Kävin hakemassa Pedon "evakosta". Mulla oli selässä reppu, toisessa kädessä tuollainen perässä vedettävä "mummon laivareissulaukku" ja toisessa kädessä kissan kantokoppa. Tappelin tuon kantokopan kanssa tovin ennen kotia lähtemistä ja sanoinkin kaverilleni, että ihan varmasti kissa tulee karkaamaan, kun se ovi oli jotenkin löysän oloinen(ei pysynyt kiinni laisinkaan). Sain kuitenkin aikaan klik-äänen, kun tajusin erään kiinnitysklipsin olevan auki ja kuvittelin, että ongelma ratkesi sillä - ja se ovi vaikutti olevan tukevasti kiinni, tuon äänen jälkeen.
Lähdin lyllertää kohti 7:n ratikkapysäkkiä. Hiki virtasi ja aurinko porotti taivaalla, haaveilin mehujäätelöstä ja jäähileisestä mansikkasiideristä ja hymyilin. Suojatien kohdalla kävelytien valot vaihtuivat punaiselle, kuten minun tuurillani voi olettaakin, ja näin ratikan porskuttavan hiljalleen kohti pysäkkiä, jolla mun pitäisi jo olla. Odotin että autot ajavat suojatien ohitse ja lähdin käppäilemään ratikkapysäkille, laskin tavarat hetkeksi maahan ja kun rupesin kikkailemaan tämän perässä vedettävän laukun vetokahvaa, näin sivusilmällä mustan puikulaisen hahmon vetävän maastojuoksua ratikkakiskoilla. Katsoin kissan kantokoppaa ja tajusin, että tämä hahmo on Peto. Huusin PERKELEEN PERKELE ja Peto Perkele. Ratikkapysäkillä olleet tapaukset luultavasti ymmärsivät kiukkuni, eivätkö toivon mukaan pidä minua ihan tärähtäneenä tuon episodin jälkeen - en meinaan tajunnut katsoa, kuinka monta tuttua siellä oli.
Juoksin kissan perässä ja se ylitti ajotien. Näin sen juoksevan erääseen puistikkoon ja palasin hakemaan tavarani pysäkiltä ja säntäsin kissan perään.
Näin Pedon käppäilevän ripeään tapaansa aidan reunaa ja sain napattua häntä hännästä kiinni. Tapeltiin kynsin ja hampain, mutta sain hänet hirveällä onnenkantamoisella koppaan takaisin, tosin ei hän siellä viihtynyt kuin muutaman sekunnin kun jo taas karkasi, koska en saanut kopan ovea kiinni. Ei muuta kuin uusi yritys, nappasin pari kertaa häntä taas hännästä kiinni ja sain ansaitsemani kynsinnät ja puremat käsiini ja rintakehääni. Survoin karvaperseen koppaan, sain oven kiinni ja rupesin pähkäilemään, että millä helvetillä saan tuon oven sidottua kiinni.
Huomasin läheisellä pihalla pyykinkuivaustelineen ja siinä roikkuvan narun, mutta se ei lähemmän kikkailun jälkeen irronnut. Muistin repussani olevan kaiutinpiuhaa ja "mustekalan" (olen aina ollut sitä mieltä, että repussa ei ole koskaan mitään sellaista, jota ei voi joskus tarvita, sen vuoksi repussani onkin lähes kaikkea) tein Harry Houdini solmut ja jatkoin matkaa.
Jostain syystä sain pitkiä katseita kävellessäni tuo pieneläiten teloitushuoneen näköinen kissan kantokoppa kainalossa.
