Yrittäjä vs. Ihminen

Olen edellisen laman tuote, 90-luvun nuori, joka tottui kirppareihin hiljenevässä teollisuuskaupungissa, jossa jokaisessa kodissa oli ainakin toinen vanhemmista työttömänä tai lomautettuna. Vähän niin kuin nytkin, 2015.

Minä ja perheeni selvisimme lamasta melko hyvin, sillä olimme tottuneita nuukailijoita isän epäsäännöllisen rakennustyön vuoksi ja äidillä oli kunnan virka.

Aloitin työurani 13-vuotiaana siivoamalla tuttavan kampaamoa käteispalkalla ja keräämällä kesäisin mansikoita. Säästin pitkän pennin muotivaatteissa, kun purin hyvän kirpparivaatteen kaavoiksi ja ompelin mallin mukaan palahallin kankaista uusia luomuksia.

Sieltä ysäriltä se sitten lähti, minun yrittäjätarinani, vaikken sitä itse arvannutkaan. Luomuksillani alkoi olla yläkoulun käytävillä kysyntää, ja kun kaverit saivat stereot tai mopon, tein minä omilla rahoillani ensimmäisen investointini ja ostin saumurin.

Saumuri palveli minua vielä yrityskäytössä kolme ensimmäistä vuotta, kun aloittelin ompelimoa nousukauden alkaessa 2000-luvun alussa. En silloin ymmärtänyt olevani eri rotua korkeakouluissa aloittavien ystävieni kanssa.

Heräsin karuun todellisuuteen, kun rakas lahjalapseni uudesta parisuhteestani totesi painiessani yrityksen tulevaisuuteen liittyvien ongelmien ja oman väsymykseni kanssa:
”Mikset sä voisi olla niin kuin Mikon äiti? Se käy postissa töissä, sillä on säännölliset työajat ja –päivät ja se saa palkkaa, jolla niiden perhe tekee kaikkea kivaa, käy lomilla ja sillai. Ja sitä paitsi Mikon äiti ehtii käydä jumpassa ja leipoa, niillä on hyviä muffinseja”

Niin. Istuin hiljaa, kerrankin, ja mietin. Miksen tosiaan laittanut vaan lappua luukulle ja mennyt töihin? Elämä olisi helpompaa ja turvallisempaa, olisi aikaa harrastaa.

Ajattelin julkaista ajatukseni Facebookissa, mutta aloin käydä läpi kavereitani ja löysin onnellisia palkkatyöläisiä vain kourallisen. Lähes jokainen kaverini oli ja on edelleen yrittäjä, yrittäjän puoliso, yrittäjäperheen lapsi, osa-aikayrittäjä tai entinen yrittäjä. Vuosien saatossa olen hakeutunut kaltaisteni pariin, tullut paremmin juttuun toisten yrittäjien kanssa, jotka ymmärtävät mistä puhun, kun puhun alveista, inventaariosta, kamalan kallista lomarahoista ja verottajan uusista oikuista.

Olin kyllästynyt selittämään työssäkäyville tutuille, miksi minä joustan työajoissa, miksi minulla ei huikeista hinnoistani huolimatta ole suuri palkka ja hieno auto. Olen myös kyllästynyt selittämääni montako euroa heidän työnantajansa oikeasti maksaa eläkettä ja ties mitä vakuutusta ja maksua sen omasta palkasta pidätettävän prosenttiosuuden lisäksi.

Hengitin siis syvään ja huikkasin pojalle: ”Niin kivaa kuin minustakin olisi, että sitä vapaata ja rahaa olisi enemmän, niin tiedäthän sä, ettei kaikki voi olla Postilla töissä? Yrityksiä ja yrittäjiä pitää olla, jotta saadaan tarpeeksi verorahoja koulujen ja teiden ylläpitoon ja työpaikkoja muille. Ja osalla yrittäjistä kyllä jää enemmänkin käteen, varmasti meilläkin vielä joskus. ”

”Joo, kyllä mä tiedän, mutta saahan sitä toivoa. Enkä mä sitä paitsi oo tyhmä, oon kuunnellut yhteiskuntaopissa ja osaan lukea lehtiäkin, eli kyllä mä tiedän, miten tää maailma pyörii!” totesi poikani.

Se sai minut ajattelemaan:

Mitä tapahtuu alakoulun ja työelämän välissä, jos palkkatyöläisen ja yrittäjän maailmat ovat niin kaukana toisistaan, että toisen puhe tuntuu vieraalta kieleltä?

Päätin kirjoittaa sanaston, jonka saatte luettavaksi ensi viikolla.

Kirjoittaja on 34-vuotias ompelija, joka on ollut yrittäjä liian kauan, muttei aio siirtyä postin palvelukseen edes kantamalla