Tossa kesän alussa laitoin itselleni tavoitteen/haasteen/unelmakkeen että 31.12 pitäs olla 500 haikua kasassa. Se tuntui kaukaiselta ja ylitsepääsemättömältä. Mistä ihmeestä kitistäisin aiheita noin moneen haikuun? En ollut aktiivisesti vääntänyt haikuja tuolloin kuin 2-3kk, ja tuntui että ei enää keksi paljoa mitä sanoa 17 tavulla, sanat ja lauseet loppuu kesken, ja ideat ja muut. Mutta eipä olekaan tullut isompia notkahduksia, tuskin yli 6 päivää ilman haikua. Ja monia päiviä tai jopa tunteja jolloin 10-15 haikua. Olen tietenkin yrittänyt kuitenkin myös pitää tason hyvänä, enkä mitä vaan 5-7-5 tavun pötköjä paperiin tunkenut. Teemat ja tyylit vaihdelleet. Vai, miten on, kun luet haikujani, mikä tuntuu olevan yleisin teema? Löytyykö mitään pääpiirteitä? Mikä on yleisin tyyli? Eli siis aiheen käsittelytapa? En ole paljoa taakseni katsellut että mitä sinne on tullut laitettua, eli itselläni ei ole paljoa havaintoa että mitä linjoja noista saattaisi löytää. Monesta haikusta voisin toki tehdä pitkän sepustuksen, mutta ei kaikkea kerkeä. Mieluummin teen uusia haikuja, kuin jauhan asiaa jostain vanhasta haikusta. Kun kuitenkin sitä rautalangasta vääntämistä ei tarvitsisi, jos lukija lukisi haikun niin kuin se ei olisi netistä löytyvä peräkkäisten sanojen pätkä, VAAN RUNO. Runojen luennassa tärkeää on se että jokaiselle runolle antaa 5-15 min. Miettii ja pohtii, tulkitsee, hyppyyttelee sanoja kielen päällä, ja kupeella, imaisee kurkkuunsa, menee ruokalevolle.
Mutta voihan Paavo Lipposen pappatunturi sentään, kun nämä onkin täällä monitorin takana, ja se on klik klik ja hiirijumppa jatkuu. 20 haikun pötkö on luettu minuutissa. Viestiä ei ole saatu, vain häivähdys jostain summittaisesta, ja siihenkään ei kehdata hiljentyä. On niin helppo dissata joitakin 17 tavun runoja ja surffia vaan eteenpäin. On hauskempaa katsoa YouTubesta jotain huumorivideota kuin syventyä johonkin haikuun jossa on aiheena vakava asia, kuten ihmisen tunne-elämä, tai maailma.
Blogissa oleva haiku ei kuitenkaan ole mikään näytelmä jota istutaan katsomassa pimeässä satojen ihmisten keskellä, pehmeällä tuolilla, ja musiikki ja valot ja lavasteet ja hivenen ylinäytellyt eleet voimistavat näytelmän sanomaa. Ehkä mukana on tunnettuja näyttelijöitäkin ja näytelmä on kuumaa kamaa mediassa ja monia muita syitä jotka auttaa ihmistä paneutumaan näytelmään, ilman että samalla Communicatorilla pelaavat Wowia tai säätävät joululahjalistaa. Siksi haikujen tuottama katharsis jää harvinaiseksi. Ja mikä vittu edes on joku sellainen kuin "katharsis"?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Katharsis
En usko Salkkareiden tms vahvistavan elämänhalua. Enintään se saa hetkeksi unohtamaan että elämän force on alhaalla tai suht leppoisan neutraali löperö kökkö.
Mutta ei mun oikeesti pitäny muuta laittaa kuin parin lauseen alustus ja sitten näitä haikuja jotka sen 500 haikun (=8500 tavun) rajatiskin ylittää. Joten tässäpä niitä eli ne. 496 niitä oli ennestään blogissani eli tässä seuraavat. On muuten hyvähkö sää ulkona. Mutta tässä siis tuoreimpia haikupulleroita:
On unohtunut
tunne silloin kun peilin
edessä kaksi.
Alkon hinnasto
lehahtaa kotkan lailla
sängyn aalloille.
Mietin koko yön
sinua ja unohdin
että on talvi.
[tää on numero 500, eli 67% väkivaltaisempi kuin 300:]
Muistan keskellä
ajatusta sinusta:
ei ole kesä.
"Mitäs tuossa on",
kysäisen kellarissa.
"Isäs adressit."
Yksinäisyyden
symboliksiko minut
Kosmokseen pantiin?
Osa osalta
setelikin hajaantuu
kuin kokemukset.
[503]
Tanka:
Onkohan rakkaus
vain mustikkainen leima
panon kyljessä,
syljellä hangattava,
tyystin kyllästyttyään?
(Ei tietenkään oikea rakkaus ole, mutta siis se josta useimmiten on kyse kun rakkaus-sanan verbijohdannaisen ihmiset (suomalaiset) suoltavat. Jos 51% ihmisistä käyttää useimmiten banaanista sanaa "koira", eikö banaani silloin OLE "koira"? Ja sama jos koira-sanan sanoessaan ihmiset useimmiten tarkoittavat banaania. Jos jollain sanalla siis useimmiten tarkoitetaan jotain asiaa, eikö silloin voisi sanoa että se-sana=se-asia? Mitä muuta on sana kuin merkkijono/äännerivi jolla yritetään viestiä tietty asia? Jos kirjaimet k, o, i, r, a peräkkäin olevalla merkkijonolla useimmat yrittää viestiä keltaisen makean kaarevan hedelmän, niin, kuka voisi sanoa että ei koira ole banaani, koira on koira ja banaani on banaani, miksi kutsutte banaania koiraksi. Ja mitä on rakkaus? Se on sana jota käytetään jostain asiasta. Useimmiten se asia on se että tykkää panna jotakuta. Jonka on, miten lie tietoisesti, leimannut rakkauden leimalla, kuin teurasporsaan. Olisihan monien mielestä varmaan epämukavaa jatkuvasti jyystää jotakuta ketä kohtaan ei tunne "rakkautta". Mutta kun sertifiointiaspekti on kunnossa, ei probleemaa ole. Kunnes leima kuluu pois, tai sen haluaa pois, tajuttuaan tehneensä virhearvion. Onko kyseessä uskonnollisen kasvatuksen tulos, haluamme tuntea rakastavamme jotta emme tuntisi itseämme kamaliksi ihmisiksi jos jatkuvasti panemme yhtä ja samaa. Ja uskonnot ovat tuhatvuotisia, eli ovatko ne jo sulautuneet geeneihimme? Lukeeko DNA:ssa "only fuck if you love"? Miten oli luolamiehillä tämän asian laita? Millainen moraalikoodi heillä oli panemisen suhteen? Oliko heillä sanaa rakkaudelle? Kuuluiko heidän rakkaus-sanansa näin: paneminen? Tosin heidän omalla kielellään, eli joku pitkä murjaisu parin vokaalin tanniinisena sekoituksena.
Oikea rakkaus(tm) on jotain jota rakkaus-sana dissaa. Ja mitä tarkoittaa dissata? Miten varma olet että se useimmille muille tarkoittaa samaa kuin sinulle, tai minulle? Eikö ole hyvä että useimmiten on melko selvää että useimmat sanat tarkoittavat melko suuresti melko samaa useimmille. Vaikka, kyllä ihan perussanoistakin löytää isoja eroja.
Naisen sanomana "ystävä" vrt heteromiehen sanomana "ystävä".
"muutama"
"mieto"
"tuima"
"vasta" vai "vihta"
Turkulaisen sanomana "tippus" vrt epäturkulaisen sanomana "tippus"
Paljonko sinulle on muutama? 5 vai 7? Onko nyt hyvä sää miettiä muutaman syvintä olemusta?
Mutta eikö olekin hyvä asia että meillä on sanaton allekirjoittamaton suulla lausumaton sopimus siitä että useimmat sanat koemme samalla tavalla. Se edesauttaa meitä viestimään, kertomaan, ilmaisemaan toisillemme kaikenlaista, mikä taas auttaa meitä muodostamaan kuvaa toisistamme, mikä taas auttaa siihen että haluammeko lähentyä vai loitontua, mikä taas auttaa siihen että mitä tapahtuu minulle ja sinulle - pysymmekö kaukaisina, vai tulemmeko läheisiksi, ja jos tulemme, niin se taas voi johtaa vaikka millaisiin huikeisiin tapahtumasarjoihin, esim siihen että käymme poimimassa sieniä kivaan koriin.
Esim nyt kun sanon että alan juoda kahvia niin tiedät melko tarkalleen mitä alan tehdä. Et ehkä tiedä juonko kylmää tai kuumaa, maidolla tai ilman, kupista vai mukista, mutta kuitenkin sellaista nestemäistä kahvipensaan tuotoksista veden avulla pannuun tuunattua. Vai kattilaan. Vai termospulloon. Vai ehkä jopa termostaattiin. Suun kautta kuitenkin juon. Se on helppo arvata. "Kaikki" tiedämme mitä tarkoittaa: juoda. Se ei ole sitä että otan pipetillä 3 tippaa ja ruiskutan vasemman ukkovarpaan kynnen alle, ja hankaan sitten patteriin. Juoda. Miten ihanan yksinkertainen asia. Eikö olekin. Nyt siis juomaan. Kylmää mustaa kahvia, maustekaakun kanssa.
