Aina mä vaan pohdin =)

Vuoden aikana olen kokenut isohkon rakkauden, yhden ihastuksen ja lievempiä muita varmaan ehkä yksi kappale joka on jotain liikauttanut kuplaksi paljastuen sekin...nyt huomaan että olen kokenut ihan liikaa, liian nopeita käännöksiä...vaikka olisikin mielenkiintoisia ihmisiä ympärillä, en varmaan sitä huomaisi koska olen jotenkin ollut pää niin pyörryksissä.

Vaikka olenkin luonteeltani optimismiin taipuvainen, täytyy sanoa että aika paljon pettymyksiä ollut viime aikoina...en niistä viitsi tänne edes kirjoittaa. Tai oikeastaan edes voi. Ei pysty. Siviilissä teen välillä aika rankkaakin huumoria omasta elämästäni, mutta siellä jossain koomikon naamarin alla pikkuisesti vihlaisee.

Olen ominaisuuksiltani enemmän sellainen yhden miehen nainen joka vihtyisi samassa suhteessa toisen kanssa niin pitkään kuin mahdollista, mieluummin elämän loppuun saakka...siksikin alkaa nyt tuntumaan että tarvitsen toipumisaikaa, iski jotenkin stoppi mitä tulee siihen kumppanin etsimiseen...en mä vaan pysty siirtymään henkilöstä toiseen kivuttomasti ja helposti.

Olen vasta kuukauden ollut sinkkuna ja tuntuu siltä että tarvitsen nyt toipumiseen aikaa etten kanna traumasäkkiä suhteesta toiseen ja kuorma vaan kasvaa...edellisessä suhde-yrityksessä varjosti se kun sitä edellisessä suhteessa matto vietiin alta...sellaista mä en halua.

Kun mä joskus taas ajaudun suhteeseen, haluan etten mä tunne sen säkin painoa raskaana...kuitenkin pelkäisin, vaikken sitä näyttäisikään. Sitten on oikeastaan turha haaveilla yhteydestä, jos en voi kertoa siitä miten mä pelkään ilman että toista alkaa pelottamaan myös. Ja ihmisillä kun tahtoo olla se että sen sijaan kuin tukisivat toisiaan, etääntyvät...

Ok...jotkut osaavat ottaa suhteet kevyesti ja pinnallisesti, etsivät sitä suurta onnea ja autuutta...mutta mä en usko siihen että se löytyisi kuitenkaan siitä että on suhteessa. Vaikka olenkin joskus joiltakin kuullut että olen jollakin tavalla puoleensavetävä persoonallisuus, huomaan että psyykkisesti olen vähän kiinni...prosessoin.

En olisi ymmärtänyt tätä, ellen olisi käynyt treffeillä erään mukavan ihmisen kanssa...pureskelin monta päivää ja yritin saada ajatusta kiinni...kunnes tulin siihen tulokseen että vaikka kohtaisin Ukko Ylijumalan joka olisi Itse Täydellisyys, en voisi hypätä oravanpyörään. En ennen tätä kohtaamista edes tiennyt että voisin ajatella näin...ehkä mä olen ennen painanut vaan menemään enkä kuunnellut omaa intuitiotani...toive toisesta ja unelmat ovat painaneet vaa'assa enemmän.

Jos mä nyt taas hyppäisin rakkauden toivossa johonkin suhteeseen ja kokisin taas pettymyksen tai jokin menisi vikaan, pelkään että se veisi multa energiaa...koska nyt jo muutenkin on ollut turhan tuulista...luvattoman tuulista. Haluan rauhaa...en pätkäsuhteitten sarjaa, en sovellu kevyeeseen deittailukulttuuriin. Sen verran psyykkisesti monikerroksinen tapaus...