Kamalan nopeasti tuo aina on vierähtänyt. Kolme vuotta sitten olin muuttanut ensimmäistä kertaa elämässäni yksin asumaan. Kesti oman aikansa tottua siihen, ettei ollut ketään jonka kainaloon käpertyä iltaisin nukkumaan.
Rupesin jo itseasiassa perjantaina miettimään mun viimeistä kolmea vuotta ja tajusin, että sinä aikana on tapahtunut ihan helvetisti asioita. Suurin osa sellaisia, joita ei toivoisi tapahtuvan pahimmalle vihamiehelleenkään. Mulla on joku ihme tapa piilottaa alitajuntaan kaikki pahat asiat. Ja välillä, jos on allapäin, niitä asioita alkaa pohtimaan. Miten tuollaisia asioita voi edes käsitellä? Olen niistä toki jutellut ystävieni kanssa, muttei niitä siltikään pysty unohtamaan.
Eilen juttelin ystäväni kanssa ja hän ihmetteli sitä, miten pystyn olemaan erään ihmisen kaveri, joka teki mulle tosi paskan tempun. Hän olisi kuulemma tuollaiselle ihmiselle helvetin katkera ja luultavasti hänen tekisi mieli tappaa se. Sanoin, etten osaa olla katkera siitä asiasta, koska se on tapahtunut eikä sitä voi muuksi muuttaa. Jotain hyötyä "huonosta" muistista sentään on, että pystyy sysää syrjään tuollaisia asioita. On mulla yksi ihminen jota vihaan niin paljon, että mun tekisi mieli oksentaa hänet nähdessäni, ja hänen tempauksiaan en halua edes unohtaa. Koska se mitä hän teki mulle, toimii hyvänä muistutuksena sille, etten saa olla turhan sinisilmäinen ja hyväuskoinen ihminen. Enkä sitä enää ole. Taidan kyllä hieman kaivata tuota piirrettä itsessäni.
Sen olen kyllä itsestäni huomanut, että viimeiset kolme vuotta on muuttanut mua ihmisenä todella paljon. Musta on tullut kyynisempi. En kai mä ole koskaan ollutkaan mikään tunneihminen, siis sellainen joka on ihan lovena ja näkee punaisia sydämiä joka paikassa ja ei näe ketään muuta kuin sen oman rakkaansa. En ole sanonut R-sanaa kenellekään yli kolmeen vuoteen, tarkalleenottaen kolmeen vuoteen ja yhteen kuukauteen. Jotenkin tuo sana on mulle niin voimakas, etten sitä pysty sanomaan ilman että sitä tosiaan tarkottaisin.
Mutten kyllä taida edes tietää mitä rakkaus edes on, en edes tiedä olenko oikeasti ollut koskaan rakastunut. Tai kuten Leonhartin blogiinkin taisin kirjoittaa, että mulla on liian suuret vaatimukset rakkaudesta, että kuvittelen sen olevan jotain suurta ja ihmeellistä. Eikö se riitä, että toisesta välittää ja haluaa olla hänen tukenaan? Tarvitseeko sitä tuntea perhosia vatsanpohjassa vielä vuosien jälkeen ensi huumasta?
Tulipas "syvällinen" tilitys, pitää lopettaa, ettei mene turhan henkeväksi:)
