Ennen menin aina suhteesta toiseen ja rakastin huumaa, kun mä tunsin itseni niin ihanaksi ja rakastetuksi...sitten pari vuotta siten tajusin, että ei vika olekaan niissä muissa, vaan minussa. En olekaan niin ihana ja se kun tunnen itseni toisen kanssa hetken aikaa ihanemmaksi, onkin vain illuusio ja ohimenevä psykoosin kaltainen tila. Se havainto ja ongelman tiedostaminen jollain hiljaisella tavalla särki minut...tai ei varsinaisesti minua, vaan ne mun romanttiset unelmat siitä että tarvitsisin toista täydentämään minua, kun nimenomaan toisen kanssa huomasin miten paljon minusta puuttuu tai mitä minussa on liikaa. Tuli tunne, että jos laihduttaisin, lukisin enemmän kirjoja, olisin kunniahimoisempi, minulla ei olisi lapsia, en analisoisi, en puhuisi liikaa, tienaisin enemmän rahaa ja olisin hyvästä perheestä, niin silloin mies voisi välittää minusta, ja pelkkien puheiden sijasta ilmaista sitä myös teoilla ja valinnoilla. Päätin sitten työntää elämästäni tarpeeksi kauas sellaiset ihmiset, joille en koskaan tulisi riittämään sellainen vajukkina mitä nyt satun olemaan, itse kun kuitenkin olen aika tyytyväinen omaan elämääni, ja pidän itseäni taustani valossa jonkinlaisena menestystarinana. Asiat voisi olla niin paljon huonomminkin, joten en välttämättä kaipaa lähelleni sellaisia ihmisiä, jotka eivät sitä asiaa näe, eikä arvosta.
Itse silti koen muut yhtä ihanina kuin ennenkin, ja kyllä mulla on monta ihmistä, joita voisin sanoa rakastavani tai ainakin tykkääväni, juuri sellaisina kuin he ovat vikoineen kaikkineen, mutta ilmaisen sitä hillitymmin, ja joillekin en ollenkaan. Pidän aika huonosti yhteyttä muihin ihmisiin (helppo huudella yleisesti virtuaalisilla leikkikentällä, kuin soittaa ja häiritä toisen oikeaa elämää), mutta nautin suunnattomasti hyvistä hetkistä lasten ja ystävien kanssa silloin kun niitä sattuu olemaan. Vaikka toisaalta vaikutan hyvin avoimelta ja välittömältä, olen samaan aikaan hyvin suojautunut, ja ehkä vähän sellainen liukas saippua josta ei saa otetta...mutta se on itselleni helpompaa niin. Yritän päästä kaikista vanhoista käyttäytymismalleista eroon, jossa kuvittelin että mun pitää raahata perässäni jotain pelastettavien armeijaa...nyt tietyn itsekkyyden kautta voin paremmin ja mulla on täysi oikeus siihen.
Okei, kuulostaahan tuo aika pateettiselta...mutta jännä juttu tässä on se, että vaikka olen luopunut unelmista ja en enää ymmärrä toisia yli minuuteni rajojen, tai ole mikään rakkauden kerjäläinen, en koe itseäni millään tavalla masentuneeksi tai surulliseksi...oikeastaan mun elämässä on kaikki hyvin, ja näin sen on pitänyt mennäkin. Olen hyvin kiitollinen jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle, jotka ovat opettaneet mua katsomaan asioita toisesta näkökulmasta, ja samaa hetkien aitoutta haluan vieläkin. Mutta omistaa en halua, enkä mitään lupauksia jostain tulevaisuudesta...kun olin nuori aikuinen, mulle sanottiin että voi kun sä elät hetki kerrallaan, mutta nyt vanhemmiten sen pitää mennä juuri niin....tosin senkin teen pienemmällä liekillä kuin ennen. Mutta hetki on hetki. Vain hetki ja arvokas juuri silloin. Sitten tulee toinen hetki. Ja toinen, toisessa paikassa ja toisessa seurassa. Oikea välittäminen ei ole toisen omistamista, vaan myös irti päästämistä.
Mutta kai se että pitää muut ihmiset tietyn välimatkan päässä, on myös jonkinlainen illuusio...kun ei tule pettymyksiä, tunnen itseni paljon ihanemmaksi. Mä en vaan tarvitse siihen muita vakuuttelemaan sitä mun omaa ihanuuttani, kun on minussa paljon vähemmän ihanaanikin.
