Sulkakynä

Viime talven vietin poikaystäväni kanssa Kaakkois-Aasiassa ja haluamme toteuttaa tämän retken uudestaan. Tosin nyt suunnitelmissamme on asua kolme kuukautta vain ja ainoastaan Kambodzan pääkaupungissa Phnom Penhissä. Rakastuimme viime reissulla tuohon kaupunkiin, vaikka sillä kuulemma vaarallinen ja paha maine onkin. Itse en nähnyt pahuutta missään, mielestäni ympärilläni oli vain ystävällisiä ihmisiä, ränsistyneitä rakennuksia, paljon skoottereita ja lämmin aurinko. Elämä oli helppoa ja halpaa. Ja tosi mahtavaa! Tai no, tottakai, enhän tehnyt siellä mutta kuin nautin elämästä ja tutustuin uuteen kulttuuriin. Tulevalle reissulle voisin kehitellä itselleni jotain kehittävää tekemistäkin. Ehkä joku harrastus? Voisin keksiä itselleni jotain urheillullista ja luovaa tekemistä. Aion myös hiota englantini kuntoon.

Mutta ennen kuin pääsemme Aasiaan, pitää hoitaa monta juttua pois alta. Ensinnäkin rahan säästäminen on ollut kesästä lähtien projektinani. Tämä projekti on sujunut kivasti, mutta sen täytyy jatkua lentokoneemme nousuun asti. Meidän täytyy myös hankkia A-hepatiitti rokote, eli terveyskeskukseen on soitettava lähipäivinä. Eurot pitää jossain vaiheessa muuttaa Usa:n dollareiksi ja Kambodzan viisumi pitää hankkia. Ai niin, se hankitaan vasta Phnom Penhin lentokentällä. Passi? On voimassa. Meidän vuokra-asunnon kohtalo ei ole vielä ratkennut, mutta toivottavasti saamme tähän jonkun ali-vuokralaisen. Se tietää paperitöitä. Jos emme saa ketään, se tietää asunnon irtisanomista. Saa nähdä kuinka käy. Tottakai matkalaukut pitää pakata, mutta olen niin innoissani lähdöstämme, että pakkaamisen olen käytännössä jo tehnyt. Määräaikainen työsuhteeni loppuu tämän vuoden viimeinen päivä, eli töistä ei tarvitse murehtia. Niin ja joulun sekä uuden vuoden vietot ovat viettävänä, mutta sitten tämä paketti alkaa olemaan valmis ja voimme suunnata Kambodzan aurinkoon.

Viime kerralla kun lähdimme Aasiaan, minulla oli melko sekasortoinen olo. Sanoin itseni irti vakituisesta työpaikastani ja lähdin ensimmäistä kertaan pitkäksi aikaa ulkomaille. En tiennyt yhtään, mikä minua odottaa ja viihdynkö lainkaan Kambodzassa tai sen naapurimaissa. Tällä kertaa lähtömme on siis paljon mielyttävämpi, kun tiedän kohteemme olevan yksi lempikaupungeistani. Pidän siitä, miten Kambodza ”puhuttelee” minua. Sähköt saattavat katketa milloin vain, vettä ei välttämättä tule kraanasta, pienet liskot ja torakat voivat yllättää missä vain ja raajaton lapsi saattaa kerjätä minulta rahaa kadulla. Aurinko lämmittää joka päivä, hedelmät ovat tuoreita, liikenne on kaaottinen, ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, eikä mikään maksa juuri mitään. Eikä mikään ole juurikaan kiellettyä. Kambobzassa eläminen sallitaan. Ihanaa päästä sinne pian takaisin. <3

Olen ollut asiakaspalvelualalla viisi vuotta ja kaupan tätinä olen toiminut muutaman kuukauden. Näen siis ihmisiä paljon työvuoroni aikana ja palvellessani teen samalla havaintoja asiakkaista. Vaikka suurin osa asiakkaista ovat mukavia tai peräti todella mukavia, aina kassalleni tulee ne muutamat, jotka hämmentävät minua epäkohteliaisuudellaan. Jotkut asiakkaat eivät vastaa tervehdykseeni. Tämä asia on tietenkin hyvin pieni ongelma koko universumissamme, mutta minua tämä ärsyttää todella paljon. Siis TODELLA PALJON. Itse en voisi ikinä olla moikkaamatta myyjää tai ylipäätänsä ketään, joka palvelee minua. Oikeastaan luulen tervehtiväni aina, jos joku tervehtii minua. Ihan sama missä ja kuka. Mutta varsinkin, jos menen kassalle maksamaan ostokseni ja myyjä ottaa minuun katsekontaktin ja sanoo iloisesti hei tai moi, en voisi olla vastaamatta. Miksi olisin? Näin kuitenkin jotkut ihmiset toimivat. Yleensä nämä samat kaverit jättävät myös kiittämättä, tai jos mahdollista, eivät puhu ollenkaan mitään kassalla olo aikana. Se on mielestäni outoa ja ennen kaikkea epäkohteliasta. Raivoni kiehahtaa aina, kun iloiseen tervehdykseeni vastataan ”sininen lm” tai pelkällä hiljaisuudella. Vaikka olenkin ”vain kassatyttö”, minua ei tarvitse komentaa kuin koiraa. Vai tarvitseeko? Meille kassatyypeille on kuitenkin helppo purkaa omaa huonoa oloa ja elämäänsä, mutta ehkä joku yrittää myös kohottaa omaa itsetuntoaan. Ehkä joku tuntee ylemyyden tunnetta, kun tietää saavansa sen mitä haluaa, vaikka olisi kuinka inhottava kaupankassalle. Voisiko olla niin? Vai onko heillä vain huono päivä? Vai kiinnittävätkö he itse ollenkaan tähän huomiota? Ehkä heiltä puuttuu kotikasvatus ja käytöstavat? Tai ehkä he ovat vain ärsyttäviä ihmisiä.

Asiakaspalvelu on mielestäni mielenkiintoinen laji. Vaikka välillä kohtaankin niitä vähemmän mukavia asiakkaita, pidän silti asiakaspalvelussa olemisesta. Erilaisten ihmisten kohtaaminen on hienoa ja tilannetaju sekä pelisilmä kehittyy koko ajan. Mielestäni tutustun itse itseenikin asiakaspalvelutilanteissa. Näen kuinka reagoin eri tilanteisiin ja toisaalta, kuinka ehkä haluaisin reagoida joihinkin tilanteisiin. Varsinkin hankalissa tilanteissa tämä näkyy: Jos asiakas suuttuu (aiheesta tai aiheetta) hänellä on kaikki aseet käytettävissä. Hän voi huutaa ja raivota, sekä haukkua minut maasta taivaaseen. Mitä minä siinä voin tehdä? Vaikka mieleni tekisi antaa samalla mitalla takaisin, joudun vain pahoittelemaan ja hymyilemään asiakaspalveluhymyäni. Toki aidot ajatukseni ovat: ”Mene runkkari helvettiin mun silmistä.” Mutta on nurinkurista, että se jolla olisi anteeksipyydettävää, ei sitä pyydä, vaan sen sijaan se pyytää, jolla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Onkohan tämä mahdollista vain asiakaspalvelutilanteissa? Tietenkin on muistettava, että asiakkaan viha ei kohdistu henkilökohtaisesti minuun, minä vain satun olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kerran tosin eräs asiakas raivostui minulle, kun minulla oli kuulemma tyhmä ilme. Se varmaan oli ihan henkilökohtaisesti minulle tarkoitettu vihanpurkaus.

Mutta ehdottomasti työvuoroni asiakkaat koostuvat niistä mukavista ja iloisista ihmisistä, jotka saavat myös minulle hyvän mielen. On hienoa, jos voi revetä nauramaan tuntemattoman ihmisen kanssa, tai saa piristettyä jonkun toisen päivää. Kaupankassa ei ole minun unelmatyöni, vaan väliaikainen tulonlähteeni, mutta asiakkaiden avulla teen työstäni kivempaa. Mottoni onkin töissä, että palvelen ihmiset ihmisinä, enkä asiakkaina. Mielestäni siinä on ero.

Muistan ala-asteella minun ensimmäisen englannintuntini. Opettajamme kysyi, mitä englanninkielisiä sanoja osaamme ennestään. Viittasin reippaasti ja kerroin maidon olevan milk. Olin ylpeä itsestäni ja ajattelin englannin opiskelun alkaneen hyvin. Tämä voitonriemu kuitenkin karisi joka englannintuntini jälkeen, sillä huomasin kielen opiskelun olevan minulle hyvin haastavaa. Huomasin myös pian, että olin luokan huonoin oppilas englannissa. Olin luokan huonoin vielä ylä-asteella ja toisen asteen opiskeluissa. Mielestäni tämä oli ennen kaikkea noloa, sillä kyllähän kaikki nykyään englantia osaa. Opiskeluiden jälkeen kun olen astellut työelämään, olen aina toivonut, ettei kielitaidottomuuteni tulisi esiin. Yllätyksekseni työelämässä olen huomannut, etten olekaan ainut ihminen maailmassa, joka ei osaa puhua englantia. Meitä on yllättävän paljon ja tämä fakta lohduttaa minua suuresti. Vaikka nykyään kehtaankin reippaasti kertoa englanninkielen taidottomuudestani, se ei minua kansainvälisille poluille vie. En tiedä haluaisinko sitä edes, mutta avoimia työpaikkoja selaillessa joudun karsimaan kaikki työtehtävät, joissa edellytetään englanninkielen taitoa. Minua myös jännittää tai miltei arveluttaa hakea opiskelupaikkoihin, joissa englanti on läsnä niin hakuvaiheessa kuin opiskeluvaiheessakin. Lisäksi jos olen ulkomailla, en tosiaankaan tutustu uusiin ihmisiin, vaan sönkötän vain sen mikä on pakko. Mutta koska haluan selvitä työhaastattelusta englanniksi, sekä ehkä mennä vielä koulunpenkille tai avata suuni reissatessani maailmalla, minulla on vain yksi vaihtoehto: Opetella englantia.

Englanninkieli iskostuu aina vain enemmän ja enemmän ympärillemme. Tv-mainoksissa, radiomainoksissa, bussipysäkkimainoksissa mainostetaan englanniksi todella usein. Nytkin istun keittiönpöytämme äärellä kirjoittamassa ja päivän Hesari lepää pöydällä. Lehden kannessa lukee: Designed for design. Käteni ulottuvilla on myös huulirasvani, jossa ei lue sanaakaan suomeksi. Kaikki on englanniksi. Jos kirjaudun facebookiin, englanninkieli kukoistaa päivityksissä. Niin ja jo sana facebook. Englanniksi. Jotta pärjäisin tässä englanninkielisessä maailmassa ja oppisin tämän kielen, aloitan ihan alkeista. Olen lainanut kirjastosta kirjan nimeltä Magic English. Tämän kuvasanakirjan avulla ja Disneyn hahmojen parissa opettelen englanninkielistä sanastoa. Miettikää, olen 24v. merkonomi ja opiskelen englanninkielisiä sanoja lasten kirjasta. Mutta on kyllä hyvä kirja! Suosittelen kaikille, jotka kelluvat kanssani samassa veneessä. Kun on sanavarasto kunnossa, ei ole enää niin mahdotonta muodostaa lauseita. Ennen kaikkea pitää vain rohkesti muodostaa niitä lauseita ja yrittää puhua englantia. Mitä sitten jos puheesani on aluksi kielioppivirheitä? Pitää muistaa, että jos joku puhuu minulle todella huonoa suomea, niin silti minä ymmärrän pointin. Kyllähän tämä kaava toimii toisinkin päin. Eli rohkeasti vain höpöttämään englanniksi. Kirjoittaa aion myös, mutta en blogiini. Kirjoitan englanniksi ainakin näin aluksi vain pöytälaatikolleni.

Luulen, että ihmiset jotka hallitsevat englanninkielen, heidän elämänsä on yksinkertaisesti helpompaa. He voivat hakea sitä työ- ja opikselupaikkaa mitä haluavat, he eivät saa paniikkikohtausta, jos joku puhuu heille englantia ja he ymmärtävät mitä sen Hesarin kannessa oleva teksi tarkoitti. Tähtäänpä itse tuohon samaan, jotta saan enemmän portteja auki ympärilläni.

Syksy on tuonut mukanaan kauniin ruskan ja todella kolean ilman. Ainakin minun osaltani takki on vaihtunut toppatakkiin ja huivi paksuimpaan huiviin mitä kaapista löytyy. Mutta hienoja ilmoja on viime päivinä riittänyt, syksy osaa halutessaan olla hyvin kaunis. Syksy on lisäksi antelias, sillä se tuo mukanaan ruokaa: sieniä löytyy ja riistaruokaa saa metsästää. Me kannamme poikaystäväni kanssa kortemme kekoon siten, että minä sienestän ja hän metsästää. Olen tänä syksynä käynyt pari kertaa metsässä keräämässä ja pakkasessa on nyt muutama rasia suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. (En paljasta hyviä sienipaikkojani, jotta jatkossakin saan pakasterasiani täyteen.) Koska poikaystäväni harrastaa metsästystä, saamme pakkaseemme myös mm. riekkoa ja hirveä.

Metsästys on mielestäni aika mielenkiintoinen harrastus. Voin myöntää, että joskus olen ollut se tekopyhä, joka on miettinyt kuinka joku voi ampua söpöjä metsäneläimiä, samalla kun olen syönyt sikanautajauhelihaa. Nykyään näen asian siten, että parasta olisi varmaan siirtyä kokonaan riistalihaan, sillä ne söpöt metsäneläimet saavat elää onnellista elämää luonnossa. Ne eivät ole olleet vankeudessa tai ahtaissa tiloissa, eikä niiden elämä ole ollut yhtä helvettiä. On surullista, miten huonoissa oloissa meillä Suomessakin pidetään kanoja, sikoja ja lehmiä. En uskalla näiden eläinten oloista alkaa liiaksi puhumaan, sillä en ole ottanut asiasta tarpeeksi selvää, mutta luulen riistaeläinten eläneen parempaa elämää. Ja se maistuu myös lautasella! Kun ruokana on metsässä asunut hirvi ja lisukkeena itse poimitut suppilovahverot, ruoka maistuu puhtaalta ja todella hyvältä. Mielestäni on myös hienoa, että metsästä löytyy niin hyvää ruokaa. Itse tosin varmaan jatkossakin toimin vain sienten poimijana, sillä vaikka liputankin riistalihan puolesta, en ainakaan vielä pysty itse ampumaan mitään. En kirjaimellisesti mitään, en edes tölkkiä, sillä en voi sietää sitä pamahdusta mikä haulikosta tai kivääristä lähtee. Ilmakiväärillä uskallan ampua, mutta siihen se jää. Mutta jos aseesta ei lähtisi mitään ääntä, pystyisinkö silloin ampumaan mitään eläintä? Voi olla, että ehkä voisin ampua jonkun riistalinnun, koska minulla ei ole mitään tunteita niitä kohtaan. Onko minulla sitten hirviä kohtaan tunteita? Ei, mutta se on niin iso eläin, tuntuisi että todella tappaisin sen. Enkä jänistäkään ampuisi, koska se on liian söpö. Olen miettinyt sitäkin, että onko moraalisesti oiken syödä eläintä, jos ei pysty sitä itse ampumaan? En tiedä, mutta jos se on moraalisesti väärin, niin pyydän anteeksi kaikilta riistaeläimiltä. Ja toki myös sikanautakanoilta.

Hienointa metsästyksessä ehkä kuitenkin on ihmisen ja koiran välinen yhteistyö. Molemmat tietävät tehtävänsä ja heillä on yhteinen päämäärä. Molemmin puolinen kunnioitus on nähtävissä, samoin kuin koiran tyytyväisyys elämäänsä. Tai itse ainakin olen saanut tällaisen kuvan metsästäjän ja koiran välisestä suhteesta. On ollut kiva olla sivusta seuraajana, kun metsästyskoiraa on koulutettu tehtäviinsä. Kouluttaminen vaatii kärsivällisyyttä, yhtä lailla molemmilta. Mutta kouluttamisvaiheessa koiran ja omistajan side lujittuu, mikä näkyy (toivottavasti) metsästysretkillä. Ja varmaan myös kotisohvalla.

Kun olin lapsi ja minulta kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin samantien eläinlääkäri. Tämä suunnitelma piti noin 15v. asti, kunnes muutin uravalintaani eläintenhoitajaksi. Muutaman vuoden päästä tämäkin ajatus kaikkoni ja aloin miettimään toimittajan uraa. Radiotoimittaja oli muistaakseni ensimmäinen haave, mutta tv-toimittaja ja lehtitoimittaja ovat seikkailleet haaveissani yhtälailla. Seikkailevat ehkä edelleenkin, sillä vielä vuosi sitten opiskelin avoimessa ammattikorkeakoulussa journalismia.

Mutta jos kysyn itseltäni nyt, mikä minusta tulee isona, pieni paniikin poikanen kasvaa sisälläni. Alan nimittäin kohta jo olemaan ”se iso”, eikä minun pitäisi enää esittää tätä kysymystä itselleni. Minun pitäisi kai jo toteuttaa itseäni työelämässä. Vastaus kysymykseen on kuitenkin kirjailija. Ja soppa on valmis! Kirjailijaksi. Se ei varmasti ole se helpoin tie ja joudun painimaan ammatinvalintani eteen aikalailla yksin. Kirjailijaksi ei voi opiskella kolmessa vuodessa koulussa ja sen jälkeen voisi hakea töitä kirjailijan papereilla. Ei. Minun täytyy jollain konstilla vakuuttaa kustannusyhtiöt, ihmiset ja itseni. Tiedän, että tämä tapahtuu ainoastaan kirjoittamalla. Kirjoita, lue, elä on yksi vinkki, jonka olen bongannut netistä kirjailijoiksi haaveileville. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minulla on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään en usko itseeni tarpeeksi. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku päivä tienaisin elantoni kirjailijana ja opuksiani olisi myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ennemmin näen itseni vielä 45v. lähettelemässä säälittäviä novellikokoelmia eri kustantamoihin ja elätän itseni kaupan tätinä. Rämpisin vain urahaaveissani ja olisin onneton. Eli jotenkin minun pitää valaa itseeni rohkeutta, luottamusta ja rockia.

Toinen ongelmani on itseasiassa hyvin ironinen: En keksi mistä kirjoittaisin. Jos mietin kirjoittavani novellin ja hahmottelen sen juonta, tapahtumia, henkilöitä, tyrmään kaikki ideat heti kättelyssä. Kaikki ideat tuntuvat huonoilta ja ontuvilta. Mielestäni mielikuvitukseni on paska, enkä saa paperille kuin jotain teksin alkuja. Toisaalta, se mitä saan kyhäiltyä, on kai ihan hyvää materiaalia, mutta en osaa rakentaa ja kasvattaa tarinaani. Tarvitsisin kai jonkun äidinkielenopettajan pyytämään minua laatimaan jotain, koska silloin minunkin kynä sauhuaa. Ainakin näin oli vielä omilla äidinkielen tunneillani, silloin sain jopa kunniakirjan kirjoittamisesta.

Jos mietin kirjailijan työtä, josta en tietenkään oikeasti tiedä mitään, voisin kuitenkin kuvitella sen sopivan minulle. Edellyttäen tietenkin, että keksin jonkun punaisen langan ja uskon itseeni enemmän kuin muuhun. Mutta ajatus työskentelystä omassa kotona, kirjastossa tai kahvilassa kuulostaa ihanalta. Ei tarvitsisi käyttää mitään noloja työvaatteita, eikä juosta kellon kanssa työvuoroon. Ei näkisi ärsyttäviä työkavereita, vaan seuranaan olisi itse luomat hahmot. Työ olisi luovaa ja itsenäistä. Voisi kehittyä koko ajan kirjoittajana ja voisi imeä ideoita kaikesta kuulemastaan ja näkemästään. Kyllä, jos se olisi tätä, niin tykkäisin. Nyt kun kirjoitin edes nämä ajtukseni ylös, innostuin entisestään tästä vaihtoehdosta. Miksi en yrittäisi? Yhtäkään hyvää syytä ei ole. En menetä mitään, jos yritän tehdä haavestani totta. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen! Kirjoitan erilaisia juttuja ja yritän olla olematta liian ankara itselleni. Vaikka kirjoittaisin kuinka huonoja juttuja, niin kunhan kirjoitan. Tällä idealla porskutan nyt eteenpäin.

Nytpä siis kirjoitan blogiani. Nuo äskeiset kappaleet kelpanevat johdannosta ja jatkossa kirjoittelelen tänne elämästäni. En olisi ikinä uskonut, että tulisin pitämään blogia omasta arjestani Vantaalla. Jos käyn töissä säännöllisesti ja seurustelen onnellisesti, niin eihän se ketään kiinnosta? Mutta päädyin tähän aiheeseen kolmesta syystä: Päiväkirjamaista blogia on helppo pitää, saan aiheen/otsikon mistä kirjoittaa ja tykkään tästä ideasta jo nyt. Tuntuu, että edes yritän tehdä jotain haaveammattini eteen. Toisaalta tykkään tästä bloggailustakin aika lailla.