Olipa kerran...

...tyttö joka keräsi pieniä pyöreiksi hioutuneita kiviä punaisen hupparinsa etutaskuun. Kun hän kosketti maata, hän tunsi elävänsä...hän hengitti ympäröivää ilmaa ja kuunteli hiljaa puiden vastauksia laulaville linnuille. Yhteys. Harmonia. Sopusointu.

Kun hän oli ihmisten ympäröimänä, hän taas tunsi kutistuvansa. Ihmisissä ei ollut samanlaista selkeyttä kuin luonnossa, vaan he olivat etääntyneet jopa itsestään. Hän näki heidät ohjelmoituina omiin käyttäytymiskaavioihinsa, ja tunsi oikean yhteyden puuttuvan...he puhuivat sanoja ilman sanomaa. Sanoja joiden alla oli liikaa tarkoitusperiä ja laskelmoituja vaihtoehtoja.