Voi kyynel...

Katsoin äsken leffan suloinen marraskuu...en ensin oikein pitänyt siitä...Keunu Reeves on aina ollut mulle vähän sellainen yhden ilmeen näyttelijä.

Leffa kertoi sekopäänaisesta joka opetti työkeskeiselle miehelle elämän tärkeitä arvoja, hetkessä elämistä, välittämistä, toisten kunnioittamista...naisella kun oli tapana hankkia kuukaudeksi hoitoja, tehdä niistä parempia ihmisiä ja lähettää matkoihinsa...tän tyypin se nimesi marraskuuksi.

Mutta se nainen rakastukin siihen mieheen...joka alkuvastustuksen jälkeen rakastui myös ja jopa kosi...mihin nainen ei suostunut. Hän kun oli jättänyt kertomatta että hän sairastaa non hopkins (miten se nyt kirjoitetaan) lymfoomaa ja jättänyt hoidot kesken. Mutta onneksi homotransvestiittipariskunta asuu alakerrassa, jotka sitten kylvettää tätä naista.

Joo. Mutta leffan lopussa mua alkoi itkettämään...kai mä jotenkin samaistin itseni siihen naiseen joka elää hetkessä, on luova, vähän hullu ja reikäpäinen ja välittää muista. Mutta miten silti itselleen ei soisi onnea...

Byhyy byhyy. Heh...