Viikonloppu...

En ole selittelijä vaan yleensä sanon mitä tunnen...mutta on se jännä juttu kun sitä tuntee niin eri tavalla eri ihmisten kanssa. Olen käynyt treffeillä ja ajatellut että olen varmaan jonkin sortin sitoutumiskammoinen...vaikka tyyppi olisi ihan kivan näköinen, mukava, fiksu ja sydämellisen tuntuinen ja kaiken järjen mukaan pitäisi kilkuttaa isoilla kelloilla, en ole kuullut mitään erikoista. En ole osannut ajatella että vika olisi siinä toisessa, vaan siinä että olen kokenut vähän liikaa pettymyksiä ja sen vuoksi varautunut.

Kilinvitut...tapasin ihmisen joka laittoi sukat pyörimään jalassa. Kyse ei ollut varsinaisesti siitä oliko hän kivan näköinen, mukava, fiksu ja sydämellinen...tottakai hän siltä vaikutti...mutta se pisti ne kellot kilkuttamaan kuinka luontevaksi mä tunsin oloni hänen seurassa. Olen jollain tavalla vähän jännittäjä...höpötän liikaa, puhun vaikeasti...mutta nyt vaan olin ja nauroin. Huomasin että toinen puhui enemmän kuin minä, siitä pidin ihan mielettömästi <3

En mä olekaan viallinen...kyllä mä pystyn ihastumaan kun on yhteinen kieli ja toinen yhtä valmis suhteeseen kuin minä itse...ehkä se entinen epävarmuuteni oli tavallaan sen toisen epävarmuutta minkä aistin eikä toinen ole ollut mulle sopiva...nyt vaan tuntuu hyvältä eikä pelota.

Uskomatonta, mua ei pelota...vaikeuksia tulee, mutta jos on näin vahvasti latautunut alku, eiköhän sekin lupaa jo jotain...