Taloutta ja yhteiskuntaa

surevat varmaan nekin kaikki SDP:n puoluetoverit, jotka olivat antamassa hänelle potkut puolueen puheenjohtajan tehtävästä 1991.

Tilalle valittiin Ulf Sundqvist.

Vuonna 1920 Urho Kekkonen päätti asepalveluksensa Helsingin silloisessa autopataljoonassa. Tapahtumassa oli kaksikin erikoista piirrettä. Ensinnäkään palveluspaikasta huolimatta UKK:sta ei koskaan tullut mitään automiestä. Toisekseen hänestä ei liioin tullut upseeria.

Jälkimmäinen asia on siinä mielessä erikoinen, että vuonna 1920 ylioppilaita ei tässä maassa ollut tungokseen asti. UKK ei edes ollut mikä tahansa ylioppilas. Hän oli kookas huippu-urheilijatasoinen nuorukainen ja jo armeijaan astuessaan sotaveteraani vuodelta 1918. Täytyi olla jotain poikkeuksellista taustalla.

Selitykseksi tarjotaan varusmiesaikaista tappelua, mutta ihan mikä hyvänsä nahina ei olisi paljoa merkinnyt.

Joka tapauksessa yksi asia johti moneen muuhun. 1939 UKK olisi 39 v. iässä ollut sopiva mies talvisotaan, jonne moni kansanedustaja lähtikin. Lähtijät vain olivat upseereita, joille löytyi säällisempiä tehtäviä kuin kersantti Kekkoselle.

Ja kun UKK ei ollut itse ollut sodassa, ei hän ollut kenenkään muunkaan sotimisesta kiinnostunut.

Kuten tunnettua, miehet ovat yleensä traumaattisen fiksautuneita rauhanajan asepalveluun, siis siihen muutaman kuukauden luumuiluun ja lusmuiluun. Väitetäänhän erään urheilijankin nukkuneen kasarmilla vain yhden (1) yön.

Kun Kekkosen ikäpolvi asui vuosikausia syöpäläisten seassa korsu-nimisissä maakuopissa jatkuvassa hengenvaarassa ja todisti kavereittensa kuolemia, se jätti jälkensä, mutta sodasta Kekkosen aikana vaiettiin ns. virallisissa yhteyksissä. Kekkosen jälkeen Koiviston kansansuosiota voi selittää myös saman asian kääntöpuolella: 1982 oli erittäin korkea aika saada sotaveteraani presidentiksi.

Martti Turtola on kirjassaan ”Luopumisen tuska” hyvin käsitellyt Kekkosesta näitä em. puolia, joihin minäkin viittaan tuossa

https://play.google.com/store/books/details?id=uWR5DwAAQBAJ&rdot=1&source=gbs_vpt_read&pcampaignid=books_booksearch_viewport

http://hikkaj.blogspot.com/2018/12/kiestingissa-taistelivat-muutkin-kuin.html

https://www.piksu.net/artikkeli/kiestingistä-viipuriin-kertomus-siitä-miten-inhimillisyys-kietoutuu-sotaan

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kiestingista-viipuriin-isani-jouko-vaheen-sotatie/

1970- ja 80-luvuilla isäni Jouko Vahe pyrki saattamaan kirjalliseen muotoon kokemuksiaan jatkosodasta. Suurimman osan ajasta hän oli päätyössä kauppaoppilaitoksen rehtorina ja Rauma tuskin oli mitenkään ihanteellinen paikka tutkimustyöhön. (Tuon ajan menetelmin Helsingin arkistoista ei esim. saanut ns. arkistolainoja Raumalle.)

Eläkkeelle jäätyään Jouko joutui onnettomuuteen, joka vei hänen huomionsa viimeisen näennäisen terveen vuoden aikana ja 1988 alussa hänellä diagnosoitiin parantamaton syöpä, johon hän kuoli huhtikuussa 1988 vasta 66 vuoden iässä. Sotajutut jäivät kesken.

Itse olin valmistunut 1981- 82 historian opettajaksi, jota pari vuotta kokeilinkin päätyönä ennen ryhtymistä täyspäiväiseksi tietokirjailijaksi. Olin tietysti perillä isäni hommista, mutten niihin puuttunut. Hänen kuoltuaan katsoin tarvitsevani riittävän pitkän ajallisen etäisyyden – ja olin toki työllistetty muitten kirjahankkeiden parissa 2016 asti.

Pari vuotta sitten suunnittelin aluksi julkaisevani isäni tekstit sellaisenaan skannattuina netissä. Sukulaiseni Ristomatti Vahe otti kuitenkin perin ystävällisesti hoitaakseen isäni kirjoitusten muuttamisen tekstitiedostoiksi, jolloin tuli mahdollista liittää ne yhdeksi kokonaisuudeksi omien tekstieni kanssa, joissa sijoitan isäni kokemukset poteron tasalla osaksi laajempaa ja helpommin hahmotettavaa kokonaisuutta. Tulos on tuossa https://www.bod.fi/kirjakauppa/kiestingistae-viipuriin-juha-vahe-9789528006572

Tein isänpäivälahjan 30 vuotta ja kolme viikkoa myöhässä.

http://www.piksu.net/artikkeli/sata-vuotta

Kävin katsomassa ja hyvä oli. Jo se, että HS haukkui, on aina varma tae hyvästä laadusta. Itseäni ilahdutti erityisesti se, että elokuvan ”Ilmestyskirja nyt” muotiin tuomasta bensiinin leimauttelusta on päästy eroon. Uusi Tuntematon antaa kranaatinräjähdyksistä luultavasti niin realistisen kuvan kuin se vain on mahdollista. Edelleen olin kovasti ilahtunut, että turkulaistaustainen Hietasen poika pääsee nyt paljon pitemmälle kuin kirjassa…

Ainoa miinuspuoli tulee siitä, että vaikka olenkin joskus ammuntaa harrastanut melko tavalla ja melko isoilla aseilla, en olisi uskonut, että elokuvateatterissakin tarvitaan kuulosuojaimet. Tungin palan paperinenäliinaa kumpaankin korvaan ja se oli ainakin minulle aivan välttämätöntä.

Käykää ehdottomasti katsomassa. Eräät kohtaukset ovat järkyttäviä, mutta on hyvä muistaa, että jotkut ovat kokeneet samanlaisia ihan oikeasti. Tässä sentään vain katsotaan erittäin todentuntuista näyttelemistä.

HS on arvioinut Jukka Kemppisen kirjoittavan Suomen parasta blogia. Olen pääasiassa täysin samaa mieltä.
Kuitenkin jopa hänen kirjoituksiinsa kannattaa suhtautua joskus torjuvasti. Tässä esimerkki.
Kemppinen on julkaissut tietokirjallisuutta lähinnä oikeustieteen alalta. Hän väitteli oikeushistoriasta kulttuurihistorian puolella olosuhteissa, joita eräät pitivät aikoinaan pikkuisen erikoisina (”systemaattista epäsystemaattisuutta”). Kemppisen pätevyyttä historian alalta voi kyseenalaistaa. Kulttuurihistoria on ala, jolle halutessaan voidaan lykätä ilmeisesti mitä vain, kun väitetään lähestymistavan olevan oikean. Hyvin monessa kohtaa on käynyt ilmi, että esim. sotahistoriasta Kemppinen tietää heikosti, vaikka mieluusti siitä kirjoittaakin, hänen isänsä kun oli taistelulentäjä.
Kemppinen: ”Hän siis kertoi, se kun oli vuotta 1964, miten hän jäi ensin patterin ja sitten patteriston ainoaksi hengissä selvinneeksi Ihantalassa. Kukaan kavereista ja naapurin pojista ei edes haavoittunut. Kaikki kuolivat, menivät tohjoksi.” http://kemppinen.blogspot.fi/2016/11/paskiaisista.html?m=0
Tehdäänpä em. sitaatille ns. reality check.
Kalustosta riippuen patteriston määrävahvuus oli noin 700 miestä.
On hämmästyttävää, että paikaksi mainitaan Ihantala. Se oli taistelu, jossa suomalainen puolustus piti pintansa ja tykistö roimi itänaapuria isän kädestä ja olan takaa.
Etulinjan tulenjohdosta tuliasemien kautta huoltoon patteriston ryhmitys kattoi monen monta kilometriä. Kun suomalaiset pysyivät paikallaan, patteriston tuhoamiseen viimeiseen mieheen olisi tarvittu ydinase - eikä edes ihan pientä.
Ennen Ihantalan vaihetta suomalaiset vetäytyivät vauhdikkaasti. Kuitenkaan yhtäkään joukko-osastoa, siis pataljoonaa tai patteristoa, ei menetetty, vaikka materiaalia jäikin taakse runsaasti. Lähde: esim. Halsti 1957.
Suomen kenttätykistön historiassa ei ole mitään mainintaa viimeiseen mieheen tapetusta patteristosta. Sen sijaan kirjan sivulla 420 mainitaan suomalaiset tappiot koko Talin-Ihantalan taistelussa, nimittäin 1100 kaatunutta. Nämä tappiot jakautuvat todellisuudessa 30 pataljoonan ja 20 patteriston kesken, vaikka Kemppisen mukaan yksi patteristo olisi kärsinyt 2/3 kaikista tappioista.
Mennään organisaatiossa eteen- ja alaspäin. Tykistö oli jalkaväen takana, joten jalkaväki kärsi selvästi kovempia tappioita. Tunnetaan moniakin tapauksia, joissa komppanian vahvuus etulinjassa oli pudonnut esim. n. 10 mieheen. Sellaista johti esim. Yrjö Keinonen 1941 lopulla. Kuitenkaan näitäkään komppanioita ei tapettu viimeiseen mieheen. Suurin osa tappioista oli haavoittuneita. Sanottiin, ettei kaveria jätetty ja siihen aikaan se oli täyttä totta eikä mikään tyhjä fraasi.
Sananvapauden puitteissa Jukka Kemppisellä on tietysti täysi oikeus kirjoittaa millaisia satuja haluaa. Se on sitä sananvapautta, mutta teksti pitää ymmärtää pelkäksi hölynpölyksi.
Kun hölynpölyä esittää historian dosentti, asia on erittäin valitettavaa. Dosenteilla on omituinen taipumus valittaa, ettei heitä arvosteta. Turhaa valitusta. Kun tittelin suojista lauotaan tosiasioihin perustumattomia väitteitä, arvovalta ihan itseaiheutetusti ja ansaitusti katoaa.
Väärä tieto on kuin sairaus: se leviää oikeaa tietoa paremmin ja säilyy hengissä paljon sitkeämmin. Kemppinenkin on edistänyt asiaa tavallisen paljon esim. Huhtiniemen ja monen muun osalta.

Aihepiiristä faktapohjalta: http://klaava.fi/?page_id=3018

Jokainen varmaan on joskus ollut tekemisissä työpaikan kanssa, jossa toimenkuvat ovat ns. joustavia. Pekalla, Villellä, Kallella ja Jussilla on vähän työtä ja paljon palkkaa.

Johtaja Timoon nähden Kalle on sukua, Ville opiskelukaveri, Jussi urheilukaveri ja Pekka osaa tuoda itseään tarpeeksi paljon esille. Julkisella sektorilla sopiva jäsenkirja on myös vahva pätevyyden lisääjä.

Tähän kuviteltuun esimerkkiin verrattuna armeijan organisaatio on toisenlainen. Aika harva on kai kuullut, että ensimmäinen komppania olisi yksinään käynyt taistelua kun toisen K:n päällikkö on komentajalle sukua ja kolmas kurssikaveri. Sodan pakko luo oman logiikkansa.

Ihmiskunnan ensimmäisiä organisaatioita oli nimenomaan armeijoilla. Organisaatiosta kiinalaisella Sun Tzulla oli yli 2000 v. sitten käsityksiä, jotka olivat tuntemattomia 1700-luvun alun Euroopassa. Sun Tzu kirjoitti: "Yleensä monien johtaminen on sama kuin harvojen johtaminen. On kyse organisaatiosta On kyse ryhmityksestä ja viestityksestä." 1000-luvulla jKr. elänyt Chan Yu täsmensi: "Sotajoukon johtamiseksi on ensin jaettava vastuualueet komentajille ja heidän apulaisilleen ja määrättävä yksikköjen vahvuudet [luettelee yksikköjen vahvuuksia]."

Edelleenkin ajatus siitä, että tavoitejohtaminen olisi jotenkin uutta, ei pidä paikkaansa. Sellainen oli käytössä jo 1800-luvulla Preussissa nimellä Auftragstaktik.

Preussilaisuuteen liitetään aiheettomasti kovaa karjumista ja kantapäitten kopsahtelua. Sellaisia ominaisuuksia ilmenee kaikissa maailman armeijoissa, mutta juuri preussilaisuuteen liittyi huomattava älyn korostaminen. Tämä ilmeni jo Fredrik Suuressa 1700-luvun lopussa, joka ei tosin osannut siirtää oppejaan riittävästi eteenpäin.

Napoleonin sotien aikoihin preussilainen sotamarsalkka Gneisenau loi periaatteen, jonka mukaan komentajan ja esikuntapäällikön oli oltava yksimielisiä tehdyistä ratkaisuista. Jos näin ei ollut, esikuntapäälliköllä oli oikeus siirtää asia astetta ylemmän komentoportaan päätettäväksi.

Populaareissa yhteyksissä Preussin ja myöhemmin Saksan upseeristoa on pidetty jäykkänä ja fanaattisen kurinalaisena. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Preussin armeijan merkittävä kehittäjä Moltke vanhempi oli monipuolisesti sivistynyt mies.

Hän korosti sitä, että käskyjen tuli olla mahdollisimman lyhyitä, niissä piti välttää liikoja yksityiskohtia ja niissä tuli ilmetä lähinnä vain toiminnan tavoite. Edelleenkään käskyjä ei ollut syytä täydentää uusilla, sillä tilanteet sodassa vaihtelivat jatkuvasti. Mikäli ylempi porras syöttäisi organisaatiota pitkin jatkuvasti uusia käskyjä, käskyt olisivat helposti ristiriitaisia keskenään.

Miten tavoitteeseen päästiin, jätettiin kentälle olleiden komentajien päätettäväksi, sillä he tunsivat tilanteen parhaiten eikä aikaa viestin vaihtoon aina ollut. Menettelyä kutsutaan siis termillä Auftragstaktik ja sitä kuvataan tarinalla, jossa prinssi Fredrik Karl kritisoi majuria taktisesta virheestä, jolloin majuri vetosi hallitsijalta saamaansa määräykseen. Prinssin vastauksen väitetään kuuluneen "Hänen majesteettinsa ylensi teidät majuriksi, koska hän uskoi teidän pystyvän arvioimaan, milloin hänen käskyjään ei pidä totella."

Kun alempia komentoportaita kannustettiin aloitteellisuuteen, väistämätön seuraus tietysti oli, että virheitä tapahtui. Moltke painotti sitä, ettei upseereja pitäisi niinkään rangaista tehdyistä virheistä kuin aloitekyvyn puutteesta. Oltiin siis hyvin kaukana esim. Stalinin ajan NL:sta.

Jotta alempi komentoporras olisi ymmärtänyt esimiestensä ajatuksia, jokainen upseeri piti kouluttaa tehtäviin, jotka huomattavasti ylittivät hänen kulloisenkin asemansa. Siten pataljoonankomentajan piti tietää, miten prikaati toimi ja prikaatinkomentajan piti tietää samat asiat armeijakunnasta. Tällainen järjestelmä nosti tietenkin upseeriston tasoa ja loi suuren johtajareservin.

Päälähde:

http://klaava.fi/?page_id=3018

Tämä nyt jälleen on varmaan kovin tosikkomainen käsitys, mutta katsoin sunnuntaina tv:stä elokuvaa Hiljaisuus. Rekvisiittaan oli paljon satsattu, mutta miksi ihmeessä tarinan alku oli pitänyt sijoittaa kevättalveen 1944? Se oli nimittäin sotavuosien hiljaisinta aikaa, mitä elokuvasta ei ollenkaan huomaa.
Elokuvan aihe, kaatuneitten käsittely, on toki omaperäinen, mutta jos oikein kunnon realismia olisi haluttu, kesä 1944 olisi ollut parempi vaihtoehto. Kesäkuun 10. päivästä heinäkuulle reilun kuukauden taistelut tuottivat tappioita kesäkuukausina vauhdikkaammin kuin 1941. Ruumiitten mätänemisen estämiseksi niitä piti välillä haudata ja kaivaa uudelleen esille lopullista hautaamista varten. Jonkun piti sekin työ tehdä.