Syväpohdintaa

Ehkä mun ei tätä pitäisi täällä kertoa kun muutenkin olen ollut vähemmän avoimempi oman elämäni suhteen kuin aikaisemmin...

Olen ollut aikaisemmissa ihmissuhteissa ylioptimistinen, hehkuttanut liian varhain sellaista mihin toinen ei olekaan yhtä vahvasti sitoutunut kuin on antanut ymmärtää, ja sormien läpi on tultu katsottua myös enemmän kuin tarpeeksi. Mun luonteessa on ollut tietynlaista impulsiivista heittäytymistä ja tykkään tykätä...sellainen hurjapäinen heittäytyjä joka välillä on ymmärtänyt liikaakin oman minuuden kustannuksella. Sitten kun olen tajunnut asioita liian myöhään ja tavallaan laskeudun sieltä ah niin rakastavasta maailmastani, tajuan olleeni totaalisen naivi sokea tyttö.

Se että olen tipahdellut pilvilinnoistani aika usein, ei välttämättä ole aina sen merkki että edeltävät kumppanit ovat olleet paskoja...kyllä nyt näen ihan omassa toiminnassakin jotain sellaista mitä ennen en ole ehkä nähnyt. Olen tykännyt tykätä ja ollut joissain asioissa liian vaatimaton...mikä toisaalta kuulostaa aika absurdilta koska voimakas taidan muuten persoonaltani olla.

Kyllä mä ymmärrän miksi mun ylitseni on kävelty...koska olen antanut sen tapahtua. Kyllähän mä lapsena rakastin mun vanhempianikin vaikka ei ehkä olisi ollut aihetta. Jos mun äiti hakkasi mua, en osannut ajatella että hän ei saisi tehdä niin, vaan että se oli oma vikani ja minulle oikein.

Kun mun lapsuus oli aika vaikeaa, opin mielikuvituksella paikkaamaan sen mitä multa puuttui...tavallaan kaunista mutta nyt vasta yli kolmekymppisenä alan oivaltamaan että se keino mikä auttoi mua selviytymään niistä ajoista, ei toimi tänään. Mä en voinut valita niitä ihmisiä joiden parissa olin lapsena, mutta nyt mun elämä muodostuu mun omista valinnoistani joista on opittava ottamaan vastuu...realismi. Oman itsensä kunnioittaminen ja rajojensa tiedostaminen sekä niiden esilletuonti.

Mä sain aika rankan opetuksen elokuussa ja olen kantanut kaunaa sisimmässäni vaikka suu tahtoisi kieltää. Olen ollut katkera...mutta nyt tajuan...taisin saada sellaisen opetuksen joka tulee kantamaan mua pitkälle. Mun täytyy oppia erottamaan se mun sisäinen maailma ulkoisesta, en saisi lähteä paikkaamaan epäkohtia mielikuvituksella sen sijaan että rohkeasti selvittäisin toiselle omat rajani ja todelliset tunteeni. Yhteys tulee aidosta vuorovaikutuksesta ja vaikka olen aina haaveillut siitä, en itsekään ole ollut siihen valmis vaan pitänyt kiinni niistä selviytymiskeinoista jotka opin lapsena. Mutta kun mä en ole lapsi enää.

Olen tuntenut viime aikoina jonkinlaista pelkoa siitä kun olen viettänyt aikaani erään mukavan ihmisen kanssa...mutta jotenkin on helpottanut se kun on ollut tavallaan lupa olla sellainen kuin on, ilman että tulisi mitenkään tyrmätyksi tai vältellyksi...sen sijaan kuin olisin hehkuttanut ja liidellyt korkeuksissa kuten ennen, olenkin sanonut mitä tunnen...ennen olen jotenkin ollut sokea omille tuntemuksilleni, aivan kuin en hahmottaisi niitä...enkä olekaan. Olen ollut vain niin huumassa kunnes tulee krapula.

Nyt kun tajuan entisiä kaavojani ja ymmärtämisen vammaani, on yhtäkkiä levollisempi olo...päästän irti niistä keinoista joita tarvitsin skidinä ja elämysten sekä ravistavien kokemusten ja tunteiden sijaan opettelen olemaan intuitiolle uskollisempi.

Ja tähän lopuksi japanilainen sananlasku...

"Odota iltaan ennen kuin ylistät säätä"