Blogi

En pidä makuuhuoneeni patteria päällä talvisinkaan. Pidän siitä, että makuuhuone on viileä, ei kuitenkaan kylmä. Viileässä makuuhuoneessa on taivaallista kietoutua untuvatäkkiin :) Monesti toitotetaan, että viileässä nukkuu paremmin. Ei aavistustakaan. Pidän viileämmästä ihan muuten vain. Muu asunto on lämpimämpi. Päivisin makuuhuoneen ovi on auki, jolloin lämpötila tasaantuu. Yöllä ovi on kuitenkin kiinni, etteivät karvakuonot valtaa petiäni. Niinpä makuuhuoneeni viilenee yön aikana.

Tänä aamuna tuntui kyllä poikkeuksellisen viileältä. Käsivartta ei paljon tehnyt mieli työntää pois peiton alta ja lopullinen nouseminen pois vuoteesta oli todella vavahduttava kokemus. Raahustin ikkunaan ja unentuhruisin silmin menin katsomaan lämpömittarista lukemat.

Naulasin katseeni sinne jonnekin -10c tienoolle. Tuttua väripalkkia ei kuitenkaan jostain syystä näkynyt koko mittarissa. Hämmästyneenä töllistelin aikani ja mietin, oliko mittari mahdollisesti rikki. Sitten aloin pikkuhiljaa, oivalluksen vallatessa mieleni, valuttaa katsettani alemmas, alemmas ja alemmas.

Löytyhän se palkki sieltä. Nimittäin -31c kohdalta! Helvetti!

Ensi yöksi on varmaan pakko laittaa patteri päälle.

No vihdoinki!

Sain muutettua mun kaikki kamat, paitsi huonekasveista suurimman osan. Muuttopäivänä oli -31c pakkasta. Muuttomies vanno, et sen auto on takaa niin lämmin et kasvit ei varmana palellu. Mä sanoin et varmana paleltuu. Muuttomies sano, ettei varmana palellu. Mä sanoin et kun sen auton peräkontti on nyt ollu kaksi tuntii auki koko ajan, ku sinne on roudattu kamat tässä järkyttävässä pakkasessa niin kai sä tajuut ettei se lämpee viidessä minuutissa sellaseks, että siellä vois kasvit olla ja ettei nää kasvit kestä edes minuutin verran pakkasta. Muuttomies vanno, ettei kasvit varmana palellu, koska hällä on supertehokas lämmitin.

Mun 11 vuotta rakkaudella kaksimetriseksi pienestä taimesta kasvattama limoviikuna paleltu kuoliaaksi, vaikka olin paketoinu sen. Samoin palmu. Orkideat kuljetin henkilöautossa kylmälaukun sisällä, ne selvis. Samoin kultaköynnös, se pudotti puolet lehdistään mut on hengissä. Mut mun rakas limoviikuna, mun ylpeydenaihe, mun pride&joy, on mennyttä forever. Vittu!Ja muuttomies vaan hymähteli. Eihän se voi tietty käsittää, et rehuihinsakin voi kiintyä.

Nyt sain sit laajakaistanki, viimein. Liikaa toki olis ollu vaadittu, et se olis menny niinku on sovittu, mut nyt mulla on se. Niiden piti tulla sopimuksen mukaan maanantaina "varaudu olemaan kotona klo 8-12, jotta asennus voidaan onnistuneesti suorittaa". No mä käkin kotona järjestelemässä tavaroita, eikä asentajaa kuulunu. Kahden maissa ip läksin sit kaupungille, koska oli tuhat ja sata asiaa, jotka piti saada hoidettua virka-aikana. En ennättäny edes keskustaan asti kun puhelin soi ja siellä oli asentaja joka kyseli miks mun kotikolossani ei oo ketään avaas ovea. Olin sit aika ynseenä sille siitä. Nolottaa, eihän se sen vika ollu kait, mut vitutti. Sanoin sit, et mä oon just lähteny kotoa ja niin paljon on asioita hoidettavana, etten ainakaan kolmeen tuntiin oo takas. Niinpä homma sit siirty. Mut nyt se on asennettu, viimein.

Ens maanantaina pitäis sit mennä takas duuniin. Viimenen lomaviikko menossa ja nyt oon viimein saanu unen päästä kiinni ja vedelly joka yö semmosta 10h unta. Mut ottaen huomioon et tätä ennen meni kaks viikkoa 4-5h yöunilla, niin ei tää yks viikko taida sitä paikata. Mut parempihan tää on ku ei yhtään mitään.

Ihanaa itsenäisyyspäivää. Joillakin se on vapaapäivä ja jotkut on saanu rentoutua pitkän viikonlopun. Mulla oli vapaata lauantai. Eilen mut soitettiin töihin, koska "kukaan muu ei pääse tuleen (=suostu tulemaan)". Pääsin töistä kymmeneltä ja kun olin polkenut pakkasessa kotiin pyörällä, kesti pitkälle yli puolenyön ennenkuin sain nukuttua.

Aamulla heräsin puoli kahdeksalta siihen, että lumitraktori peruutti maantasossa olevan makuuhuoneeni ikkunan alla *piip piip piip piip*, muistuttaen minua siitä, että jotkut ovat todellakin itsenäisyyspäivänäkin töissä. Siis myös jotkut muut kuin... no mutta siitä myöhemmin. En saanut enää unta, vaikka väsyttikin, joten nousin sitten ja vedin aamiaisen kitusiin ja läksin koirien kanssa ulos. Ulkona oli vähemmän kiva huomata, että siellä tuulee n. 100m/s vaakatasoon. Nimittäin seuraava ohjelmanumero oli lähteä ihan suoraan vastatuuleen polkemaan tallille, koska luuska tarvitsi liikuntaa, en ollut saanut ketään puolestani katsomaan sitä (onhan sentään itsenäisyyspäivä) eikä bussit kulkeneet, koska... niin, on itsenäisyyspäivä. Yleinen vapaapäivä.

Tallilta kotiuduttua taas koirat ulos, niille sapuska eteen ja itse suihkuun kolmeksi minuutiksi. Hiusten kuivaus, meikkiä, vaatteet niskaan, heiheit koirille ja taas pyörän selkään. Pihatiellä ekan kerran nurin ja liikenneympyrässä toisen kerran. Onneksi ei ollut liikennettä (koska on itsenäisyyspäivä, yleinen vapaapäivä).

Onneksi täällä töissä ei mikään ole muistuttanut minua siitä, että on yleinen vapaapäivä. Sen verran täällä on ollut koko illan helvetti irti. Töissä taas iltakymmeneen, vain päästäkseni huomenaamuna kahdeksaksi takaisin. Mulla oli viimeksi täysin vapaa viikonloppu 1,5kk sitten. Viikottainen työtuntimääräni saattaisi saada työsuojeluvaltuutetulta kahvit näppikselle.

On mulla sitten etuoikeutettu olo, kun mulla on töitä. IHAnaa!

Tapahtu se, mitä mä oon "pelänny" loppuvuoden. Mun tulevasta työpaikasta sit ilmotettiin, et passais tulla. Kuukautta etukäteen.

Vittu mä tarviin enemmän mun elämän järjestelyyn. Ei kuukausi riitä. Kämpän irtisanominen, sähkösopimus, sanomalehden peruminen ja muut vastaavat on ihan helppo homma verrattuna siihen, että mun eläintarhalle pitäis löytää jotkut paikat missä olla. Lisäks mun kämppä siellä uudella paikkakunnalla on rempassa, sähkömies tulee "joskus ensi viikolla" eli ei tuu ja kylpyhuoneeseen ei tuu vielä vettä. Rahat on lopussa, lo-pus-sa, ja koska joudun järjestelemään tän muuton näin nopealla aikataululla, joudun ottamaan viikon palkatonta vapaata. Se taas ei kohenna rahatilannetta.

Vittumävihaan.

Ja mikä voiskaan olla kivempaa ku joulu muuttolaatikoiden keskellä? Kolme vuotta sittenhän sitä viimeks kokeiltiin.

Viikonlopun saldo 9h yöunta. Siis koko viikonlopun aikana. Ja huomenna töihin.

Mä en jaksa enää.

Miten kauan pitää jaksaa kuunnella ystävän parisuhdejahkailuja?

Ne on ollu nyt kolme vuotta yhdessä, vajaan vuoden naimisissa. Se mies juo. Nainen ei hyväksy sitä. Vajaan kahden kuukauden välein toistuu tää kuvio:

-Tulee viikonloppu, jona mies -niinku kaikkina aiempinaki viikonloppuina- juo.
-Naisen mitta on tullu täyteen ja se sanoo et nyt hän ei kestä enää sekuntiakaan alkoholistin kanssa elämistä.
-Nainen päättää jättää miehen.
-Nainen oksentaa tuskansa ystävän (täällä!!) niskaan.
-Ystävä kärsii naisen kanssa, antaa terapiaa, auttaa jo alustavasti asunnon etsimisessä ja neuvoo, mistä voi netistä printata avioerolomakkeen ja yrittää kaikin keinoin lohduttaa.
-Ystävä järjestää kaikkea kivaa ja uhraa omaa, olematonta vapaa-aikaansa naisen kanssa olemiseen ja hänen tukemiseensa ja koettaa saada naiselle jotain muuta, kivempaa ajateltavaa.
-Nainen on puhumatta (ja antamatta) miehelle kolme päivää.
-Mies katuu hirveästi, lupaa olla olematta enää idiootti ja hallitsevansa juomisensa.
-Nainen lievittää hieman kantaansa, mutta ilmoittaa miehelle että lasta ei tähän parisuhteeseen tehdä koska mieheen ei voi luottaa.
-Hieman ärtynyttä suhtautumista vielä pari päivää.
-Ykskaks sitten taas ihan in lööööv!
-Aletaan neulomaan vauvantöppösiä.

Vittu mä oon joutunu kokemaan tota nyt kolme vuotta ja mulla on mitta niin täynnä, etten mä kestä enää yhtään kertaa!! Siis mä en todellakaan halua, et ne eroais. Päinvastoin. Olisivat onnelliset ever after, koska ne selkeesti kuiteski rakastaa toisiaan. Mut kyllähän me tiedetään se,lopettaako alkoholisti juomasta. Ja mä en vaan jaksa enää lapioida kenenkään muun paskoja.

Edellinen kerta päätty viikko sit viikonloppuna, nyt ollaan in lööv - ja neulotaan.

Mä en jaksa enää.

En.

Olin koiran kanssa korvessa lenkillä lauantaina. Sehän juoksee metsässä kuin viitapiru ikkään, eikä suurimman osan ajasta ollu näkyvissä ollenkaan, joten en voi sanoa, sattuiko sille jotain. Se kuiteski alko kävellä vaikeen näkösesti yhtäkkiä kesken lenkin ja jotenkin nilkuttaa. Ei se kuitenkaan mitenkään selkeesti ontunu, ja kun taivuttelin kaikki käpälät läpi ja tutkin tassutkin niin ei niissä ollu mitään vikaa. Välillä se käveli ihan normaalisti, sitten taas vaikeesti, ja veti itseään köyrylle.

Kun me tultiin autolle, se ei halunnu hypätä kyytiin niinku tavallisesti. Jouduin nostamaan sen kyytiin ja sitä tehdessäni se vingahti. Ajoin kotiin sen reilun puoli tuntia ja kotipihassa ajattelin jo kuvitelleeni kaiken, sillä se hyppäsi autosta ulos ihan normaalisti. Käveltyään kolme askelta se kuitenkin veti itsensä taas köyryyn ja alkoi uikuttaa ja pääsi vaivoin kotiin sisälle. Onneks mun kotiin ei oo rappuja.

Kotona annoin sille kipulääkettä ja kiedoin sen huopaan ja soitin eläinlääkärille, joka arveli kivun olevan peräisin joko vatsasta tai selästä ja antoi kipulääke- ja seurantaohjeet. Lääkkeitä mulla oli kotona vino pino ja kun koiran voinnissa ei ollu mitään sen ihmeempää kuitenkaan ja kipulääkkeet autto, mentiin seuraavaan päivään.

Su-aamuna se oli ihan normaali, mut sit kun läksin autolla liikenteeseen ja se hyppäs autoon, se päästi taas ulahduksen ja siihen selvästi koski. Annoin heti kipulääkettä ja olin uudelleen yhteydessä klinikalle, josta annettiin lisää ohjeita ja neuvottiin, että meidän pitäis sit arjen tultua mennä sinne tarkempiin tutkimuksiin.

Eilen sit läksin töistä kahden jälkeen ja vein sen tutkimuksiin. Verikokeissa ei ollu mitään, mutta selkärangan kuvissa näky yks nikamanväli, jossa todennäköisesti on välilevyongelma ja se aiheuttaa kipuoireita. Eilen koira oli kuitenkin koko päivän hyvävointinen, kivuton ja iloinen.

Kait se niin on, ettei vanhuus tuu yksin, karvakorvillakaan. Johan tässä on yhdessä kuljettu 12,5 vuotta. Se on aika paljon pidempään ku moni mun tietämä parisuhde. Enemmän on yhteistä aikaa takana ku edessä. Kyllähän mä sen tiedän. Silti mä en vaan voinu eilen lakata itkemästä illalla, vaikka kaikki oli ihan hyvin. Mä tiedän, että toi oli nyt sitä lähtölaskennan ekojen numeroiden lausumista ääneen.

Mut vaikka mä tiedän sen, ei se tee siitä yhtään sen helpompaa hyväksyä.

Mä alan olla tosi väsynyt.Mulla on ollu jo useamman viikon ajan nukkumisongelmaa. En meinaa saada unta ja sit herään joskus aamuyöstä enkä enää nuku. Viikonloppuisinkin herään ennen kuutta,saamatta enää unta.

Perjantaina väsymystila oli jo sellainen, että töissä pidetty luento meni miten sattuu ja puhuin puuta heinää. Pelottaa ajatellakin, miten muut duunihommat tuli hoidettua. Onneksi ei ollut kiireitä. Mulla oli luvassa täysin kaikista velvoitteista vapaa sunnuntai,ja tuntui, että maltoin tuskin odottaa sitä. Kokonainen päivä, että kukaan ei odottaisi mun menevän minnekään. Kokonainen päivä, että kukaan ei tahtoisi mun tekevän mitään. Saisin käydä koirien kanssa ulkona rauhassa, valoisaan aikaan. Loikoilla aamulla, jos loikoiluttaa. Syödä kun on nälkä, eikä silloin kun on tauko jostain. Ja niin edelleen.

Sitten perjantaina iltapäivällä mulle läväytettiin naamaan että tulevan uuden kodin rempassa 136km päässä on jotain ongelmaa ja se pitäis mennä katsomaan paikan päälle. Tietenkin siinä sunnuntaina, kun muita mahdollisia päiviä ei ole ja ongelmakohtiin pitäis olla ratkaisuesitykset valmiina kun remonttimies tulee maanantaina töihin.

Saatte uskoa, ettei ollut itku kaukana. Sinne meni sekin vapaapäivä. Seuraava totaalivapaa, jollon ei tarviis mennä kotoa yhtään minnekään jos ei haluu, on luvassa 27.11.

No, sentään edes samassa kuussa. Kiitollinen pitää siitäki vähästä olla.

Kohta tulee kolme kuukautta täyteen uudessa duunissa. Oon viihtyny siellä hyvin ja tykkään niin työstä kuin työkavereistakin. Fyysisenä paikkanakaan se ei ole hassumpi.

Erään ystäväni äiti työskentelee samassa työpaikassa, eri yksikössä tosin mutta fyysisesti niin lähellä, että jakaa saman taukohuoneen mun työkavereiden kanssa. No tää ystävän mutsi oli sitten kuullu kahvipöytäkeskusteluissa mun nimen mainittavan. Olin saanu työkavereilta positiivista palautetta ja ne oli kehuneet mun tatsia ja kädentaitoja ja sitä, että asiakkaatkin on tykänny kovasti. Ystävän mutsi riensi kertomaan tän mun ystävälle oitis, mikä tietty oli kivaa, mut sit tuli se mitä mä en kyllä ymmärrä: "Älä nyt vaan kerro tästä Cadulle."

WTF? Miks mulle ei saa kertoa, jos joku on kehunu mua? Miks ylipäänsä mun korviin ei sais kantautua, jos musta puhutaan hyvää? Mä ymmärrän, jos joku kuulee jotain ikävää eikä halua, että se kantautuu toisen korviin niin että toinen pahoittaa mielensä, mut miksi tollasta iloista asiaa ei saisi mulle kertoa? Että olen ollut hyvä ja että minusta on tykätty.

Onks tää taas tätä suomalaista mentaliteettia: kel onni on, se onnen kätkeköön; joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa; ja sitä muuta iänikuista bullshittiä joiden mukaan itteään pitää aina vaan vähätellä ja kulkea niska nöyränä, tai muuten iskee salama tai piano tippuu päähän, tai jotain?

Mä en vaan tajuu. Ottakaa te muut kantaa, ketkä tajuutte.

p.s. arvatkaas vaan, onko yleensä just niin, että just ne paskapuheet ja mielenpahoittamiset ihan tasan tarkkaan kerrotaan eteenpäin...

Viime viikon lopulla mulla oli itsetunto jossan ihan pohjamudassa. Eikä silleen, et varpaat vähä mustuu, vaan silleen että kahlattiin jo reisiä myöten ja vajottiin koko ajan syvemmälle. Tunsin olevani ruma, lihava, saamaton, ryppynen, vanha, kurppa, tyhmä, höynäytettävä ja yksinkertainen. Osittain siksi päätin piristää oloani laittautumalla.

Olin omasta mielestänikin laittautunut oikein sieväksi. Mut ette kuulkaa usko, miten itsetunto koheni, kun sain erään miehen kävelemään päin tuolia :)

Kuulin, kun hän sanoi kaverilleen, joka istui pöydässä odottamassa: "Sori, mut en saanu silmiäni irti tosta naisesta".

Hih.