Vuoroviikkovanhemmuus

Toisaalta olen iloinen että nuorimmallani on rakastava isä ja yhteishuoltajuus toimii paremmin kuin hyvin...ja nyt on menossa ensimmäinen viikko siten, että päävastuu hoidosta on toisella vanhemmalla. Minusta on ihanaa vähä-isäisenä katsoa tyttäreni riemua kun näkee isänsä, ja kahdesta kodista huolimatta hän on tasapainoinen ja onnellinen lapsi. Mutta...

Minä. Mä en osaa iloita siitä että voin joka toinen viikko harrastaa, tai vaikka nähdä ystäviä ja käydä ehkä treffeillä. Jostain syystä olen tunkenut pääni omaan perseeseeni, ja olen surullinen...enkä ymmärrä miksi. Olo on jokseenkin lamaantunut niin että fyysisestikin väsyttää, vaikka välillä voinkin nauraa ja olla iloinen ihmisen kuori...mutta sisältä olen surullinen vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kaikillahan on asiat todella hyvin, itsellänikin...mutta silti yllätän itseni jopa itkemästä miten olen muka niin yksin...enkä edes ole. Olisihan minulla menoa ja vientiä, mutta olen nyt näköjään halunnut tunkea pääni perseeseen ymmärtämättä miksi niin teen. Ihminen itse on onnensa suurin este, ja rationaalisella tasolla ymmärrän sen...mutta se tunne on kuin kuin märkä saippua josta ei saa otetta.

Mä en kuitenkaan sure varsinaisesti sitä, että olen vain vuoroviikoin vastaava vanhempi, pikemminkin siitä olen iloinen että meillä asiat toimii ja osaan sen erottaa irti omasta tunnetilastani. Sen sijaan suren sitä, että nyt en voi käyttää elämäntilannettani tekosyynä sille, että välttelen kaikkea ihon alle menevää, vaikka kaipaan todella paljon, niin paljon että sattuu. Jostain syystä yli kahden vuoden aikana olen romuttanut kaiken uskoni siihen, että joskus osaisin ja uskaltaisin päästää jonkun ihmisen lähelleni...taidan omille ystävillenikin olla nykyisin etäinen. Monesti mua on tänä aikana sanottu jopa ujoksi, mitä en todellakaan ole...mutta tuntuu kuin tietoisuuden teennäinen verho olisi revitty alas, ja jäljelle on jäänyt vain harson ohut minuus, joka ei tiedä mistään mitään eikä luota mihinkään eikä kehenkään.

Todennäköisesti tilanne ei kuitenkaan ehkä ole niin dramaattinen...kunhan taas vaan suurentelen, että muuten rauhallinen ja tasainen elämäni tuntuisi edes jossain. Hyvinhän mulla kaikki on, ja mun rakkailla myös. Pitäisi olla kiitollinen siitä, eikä murehtia itse rakentamiaan muureja.