Runosuolesta

Lohikäärme oli tuntenut Tiinan kolmevuotiaasta asti reaali-maailmassa. Kuumana vetenä hän poltti itsensä muotoiseksi kuvioksi tytön käteen, ikuiseksi arveksi. Tiina ei koskaan hävennyt palovammaansa, olihan hänellä lohikäärmeen muotoinen arpi jota muut lapset halusivat sivellen kokeilla...hän vaivautui kun joku halasi, mutta arven sively tuntui hyvältä. Hän mielellään kertoi tarinan jäljen synnystä, vesi kuumalla liedellä kattilassa, kattilan kahvassa reikä, sormi reikään, kiskaisu...hän ei itse muistanut tapahtumaa, joten joka kerta kertoi tarinan hieman eri tavalla, kertomus oli kuin veden pinta joka heijasti joka kerta hieman eri tavalla vaikka olisi seisonut samalla kohdalla rantaa.

Taika-maailmassa hän oli Tulennielijä-tytön uskollinen apulainen ja kahden todellisuuden välissä oleva sanansaattaja...jos oli tytön aika herätä reaali-maailmaan (mikä nyt yleensä on todellisuutta...häilyvä viiva kun totuus on subjekti) tiesi lohikäärme kertoa että nyt on aika palata. Jos taas Kuningatarpuu halusi saattaa tytölle tiedon että nukahtaessaan tulee suoraan hänen luokseen, lohikäärme viestitti sen hänen puolestaan jolloin arpea alkoi lievästi kihelmöimään ennen nukkumaan menoa.

Tarina jatkuu kunhan oma netti toimii taas, nyt kirjastossa

Pikku-Tiina ei kovinkaan helposti saa nukuttua, ja kun ei lähi-ympäristössä ole potentiaalista sadunkertojaa tai välttämättä edes kunnon aikuista samassa huoneistossa, päivän tapahtumat myllertävät hänen sisuksissaan kuin meren yllä myrsky. Pikku-sisko nuuskuttaa alasängyssä peitonkulmaa, hereillä hänkin mutta he eivät puhu toisilleen. Ovat hiljaa omissa maailmoissaan.

Äiti ei tullut kotiin tänäkään yönä...sisarukset söivät koulussa kyllä ison annoksen ruokaa ja iltapalaksi valmiiksi viipaloitua ruisleipää jonka päällä iso kasa sokeria. Mutta uni ei tule. He asuvat Ristinkalliolla levottomalla kerrostalo-alueella, talojen ja metsän välissä on iso paljas kallio ja kun sen kävelee läpi kuten Tiina yleensä koulun jälkeen, pääsee suojapaikkaan...Ristarin metsä. Tiinasta se on vallan ihmeellinen paikka joka tulee uniinkin silloin kun sattuu nukahtamaan. Hän juttelee linnuille, mustikan varvuille, siniselle taivaalle...mutta tärkein on Kuningatarpuu, vanha puoliksi kelottunut käppyräinen mänty joka Tiinan mielestä huokuu jotain syvää ja viisasta.

Jatkuu

Hyisen maan pintaa kerrosti sinisenharmaa usva...oli aamu, aurinko vasta venytteli ensimmäisiä säteitään taivaankantta pitkin. Kun oli saanut suoritettua joka-aamuisen jumppansa, treenatuilla säteillään hajoitti sinisenharmaan usvan...paljastaen ison puun alla nukkuvan pienen suurisilmäisen tytön. "Hmmm...aika herätä, aamut tuntuvat tulevan aikaisemmin nykyään Kuningatarpuu", tyttö sanoi. Kuningatarpuu hymyili. Hän piti tytöstä, oli ottanut hänet suojelukseensa 2013 kuunkiertoa sitten kun näki tyttöraasun kävelemässä yksin paljain jaloin nyyhkyttäen. Niin hän ojensi oksansa ja varovasti tyttö kiipesi sille...eikä kulunut kuin tovi kun tyttönen istuskeli lähes joka päivä heiluttaen jalkojaan ilmassa, keksien hassuja rallatuksia, kertoen huolistaan toisessa maailmassa. Kuningatarpuulla oli ristiriitainen tunne luukusta joka sijaitsi taivaankannen vasemmassa laidassa kierreportaitten yläpäässä...siellä oli toinen maailma, se jota aikuiset kutsuvat todellisuudeksi. Hän tiesi että auringon mennessä nukkumaan, pienen tulennielijätytön oli mentävä takaisin omaan maailmaansa, herättävä siellä ja koettava kaikki ne kauheudet joista tyttö puhui...mutta jos hän estäisi tyttöä menemästä, jäisi hän ikuisiksi ajoiksi Taikamaailmaan ja kadottaisi todellisuuden. Ei, ei hän voisi tehdä sitä, olla lohduksi vain...jatkuu huomenna