Marimekko ja keisarin vanhat vaatteet

Osallistuin 1970-luvulla Armi Ratian johdolla järjestettyyn ensimmäiseen IPO:on sekä myös jälkimmäiseen Paakkasen aikana tehtyyn antiin.
Itse tuotteista sanoisin, että räikeäkuvioiset kankaat ovat minulle aiheuttaneet lähinnä päänsärkyä eikä niitä muutoinkaan ole tässä huushollissa nähty.

Alaa tunteva henkilö on minulle kertonut, että silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa 1960 – 1980-luvuilla keskeisin suunnittelukohde oli Вели́кая Социалисти́ческая Револю́ция (siis ei mikään Red October…) ja tyylisuuntana sosialistinen tragikomedia (jota tosin realismiksi kutsuttiin…), joten kankaiden suunnittelu jäi vähälle.

Marimekkoa on turha hakea maailman 50-100 tunnetuimman vaatemerkin tai -suunnittelijan joukosta. Marimekon omien tuotteiden vastaanoton arviossa puhutaan 1950- ja 60-luvuista. Pitäisikö ongelmat tiedostaa?

Meillä suomalaisilla on kuitenkin sellainen käsitys, että Marimekko on maailmalla äärimmäisen tunnettu aivan kuten Paavo Nurmi ja Jean Sibeliuskin. Asian selventämiseksi pyydän lukijoita muistelemaan ulkoa, ketkä ovat 1980-luvun jälkeen pärjänneet pitkänmatkanjuoksussa maailmalla ja mitkä ovat esim. Griegin tunnetuimmat teokset. Tulee tätä ”maailmankuuluisuttakin” vähän suhteutettua.

Suomalaisten uskoa Marimekon valtavaan maineeseen lisää se, että joku Clintonin rouva siellä on joskus pistäytynyt. Taustoitan hiukan asiaa. Oletetaan, että ainoa Suomessa valmistettava tuote ovat kuivatut pässinkivekset (niin se varmaan kohta jo onkin…). Kun USA:n Helsingin lähetystö vinkkaa, rouva Clinton ostaa Billille, tyttärelle ja itselleen kassin täyteen kuivattuja suomalaisia pässinkiveksiä, jotka siis ovat nekin maailmalla äärimmäisen kuuluisia. Mitä rouva Clinton pässinkiveksillä sitten tekee tai jättää tekemättä, meneekin jo valtiosalaisuuksien puolelle.

Marimekko on kokenut historiansa aikana voimakkaita ylä- ja alamäkiä. Vaikka liiketalous oli etenkin Ratian perillisten osalta hukassa, luovuus toimi. Paakkanen piti jonkinlaista balanssia yllä, vaikkei jatkuva retroon palaaminen kovin luovalta vaikuttanutkaan. Amerin alaisuudessa luovuus kärsi ja saman kohtalon pelkään nyt Ihamuotilan aikana toistuvan.

Jälleen kerran tiedotusta ja sen puutteita voi kritisoida. Ensin oltiin hiljaa ja sitten tehtiin Marimekosta uhria. Lopuksi yksi suunnittelija irtisanottiin, joten ehkä toimenpiteisiin olisi pitänyt ryhtyä jo aiemmin?

Selvyyden vuoksi sanon, että esille nostetut plagiointikohut eivät välttämättä täytä tekijänoikeusrikkomuksen tuntomerkkejä. Lienee esim. ilmeistä, että 1960-luvulla otettu valokuva on saanut antaa ”vaikutteita”, vaikka ”vaikutteet” lieneekin saatu suunnilleen läpi piirtämällä.

Toisaalta siitä, mihin juridiikka loppuu, siitä bisnes vasta alkaa. Olennaisin kysymys kuuluu: missä on omaperäisyys? Täällä maakunnassa ihmetyttää, eikö Helsingissä ole enää katuja ja niillä autoja ja ihmisiä? Pitäisikö suunnittelijan hakea vaikutteita vähemmän internetistä ja enemmän sieltä, mitä elämäksi kutsutaan.