Laitan koneen kiinni...

Ja alan katselemaan televisiota...poika tulee nukkumaan mun viereen.

Olen tavallaan läsnä, tavallaan en. Outo olo, eksistentialistinen tyhjyys. Kaipuu. Hiukkanen hiukkasten joukossa. Yksin äärettömyydessä. Silti rakastettu...jotain puuttuu kuitenkin.

Sellainen jolle mä voisin sanoa että se on oikeassa...nyt kaipaisi jonkinlaista peiliä, vahvaa ihmistä joka ei ihailisi mua, yrittäisi miellyttää, vaan kaikki jotenkin olisi sellaista luonnollista olemista. Sanoa paukauttaisi kaiken suoraan, silti kunnioittaisi. Mutta ei niitä koiran silmiä, ei kuplat kestä.

Mutta kun mulla on nämä muurini...olis hyvä kun joku jolle mä vähän näyttäisin vihreää valoa, veisi mua kuin pässiä narussa ja olisin ihan tyytyväinen. Olisi kivaa jos ei ajattelisi välillä ollenkaan.