Runosuolesta

Miksi en mä nuorempana osannut jäsennellä niitä mustimpia tuntemuksia...nyt kun olen jutellut olostani lähimmilleni, yhtäkkiä tuntuu kuin se selässä oleva reppu olisi kevyempi...lisäksi tiedän ettei tämä tunne mitenkään uniikki ole, mun ystäväpiiri on siunattu ihmisillä jotka itsekin katselevat elämää laajemmin, että ei sitä ainoa äärilaitojen koluaja ole.

Nyt sitä vaan ajattelee että olisiko päässyt helpommalla jos silloin olisin osannut puhua...muistan kun silloinen ystäväni sanoi itkien että hänestä tuntui pahalta kun en luottanut...mä ajattelin vaan silloin etten viitsi kuormittaa läheisiä mun tunteilla enkä tajunnut että miten paljon aiheutin murhetta ihan sillä kun työnnän pois ja yritän selvitä yksin.

Mutta ehkä mun piti oppia vaan kantapään kautta ja menettämällä niitä läheisiä jotka eivät jaksaneet katsella sitä mun umpioitunutta itsevihaa, että mun täytyy itse antaa mahdollisuus luottaa ja päästää lähelle niin hyvässä kuin huonossa.
Ja sitten mun on opittava olemaan enemmän aktiivinen ystävieni suhteen myös hyvässä kuin huonossa...uppudun välillä liikaa tähän arkeen mitä pyöritän...että siinä mielessä city on aika hyvä keksintö, koska täältä olen saanut sydänystäviä ja oman kullan, tuolla oikeassa elämässä taidan vaikuttaa aika särmikkäältäkin enkä ihan niin yhtä helposti lähestyttävältä...täällä taas on voinut kirjoittaa niitä tuntojaan että tulee se herkempikin puoli esille eikä aina vaan ne särmät. Tai jotain.

Kiitos enivei mun mussukat <3

Paino tippunut useamman kilon, jotain positiivista tässäkin alakulossa. Tein eilen huvikseni netissä masennustestejä ja vakavaa sieltä tuli, että pitäisi mennä lääkärille.

Mutta nämä testit ovat yleensä yhteyksisssä lääkefirmoihin ja aina ratkaisu toisen masennukseen on oikea lääkitys, taidan jättää väliin...mun mielestä mun kuuluu tuntea näin enkä missään nimessä aio koskea minkäänlaisiin masennuslääkkeisiin joiden tarkoitus on vaimentaa niitä kielteisiä tunteita. Mutta tulevatko ne käsitellyiksi silloin? Mä taas koen tämän olevan jonkinlainen viesti mun keholta että olen tuhlaillut mun energioita ja nyt pitäisi oikeasti olla hetken säästöliekillä...en mä kielteisiä ajatuksia pelkää, osan osaan jopa erottaa täydeksi humpuukiksi.

Kuulun siihen ryhmään joilla konkreettinen valon väheneminen vaikuttaa mielialaan...viime syksynä ei tällaista ollut, mutta se johtui siitä että oli sen verran haasteellista että selviytymisenergiat olivat käytössä...oli pakko vaan painaa ja painaa.
Nyt taas kaikki ei ole mun varassa vaan...mulla on enemmän ystäviä, ihana kulta, hyvät lapset...asiat paremmin kuin hyvin vaikka tietysti nyt tilassa tulee ajatuksia että minusta ei ole iloa kenellekään saati tueksi ja turvaksi, että nyt kun en ole niin vahvoilla, mut hylätään ja jään yksin kuten aina ennenkin...mutta ne ovat vain juuri niitä negatiivisia ajatuksia ja pelkoja jotka jollain ihmeellisellä tavalla osaan erottaa että ne kuuluvat tähän tilaan. Siperia opettaa.

Mun TÄYTYY vaan joka aamu herätä ja arkisin jaksaa mennä töihin...ja vaikka haluaisin vaan maata sängyssä, mun on mentävä kullan luokse tai tavattava ystäviä...en voi vaan vetäytyä omiin oloihin vaan mun on juteltava lasten kanssa ja oltava kiinnostunut heidän asioistaan...

Mutta koen että vaikka menee täytymiseksi ja itsensä pakottamiseksi, uskon että se on juuri sen mitä olen itsestäni oppinut. Aina ei kannata tehdä niin miltä sisältä tuntuu vaan pyrkiä mustimpana hetkinäkin ajattelemaan kokonaisuuksia. Mä olen nyt aikuisempi ja oppinut ettei voi tehdä niinkuin sillä hetkellä haluaisi...tulen kuitenkin loppupeleissä onnellisemmaksi kun pakotan itseni näkemään muutakin kuin sen hetkittäisen oman olotilani.

Enkä myöskään aio mennä lääkäriin valittamaan mun masennusta...parempi että suhtaudun tähän juuri siten että nyt on otettava rauhallisemmin, kuin se että olisin sairas. Mun mielestä koko lääketiede on mennyt vinoon siinä että ihmisille opetetaan miten se on sairaus joka hoidetaan lääkkeillä.
Saan allergisen reaktion siitäkin miten joku joku Kristian Meurman vinkuu että joutuu syömään masennuslääkkeitä koko loppuelämän...juu, niinhän minullekin sanottiin ja sairastuin vielä pahemmin...SSRI-tyypin lääkkeillä sivuvaikutuksina mm. itsemurha ja mania.

Joten piruuttanikin nyt ajattelin kokeilla miten vakavasta masennuksesta voi selvitä pelkästään siten että jos ne ajatukset ovat kielteisiä ja lohduttomia eikä jaksaisi tehdä mitään tai mennä mihinkään, niin mun täytyy...rakastan mun lähimmäisiäni ja täytyy myöntää että se kun pyrkii ajattelemaan kokonaisuuksia, vaikuttaa muutaman tunnin...aivan kuin jokin mieto rauhottava.
Ja kun vaan pakotan itseäni muiden seuraan ja töihin ja vaikka ajattelisin kielteisesti ja tuntisin oloni turhaksi ja voimattomaksi, ajattelen että se on vain tämä syksy...tuttu juttu...että helmikuussahan tämä helpottaa viimeistään.

Ps. Tämä on tosiaan minun näkemys. Jos joku haluaa väitellä siitä täällä, niin pyydän käyttämään tilannetajua....ei nyt jassa.

Onhan tämä ollut kytemässä muutaman kuukauden ...en oikein itsekään tiedä mistä se johtuu koska nyt ei erityistä syytä ole. Jotenkin vaikeaa luoda kontakteja muihin ihmisiin tai pitää yhteyttä...en ole ollut kovin sosiaalinen, pahoitteluni siitä kavereille.
Tai no, moni pahoittelee ja hali hali pusi pusi koita jaksaa mutta jää jotain puuttumaan...aivan kuin kaikki jättäisivät aina sanomatta jotakin ja se häiritsee koska vaistoan sen.
Jotenkin tuntuu siltä ettei mulla niitä todellisia ystäviä ole oikeastaan ollenkaan jotka olisivat kiinnostuneet mun hyvinvoinnista yhtä paljon kuin omastaan...yksikin tuttu ihmetteli että miksi en ole kertonut hänelle että seurustelen, mutta aina kun näimme, käsittelimme hänen eroa niin tiiviisti että en edes itse tajunnut ettei ole rakoa kertoa että mitä mulle kuuluu...ei sitä edes kysytty enkä tullut ajatelleeksi että voisin vaikka huutaa ne omat ajatukseni, jotenkin sitä itsekin keskittyi pohtimaan toisen elämäntilannetta.

Mutta mistä olen kiitollinen, nykyisestä ihmissuhteestani...aina kun näen hänet, mun olo on helpompi ja jotenkin sitä vähän unohtaakin oman alakuloisuutensa joka pahenee sitä mukaa kun valo vähenee. Tuntuu että ajattelen paljon kriittisemmin...en töissäkään ole tyytyväinen ja kyllästyttää koko sairaala, vaikka muuten työstäni pidänkin...ehkä siihenkin suhtaudun välillä liian intensiivisesti, mikä voi ärsyttää muita ihmisiä...mutta toisaalta olen ajatellut että se ei ole mun ongelma...pitääkö sitä itseään muuttaa jos tarkoitusperät ovat kuitenkin pohjimmiltaan hyväntahtoiset.

No...pitäis varmaan käydä jossain juttelemassa ettei tilanne mene pahemmaksi ja vaikuta mun läheisimpiin ihmissuhteisiin...täytyy muistaa ajatella niin että voin olla itsestäni ylpeä...olen sairastanut vakavan masennuksen monesti itsetuhoisuuksineen...että ei mulla nyt mitään sellaista ole tosiaan, kun koti-asiat kuitenkin kukoistaa ja elämänhalua on...että siinä mielessä olen persoonana eheämpi ja kypsempi.

Enemmän tämä tuntuu olevan jonkin sortin uupumusta jota on kestänyt jo jonkin aikaa, kehittynyt siellä enkä ole oikein pystynyt sitä käsittelemään kun pitää aina keskittyä enemmän muiden juttuihin ja muiden auttamiseen...koen pelkän valittamisenkin aika kiusallisena eikä siitä sitten mitään sen syvällisempää keskustelua synny...mäkin tarvitsisin sellaisen kaverin jolla olisi tarepeuttisia ominaisuuksia ja joka röyhkeästi vain sanoisi mitä hän on mieltä ja mikä saattaa johtua mistäkin ja mitä saatan tehdä ehkä väärin...on ihan tyypillistä että itselleen sitä on sokeampi. Mutta monesti vaan tuntuu siltä että kaveritkin jättää sanomatta juuri sitä mikä saattaisi olla mulle hyväksi...

Tai no, ehkä tuo oli väärin kuvattu että pitäis olla terapeutin ominaisuuksia...ei mua tarvitse alkaa mitenkään hoitamaankaan, ei todellakaan. Mutta ehkä sitä enemmän kaipaisi sellaista välitöntä vuorovaikutusta, peilejä ja heijastetta tähänkin suuntaan, koska joskus tuntuu ettei vaakakupit ole ihan tasan.
Kai se on sitten jonkinlaista itsekkyyttäkin, tai sitten jostain syystä mulle ei vaan uskalleta sanoa sitä mitä ajatellaan, ajatellaan etten loukkaantuisi tai muuta paskaa...en mäkään ajattele loukkaantuuko toinen jos sanon sitä mitä ajattelen, kunhan tarkoitus on hyvä ja tulee suoraan sydämestä.

Että ihmiset saa musta otteen, antaa mun kertoo mitä mä näen ja mitä ne näkee ja silti siihen liittyisi se että kaikki on niin suhteellista, totuus on subjekti ja käsitykset muuttuu.

Puusilmä-allergia. Hei tyypit, missä teidän sydän on...mulla se sykkii, epäsäännöllisesti, bradykardiaa kuulemma mutta ei se mitään.

Hän kysyy että mitäs sitten kun et jaksa mua katsella
vastasin että voinhan mä mennä leikkaamaan vaikka nurmikkoa
mutta siitä olen varma että hetken hurma ei ole mun juttu
tuntuisi hyvältä kun ylä- alamäessä rinnalla kulkisi jo muutenkin tuttu
jota mä en jättäisi siksi että joskus olisi ankeaa
tai arkirutiinit stressaisi ja välillä meno laimeaa
ei se vaihtamalla parane, sen mä olen jo oppinut
en ole tyhjä paperi, elämänkoulua kolunnut
että osaisin arvostaa jos olisi jotain mistä kiinni pitää
ei mun rinnassa syki kertakäyttösydän, kaikki tai ei mitään
ja jotenkin monesti on tuntunut että minut on tulkittu väärin
kun vaikutan niin villiltä ja vapaalta, kierin pyörin ja häärin
että olisin vain hetken hupia ja seuraa kun ei pysy paikoillaan
mutta todellisuudessa on mullakin vaikeaa ollut oppia luottamaan
että joku oikeasti haluaisi kanssani olla ja sitoutua
antaa omaa tilaa ja silti yhteen nivoutua
kun en ole kovin perinteinen nainen
myönnetään että ehkä hieman erilainen

Että kyllä mä jaksaisin vaikka loppuelämän katsella naamaa samaa
ei se ole ollut aina oma tahto kun on joutunut vaeltamaan
voisi muutenkin ihmiset oppia näkemään eri puolia
ja ymmärtämään että on kuitenkin joku joka voi omaksi huolia
eikä mikään voisi enää erottaa
kun yhdessä on kynnetty maa joka kasvaa
niin rikkaruohoja kuin kauniita ruusuja
ja nähtäis enemmän sitä kokonaisuutta
kuin mietittäisiin omaa tai toisen pikkuvikaisuutta
Lasi on puoliksi täynnä, niinhän sitä sanotaan
ei vaikeinakaan hetkinä toinen menetä arvoaan