Blogi

Yksi niistä syistä miksi asun täällä korvessa, on se, että aina näihin päiviin asti täällä on ollut oikeat vuodenajat. Siis talvella pakkasta, kesällä lämmintä (paitsi tietty viime kesä), ja kevät ja syksy sitten semisti väliin. Tänä talvena tilanne kuitenkin se, että kunnon talvea ei oikein pääse tulemaan. Tai on päässyt, mutta samantien tulee plussaa ja talvi on pilalla.

Kirosin jo valmiiksi, kun näin tämän viikon sääennusteen. Tiistaille -3 ja lumisadetta, ke -1 ja lumisadetta. Koska kuluneen talven ajan tuollaiset ennusteet ovat AINA tarkoittaneet käytännössä +1- +2c ja vesisadetta, sanoin mielessäni noituen että sitähän se tarkoittaa tälläkin kertaa. Ja näin oli.

Ilmatieteen laitoksella eivät varmaan uskalla sanoa totuutta, koska se vituttaa ihmisiä niin paljon. Kun ennusteeksi annetaan edes vähän miinusasteita, suuret väkijoukot saadaan pysymään rauhallisena siihen asti kunnes totuus paljastuu.

Vapise ilmatieteen laitos, olen nähnyt salajuonenne ja koodistonne läpi. Turha yrittää, meikäläistä ei turhilla höpinöillä hämätä!

Kohdattuani tänään töissä useampaan otteeseen luomakunnan kruunuja ja muuta yhteiskunnan kermaa, olen pohtinut sydämessäni muutamaankin kertaan, onko todella niin kamalan vaikeaa käyttäytyä niinkuin sivistyneet ihmiset. Oletusarvo rakkaassa kotimaassamme kuitenkin on, että ihmiset ovat käyneet vähintäänkin peruskoulun ja saaneet näin mahdollisuuden poimia niitä käytöstapojen kultajyviä sieltä, jos niitä ei ole satuttu kotona opettamaan. Miksi sitten joillekin se ns. normaalilla äänensävyllä kommunikoiminen, vittusaatanoiden karsiminen kielestä ja ylipäänsä toisten elävien organismien tunnustaminen yhtä arvokkaiksi kuin itsekin on, on niin uskomattoman vaikeaa?

Kysynkin nyt: Onko se jotenkin itseltä pois, että kohtelisi toista niinkuin ihmistä???

:´(

Joo. Alkoipa työpäivä mukavasti. Sain heti ekalta ihmiseltä kuulla, miten työkaverini ovat paskanpuhujia, eräs hänelle tuotettu palvelu tehty epäluotettavasti ja hutaisten, ja kuinka minä itse olen koppava. Parasta on, että hänen ongelmansa ei oikeastaan ole täällä hoidettava asia edes, mutta häntä hyvää hyvyyttään oli täällä koetettu auttaa useamman henkilön toimesta. Nyt hän oli ruvennut sitten kuulemma tuolla mesomaan, että kieltäytyy poistumasta ellei hänen asiaansa hoideta täällä.

Taitais oikea osoite olla esim. mielenterveyspalvelut...

Menin tänään kaverin synttäreille muutaman kilsan päähän. Koska on aika paljon pakkasta, ja koska olin laiska ja porvari, ja eniten koska julkisia ei mene sinne, ajoin taksilla. Taksin takapenkillä istuessani käsilaukkuni kaatui nurin. Koska siitä oli vetoketju auki, kopeloin penkin huolella että oliko sinne pudonnut mitään. En huomannut, että mitään olisi pudonnut enkä sen enempää tarkastanut käsilaukun sisältöä. En, ennenkuin olin tekemässä lähtöä kamun luota ja aloin kaivaa käsilaukkua että oliko kännykkään tullut viestejä. Ja mitä helvettiä. Kännykkä ei ollutkaan kassissa.

Pienen tuokion elättelin toiveita, että kännykkä ehkä jäi sittenkin kotiin, mutta sydämessäni tiesin että ei se siellä ole. Kaveri heitti mut kotiin ja kotona ollessa sitten lainasin kamun kännyä ja soitin omaani. Ei kuulunut asunnossa mitään, mutta sen sijaan puhelimeen vastasi möreä miesääni. Se oli se taksikuski, joka oli heittänyt mut kamulle. Se oli poiminut kännykkäni talteen. Ja oli liikkeellä reilun kilsan päässä kotoani ja oli niin ihana että toi kännykän mulle kotiin taksillaan. Pursusin kiitollisuutta ja pakotin sen sitten ottamaan kympin vaivanpalkkaa kännykän palauttamisesta. Mahtavaa, ettei kännykkä jäänyt sille tielleen. Maailmassa on sittenkin vielä rehellisiä ihmisiä (tai tässä uskossa olen ainakin puhelinlaskun tuloon saakka).

Eilen kävin katsomassa ennakkoon kehutun Rööperin. Täytyy sanoa, että tykkäsin todella kovasti. Ainoa, joka ei oikein istunut roolihahmoonsa, oli Jasper Pääkkönen, mutta inhoan hänen S-kirjainta suhisuttavaa puhetapaansa muutenkin niin paljon, että tämä on vain minun henk.koht. mielipiteeni. Erityisesti mieleen painui Peter Franzenin uskomaton roolityö Krisuna, jonka huumeet vähitellen vievät mukanaan. Franzen maalaa mielettömän kuvan narkkarista, jolle vain se seuraava piikki merkitsee jotain ja joka on valmis uhraamaan kaiken, myös vanhan ystävyyden ja uskollisuuden seuraavan annoksensa eteen. Franzen on monesti esittänyt kirkasotsaista söpöä pojua, tässä hän pääsi näyttämään näyttelijänlahjojaan ja voi veljet. Hän on todella hyvä. Kaiken kaikkiaan muutenkin erittäin hyvä leffakokemus, suosittelen.

Kaverilta tuli illalla tekstari. Se oli sairastunu yrjötystautiin. Tekstarissa luki: "mä oon syöny negatiivinä kaiken aiemmin tänään syömäni ruuan".

:DD

"Syöny negatiivinä" LOL

Enpä ole laatan heittämisestä ennen moista ilmausta kuullu!

Laitoinkin jo alla olevan linkin erään kamun blogiin, hänen lapsensa kun olivat ihmetelleet kyseisen ihmisen argumentointia kotonaan. Mulla väkisinkin tulee mieleen, että jippii, siinäpä ihminen joka omalla käytöksellään todistaa ihan päinvastaista kuin mitä julistaa. Hän kertoo itse saaneensa olla lapsena kotona päiväkodin sijasta, ja toitottaa miten päiväkoti on pahasta ja koti lapselle paras paikka. Itse taitaa kyllä rouva olla oikein esimerkki parhaasta päästä siinä, miten kotihoidossa oppii

a)kunnioittamaan toisen mielipiteitä
b)kunnioittamaan toisen puheenvuoroa
c)hyviä käytöstapoja
d)harkitsemaan asioiden molempia puolia

jne.

Saanko esitellä: Mrs T.A. Mikkonen, kotiÄITI ja ilon filosofi

areena.yle.fi/toista?id=1786657

tosta 13 minuutista eteenpäin.

Mitäpä mieltä?

[edit]
Niin, mainittakoon vielä, että itsekin olen tuon natsismin uhri. Ilmankos olenkin näin häiriintynyt.

Viime viikolla pääsin yhtenä päivänä lähtemään töistä jo puoli neljältä. Jotain oli oudosti, en vain oikein tajunnut mikä. Pyörä oli katoksessa nöyrästi odottamassa ihan omalla paikallaan. Muutenkin maailma näytti sellaiselta kuin pitikin, ja mietiskelin, että kyllä mä kaikki sille päivälle kuuluneet työtkin ennätin mielestäni tehdä. Läksin polkemaan kohti kotia ja silloin, ajettuani parisataa metriä, tajusin missä vika. Ja sehän ei ollut mikään vika. Ei ollut säkkipimeää! Kello oli puoli neljä, eikä ollut säkkipimeää, ei edes lähelle. Oli valoisaa. Ei enää ihan niin kirkasta kuin yhdeltä päivällä, mutta selvästi valoisaa. En ollut edes laittanut pyörään valoja päälle.

Nyt valon lisääntymisen huomaa joka päivä. Valoisa hivuttaa pidemmälle ja pidemmälle päivään, ja voi että se on ihanaa. Olen ihan fiiliksissä!

Nyt maltan tuskin odottaa sitä aamua, kun on ensimmäisen kerran valoisaa töihin lähtiessä.

<3

Viimeaikoina ollu taas sellanen ihme "hyödytön paska" -fiilis. Jotenkin koko elämä ahdistaa. Tuntuu, että mistään ei oikein saa mitään irti, ja tullut sellainen olo että lakkaa kohta yrittämästäkään. Töissäolo ahdistaa oikeastaan päivittäin, sillä töissä on jatkuvasti niin paljon kiirettä, stressiä ja painetta. Koko ajan joutuu toimimaan omien äärirajojensa ylälaidalla ja se vie mehut. Tajusin, että elinpiirini on supistunut pieneen ympyrään kotini ympärillä, ja sen ulkopuolelle poikkean vain hyvin harvoin. Kierrän loputonta kehää: aamulla töihin puolikuolleena väsymyksestä, päivä töissä, joskus myös ilta ja yö, töistä puolikuoliaana kotiin, mahdollisesti käynti ruokakaupassa matkalla kotia, pieni liikuntasetti, lama, nukkumaan yhdeksältä puolikuoliaana, aamulla töihin puolikuoliaana, päivä töissä, jne. Jos on vapaa viikonloppu, saatan ehkä ryhdistäytyä tekemään jotain, useimmiten olen kuitenkin vain kotona. Eilen ajattelin mennä leffaan katsomaan "Rööperin". Päivällä ajatus tuntui ihan hyvältä, mutta kun leffan alkuun oli enää kaksi tuntia, ajatus alkoi muuttua päässä niin ylivoimaiseksi, että luovuin siitä, lämmitin saunan, kylvin ja menin nukkumaan. Ja miksi? Herätäkseni tänään töihin, tietysti puolikuoliaana.

Mulla on ollut jo pitkään sellainen olo, että mä olen täysin hyödytön olento. Ja että mun elämä on jotain todella pateettista. Joskus silloin, kun olin nuori, kaunis, lahjakas, hoikka ja viisas, ajattelin että minä en koskaan jämähdä paikoilleni. Tulen viettämään mielenkiintoista elämää jonkin mielenkiintoisen ammatin parissa, liikkumaan mielenkiintoisten ihmisten seurassa, ja tekemään jotain tosi hienoa ja merkittävää. Ja minkä vannoin, oli se että musta ei ainakaan koskaan tulisi tylsä. Mutta tässä minä olen. Dull as hell, eikä oikein mitään toivoa paremmasta. Ei mahdollisuuksia irrottautua oravanpyörästä, sillä on pakko elää ja mys elättää. Ja jos nyt jättäisin kaiken nykyisen, mikä minua odottaisi? Hommassa voisi käydä hyvinkin, mutta yhtälailla on mahdollista että töitä ei olisi, suksi ei luistaisi, en pärjäisikään. Uskallusta rynnätä suinpäin täysin uuteen ei ole.

Ihmiset elävät kyllä ilman töitäkin tässä maassa, mutta se ei ole minua. Mun mielestäni terveen ihmisen pitää ansaita leipänsä, jos mahdollisuus on. Eikä mulla ammattiani vastaan sinänsä olekaan mitään, tällä hetkellä tämä vain on niin suurelta osin aikaa niin raskasta, että mietityttää miten jaksan. Meitä on täällä kymmenen muutakin, ja kaikille se on sama rumba. Heille se kuitenkin näyttää sopivan mainiosti, ja he ovat siitä ylpeitä. Minulle ei sovi, ja minusta se on järjetöntä. Ja haluan kuitenkin tälle alalle. Kyllä. Hullua? Ehkä. Mutta se, mitä siellä tulevaisuudessa sitten on, on mielestäni tavoittelemisen arvoista. Eri asia sitten, onko se todella tämän KAIKEN arvoista.

Neljä vuotta vielä pitäisi jaksaa täysillä. Sitten helpottaa ainakin vähän. Ja sitten on paljon enemmän omasta itsestä kiinni. Voi säädellä elämäänsä huomattavasti enemmän kuin mitä nyt, kun töissä kaikki muut säätelevät sinua, eikä itse voi vaikuttaa asioihin millään tavalla. Onneksi työ on nyt siinä vaiheessa, että tänä talvena mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin talvilomaa, ja ensi kesänä kesälomaa jota siis ei viime kesänä ollut kuin kaksi päivää. On siis mahdollista pystyä toipumaan edes vähän tästä nääntymisestä ja hyödyttömyyden tunteesta. Good for me.

Talviloma alkaa 21.3. Sinne asti on pakko jaksaa. Sitten on lupa romahtaa viikoksi.

Kirjailijoille kait on tuttua tyhjän paperin syndrooma, ja taiteilijoille se tyhjän kankaan kammo. Kun se työ, se teksti, se täydellinen maalaus on siellä päässä mutta käsi on kuin halvaantunut eikä korvien välissä oleva visio vaan siirry paperille, kankaalle, kuvaksi, tekstiksi.

Vähän sama mulla tän blogin kanssa. Tuntuu, että ajatuksia olisi. Kannanottoja, sanottavaa, mielipiteitä, pohdintoja. Mutta kun tulee aika todella konkreettisesti muotoilla ne lauseiksi pilkkuineen ja pisteineen, tulee lamaantuminen. Ja lopulta päädytään siihen, että alunperin fiksunoloinen ajatus on sokellettu pikseleissä joltesakin käsittämättömään muotoon ja alkuperäinen punainen lanka on muuttunut violetin kautta siniseksi ja sitten lopulta katkennut jos ei peräti hävinnyt kokonaan.

Mä en ole taiteilija, kirjailija, tai mitään muutakaan hienoa, mutta kyllä välillä ottaa pattiin kun ei osaa ilmaista itseään. Edes VÄHÄN paremmin.

Jopahan taas oli unia viime yönä. mm. kasvatin poroja Puijon metsissä Kuopiossa ja vieläpä hyvällä menestyksellä, lensin tuulen mukana lumimyrskyssä, putosin katolta ja vaelsin preerialla 1800-luvulla. Liekö näillä asioilla kytköstä toisiinsa, mutta herätessä oli hillitön hedari ja piti soittaa töihin, etten pääse sängystä ylös ennenkuin lääkkeet alkavat vaikuttaa. Selvisin duuniin vasta kymmeneksi, onneksi mitään ratkaisevaa ei jäänyt tekemättä vaan hommat tuli hoidetuksi ajallaan.

Päänsärky on perseestä, migreeni suoraan alimmasta helvetistä. Se itää jossain selkärangan ytimessä ja hiipii sieltä vaivihkaa ylemmäs, kunnes tekee äkkihyökkäyksen joka pudottaa ihan samantien polvilleen. Ja kun se ei meinaa mennä pois. Tällä hetkellä olen niin lääkepöllyssä, etten tunne särkyä, mutta tiedän että se on siellä. Se ei ole mennyt yhtään minnekään, odottaa vaan että lääke lakkaa vaikuttamasta ja sitten se iskee uudelleen.

Typerä vaiva. Huomenna on onneksi perjantai.