin. Eli vahinko oli tapahtunut jo paljon ennemmin kuin edes tapasimme. En silti kadu, että seurustelin Liisan kanssa. Opin paljon.

Totta kai malttini koki kovia tuollaisten naisten vuoksi. Vaikka olisinkin halunnut seurustella ja rakastaa vilpittömästi niin nuo hermoavat naiset eivät antaneet minulle koskaan siihen lupaa. En ollut enää seurustelevaa tyyppiä ja siksi keskityin lähinnä sekoiluun. Mutta nyt Marika oli herättänyt minussa uudelleen esiin sen parisuhdeyrittäjän, joka joskus olin ollut. En halunnut luovuttaa. Olin sekoillut tarpeeksi ja halusin sovittaa syntini olemalla hänelle hyvä. Antauduin ja sanoin kaikkeen ”kyllä”. Olin yes man. Oletin, että ympäristöni ja koko maailma odottivat sitä minulta. Jopa seinät hymyilivät minulle vaikka Marika olisi sylkäissyt räkää naamalleni. ”Anna mennä vain, teet oikein” seinät saattoivat tuumata minulle ja näyttivät peukkua. Epäröintini väheni koko ajan ja halusin kulkea tämän tien loppuun asti, minne se minut sitten koskaan veisikään. Tulevaisuudessa saattoi odottaa täydellinen tuho tai täydellinen onni.

***

Sängyllä. Katselin häntä taas ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sinertävä valo kajasti ohuiden verhojen takaa ja Marika nukkui. Katselin jälleen kuinka hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin yhä hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Mutta se rivous mitä aiemmin koin hänen seurassaan oli hävinnyt. En halunnut enää kuristaa ja naida hänen ruumistaan. Se tuntui liian julmalta ja itkin äänetöntä itkua tovin. Purin tyynyä ja katselin hänen viatonta söpöyttään. Kuinka olinkaan saattanut ajatella niin itsekkäästi hänestä? Siksi minun olikin vielä viimeisen kerran tyydytettävä itseni kaikella julmuudella, mitä seksiin tulee. Halusin vielä kerran kokea väkivaltaisen, nopeatempoisen ja säälimättömän seksikokemuksen. Halusin sen heti ja nyt ennen kuin omistautuisin lopullisesti Marikalle. Ennen kuin luopuisin kaikesta muusta joka ennen oli ollut minulle tärkeää ja pakollista. Ennen kuin kaikki se alkukantainen puoleni vaipuisi koomaan niin kuin Arto. Ennen kuin eläin sisältäni hoippuisi ikivihreille niityille hyvästelemään itsensä...

Laitoin vaatteet nopeasti päälleni, hiivin ääneti ulos Marikan asunnosta ja lähdin johonkin Töölön pieneen juottolaan. Kävelin hysteerisenä paikan päästä päähän enkä nähnyt mitään kiinnostavaa. Häivyin. Kävelin eteenpäin ja menin seuraavaan paikkaan. Sama juttu. Ei mitään. Pelkkiä rumia lorttoja vailla tyyliä tai seksikkyyttä. Polte sisälläni oli sietämätön ja se huusi minulle: ”Nussi jotakin... nopeasti... tee se! Tee viattomasta viallinen! Raiskaa se ja sitten voitonmerkiksi klikataan toisiamme niin kuin Bronxin räppineekerit”.

Kun makaa kultansa vieressä ja on täysin omistautunut hänelle, niin saattaa hiukan ärsyttää, että hän ei antanut eilen eikä mahdollisesti toissapäivänäkään. Suhteessa pysyy silti, mutta yöllä joku älytön seksihalu nappaa järjen nystyrät helvettiin. Haluaa karata hetkeksi pois ja sen jälkeen todellisuuteen palaaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hiukan tuolta minusta tuntui, mutta ei samalla tavalla. Tässä oli jotakin post-romanttista spiritualismia mukana. Aivan kuin jokin vahvempi voima olisi pakottanut minut juoksemaan yöhön. Marikan kanssa oli ollut ihan hyvä päivä, mutta kaikki muuttuisi tämän yön jälkeen. Tämä oli viimeinen vapaaherran hetkeni julman seksin parissa. Voi pojat kun minua panetti.

Lopulta löysin sen. Se löytyi Bar Bäkkäristä. En kysynyt sen nimeä eikä minua pahemmin edes kiinnostanut. Sillä oli hopeanvaaleat hiukset ja niittivyö. Perus rokkityttö, mutta ei sellainen goottimaisen ällöttävä pissis, mitä kyseinen paikka oli yleensä pullollaan. Haluan kutsua tätä tyttöä Barbaraksi koska hänen tupla deen tissinsä ja se feikinvaalea kuontalo hiuspidennyksineen sai hänet näyttämään Barbaralta. Jestas, mikä puuma se oli! Näytti ihan alaikäiseltä, mutta paljastui kuitenkin päälle kolmekymppiseksi. Esitteli minulle lompakosta kuvia skidistään, jonka isä oli lähtenyt matkoihinsa ilmeisestikin sen seksitoilailujen vuoksi. Fiksu päätös. Minua ällötti, mutta silti halusin häntä helvetisti. Se pieni sottaisuus teki hänestä täydellisen.

Nuolin hänen lävistettyä kieltään miesten vessassa ja siellä hän halusi sen tehdä. Hänen liskomainen kielensä lipoi huuliani. Hän puri minua ja kovaa. Läimäyttelin häntä pepulle todella rajusti. Aina silloin hän ähkäisi kuuluvasti ja taivutti päätään taaksepäin. Työnsin naamani hänen tissiensä väliin ja otin vehkeeni esille. Hän luki ajatukseni ja riuhtoi nopeasti hameen pois päältään. Tällä kertaa olin fiksu ja asetin kondomin päälle. Jumankauta, että hänen sisustansa oli lämmin ja en tiedä miksi, mutta hänen hiuksensa tuoksuivat pullalta. Uunituoreelta pullalta. Joku huuteli oven takana hermona: ”Vittuun sieltä apinat!”. En antanut sen häiritä. Panin sitä rokkihoroa ja vedin hiuksista niin kovaa, että käteeni jäi niitä hiuslisäkkeitä. Heitin ne kusiselle lattialle ja tönin hänet samaan paikkaan nelinkontin. Työnsin kullin takaapäin sisään. ”Ai! Sattuuuuu!”, se huusi. Minä vaan nauroin. Se oli mahtavaa. Kaikesta kovaotteisuudestani huolimatta hän sai voimakkaan ruiskuorgasmin. Hemmetti, että sitä nestettä lensi. Koko lattia täyttyi hänen pillumehustaan ja olin järkyttynyt. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään sellaista. Laitoin penikseni hiukan peloissani takaisin housuihini ja juoksin nopeasti pois vessasta ja sitä soittoa koko baarista. Joku meni autolla ohitseni ja auton stereoista kajahteli ulos Tamara Lundin ”Sinun omasi”. Se oli äitini suosikkikappale. Voi kun äiti olikin vaan ihana. Tuli ihan ikävä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!