Ristus että voikin olla totaaliapatian sumentama päivä. Päivän "piti" olla jokseenkin merkittävä, koska rakas ja raivostuttava äitini (kaikkien kroonisten marisevien marttyyrien kuningatar) täyttää tänään 80 vuotta. Merkittävä on saavutuskin; etenkin kun HÄNEN äitinsä aikanaan lopetti tyystin hengittelemisen juuri kyseiset lukemat täytettyään. Siis samaisen päivän iltana. Ilmankos muori on ollut lievää törkeämmän ennakkopelon ja -paniikin vallassa sen minkä lukuisilta vaivoiltaan on jaksanut.
Aamu alkoi ärhentelyillä, koska vastoin tapojani ja tahtoani jouduin nousemaan aamupuuron syöntiin ennen YHDEKSÄÄ. Joku helkkarin onnitteludelegaatio änkesi puoliväkisin niin käsittämättömän varhain käymään. Painelin takaisin peiton alle, mutta päivä oli vääjäämättä pilalla. Valvoskelin pitkälle aamuyölle jäytävien polvikipujeni takia, joten unta kuulaan pitäisi yrittää ottaa sitten aamusta, jos sitä sattuu saamaan. Jos EI saa, pää ei lähde käyntiin ollenkaan. Humisevaa usvaa vaan. Juuri sellainen päivä, jolloin kömmin joskus iltapäivällä vaivalloisesti ovesta pihalle kiroten koko surkean mitättömän kivuntäyteisen ahdistavan elämäni :( Sitä ennen olin muorin hyörinän ohella ehtinyt vetää pikaraivarit muistamattomana tonttuilevan isäukon jutuista. Se on tosin jokapäiväistä, sillä Alzheimerin keralla elely ei oo heleppoo.