Kiskan kikattajattaret...

Miksi edes orastavasti ärsyyntyisin näistä/heistä. Jokin siinä raapaisee. Siis kun istun vakipallillani kaffetta ryystämässä, ja sisään kopikopi-saapastelee kaksi ihanaista teinikikatusiän ylittänyttä neitokaista. Oisko se se perjantaisidukka vai mikä saa painottamaan kikattaen JOKAIKISTÄ lauseen sanaa, jolloin kuulijalle syntyy vaikutelma, että oli aivan AINUTKERTAISTA se miten silloin aikanaan uimahallista ostettiin jotain tietynmerkkistä karkkia...KIHIKIHIKIHI. Mutta vasta kimakalla volyymillä esitetty kommentti "Siellä häiden suunnittelupalaverissa pitää sitten JUODA. Ei voi olla selvinpäin kun on tottunut tähän JUOMIZZEEEN..." sai minut vilkaisemaan millaisia juojattaria siinä myyjätuttunsa puheilla oikein olikaan. Jaajaa, miusta nähen oisivat voineet olla sirpakoita 15-kesäisiäkin.

Onkohan heillä ongelmia? Pitäisikö edes olla? Miksi haluaisin, että jokin karu karvainen realiteetti kouraisisi heitäkin niin että hihitysinto hetkeksi laantuisi? Varmaan siksi, että itse nauran liian vähän tätä nykyä. Naurun aiheita on kotikentällä helvetin vähän, koska 82-vuotias kipsikätensä kanssa vaikertava rollaattoria kuljettava monisairas marttyyri harrastaa enemmän itkua ja vaikerrusta sekä marmatusta ja marinaa. Koska hän (= rakas äitini) ei ikipäivänä kritisoisi ketään, jolle MAKSAA tietyistä hoito- tms. palveluista, kaikki estoton soimaus ja räväkkä negatiivinen palaute tulee sensuroimattomana mulle. Tein niin tai näin, niin SE tulee joka tapauksessa. Olen aina ikäänkuin lähtökohtaisesti jo syylliseksi julistettu. Ja tietysti syyllinen olenkin, nimittäin siihen että olen syntynyt.
***
Ihminen, jota eniten tapailen, ei ole kaikkein hersyvin nauraja hänkään, enemmänkin (skeptikoiden tyyliin) puolisarkastinen piilohumoristi. Tosikoksikin sellaista voisi erehtyä luulemaan, kunnes saa sitä humouria raapaistua jostain kohtaa esiin. "Sorkkaraudalla", kuten hän itse tähän kohtaan sanoisi/sanookin. En jaksa olla kroonisesti kenenkään viihdyttäjä tai huvittaja tai piristäjä, mutta ainakin yritän keksiä keskusteluun sellaisia näkökulmia, joista mahdollisesti molemmat voisivat saada jotain ilovirikettäkin. Rapuihmisen ajoittain esiin tunkeva synkeänsävyinen melankolisuus tai huolekas raskasmielisyys voisi muutoin vaarantaa mielenterveyttäni, joka on ennestään huterana.

Tapaammekohan liiankin usein (useamman kerran vkossa jopa toisinaan), koska jotainhan voi silloin ruveta toisen ominaislaadusta ja ajatustavasta tarttumaan omaankin nahkaan... Noh. Ei kai liene niin hyper-vaarallista sekään; kunhan en pyri muovaamaan itseäni joksikin toiseksi tai mielistelemään/myötäilemään liikaa vain sen takia, että se ainainen viheliäinen hylätyksi tulemisen pelko on jossain taustalla vaanimassa. Hus pois! "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin".. Tuo ikiaikainen runoilijan näkyviin kirjaama tosiasia ei ole muuttunut aikojen saatossakaan miksikään. Ai että se AHISTAA. Ja sellainenkin epäilys kalvaa, ettei se ahista kaikkia ihan yhtä paljon kuin minua :((

Kirjoitettaessa soi Café Tropical-ohjelmaa, mutten vars. diggaa lattarimusaa