*huokaus*

Mä mietin mun paranoidista skitsofreniaa sairastavaa pikkusiskoa...vaikka siskolla on ihan normaali älykkyys ja joissain asioissa hän on jopa lahjakas, niin pienestä pitäen hän oli sellainen kuin ei haluaisi olla läsnä...pienenä ja vaaleana lettipäänä käpertyen nurkkaan, kun hänen vilkas ja tempperamenttinen rämäpääsiskonsa krossaili pyörällä ja hakkasi vittuilevia poikia keltaisella Nils Holgersson-olkalaukulla.

Myöhemmin se läsnäolon haluttomuus alkoi tuntua jo valinnalta...sairastuminen antoi siskolle helpon tien käpertyä laitokseen muiden hoidettavaksi, kun mä taas en koskaan ajatellut etteikö hän pystyisi nousemaan takaisin omille jaloilleen ja taistelemaan. Mä olen syntynyt taistelijaksi, ja jotenkin se leimaa niin vahvasti omaa ajattelumaailmaani että se vaikeuttaa ymmärtämään niitä, jotka eivät jaksa...vaikka pitäisi kunnioittaa sitäkin. Minusta vaan elämässä ei kuulu päästä helpolla. Siinä jättää tekemättä tai ajattelematta jotain olennaista.

Enkä helpolla pääsekään. Kun eilen vedin pulkalla 13-vuotiasta poikaani pulkalla ison raskausmahani kanssa ja edellisenä yönä oli ollut rajuja supistuksia, vatsatauti ja 38,3 astetta kuumetta, niin sanoin hänelle että nyt perkele taistellaan ja hoidetaan homma pois alta. Niin minä sitten elimistö totaalisen kuivuneena vedin pojan pulkalla pysäkille, siitä nostin linja-autoon, taas pysäkiltä kohti Meilahden sairaala-alueen sisäpihaa...sitten törmäsinkin mukavaan tuttuun osastonhoitajaan joka veti poikaa pulkassa puolestani lastenklinikan nurkille, siitä taas tuntikausien odottelua, röntgenkuvausta, ikäviä uutisia että nilkka on todellakin murtunut ja taas odottelua että pitääkö leikata. Nippa nappa vältettiin leikkaustuomio ja poika itki ja nauroi samaan aikaan ja halasimme. Vaikka olin ensin häntä kovistellut että nyt ei aleta draamailemaan ja suremaan ja nyt taistellaan ja hoidetaan homma kuntoon enkä ensin niin myötätuntoiselta pintapuolisesti vaikuttanut, kun odotimme viimeistä röntgenkuvaa, poika sanoi pyörätuolissa istuen:" Äiti, sinä olet hyvä äiti".

En minä aina siitä tiedä...olen tehnyt paljon virheitäkin. Mutta se mun taistelutahtoni johtuu siitä että välitän mun rakkaista. Vaikka läheiset vievät voimaa, he myös antavat sitä ja ylipäätään elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Olisinhan minäkin aikoinaan käpertyä mun omiin mentaalisiin ja fyysisiin häiriöihini, mutta mitä se mun läheisiä auttaisi. Perkele.