Yrittäjyydestä puhutaan nyt paljon. Otsikoissa raikaa, miten nuoret haluavat yrittäjiksi tai miten työttömiksi jääneille viiskymppisille ammattilaisille ei ole muuta mahdollisuutta. Polkuja on kuitenkin monia - niin vapaaehtoisia kuin pakotettuja. Merkittävää on se, että yrittäjä haluaa tehdä osaamaansa työtä ja ansaita sillä elantonsa.
Vuosi sitten olin itse tilanteessa, jossa mikään tekeminen ei tuntunut riittävältä yrityksessä, jolle tein palkkatöitä. Uuvuin, mietin arvojani ja sitä, ”mitä haluan tehdä isona”. Suoritin työtehtäviäni liukuhihnalta, en jaksanut enää kehittää, saati suorittaa. Minut oli hiljaittain nimetty yrityksen johtoryhmään ja olin siitä hyvin ylpeä, vaikka takaraivossa kolkutti epäily, että en kulje nyt sitä tietä, jota minun pitäisi kulkea. Työpaikan/työnantajan vaihdoskaan ei olisi tilanteessa auttanut.
Olin jo muutamia vuosia aiemmin iltaisilla kävelylenkeillä miettinyt toiminimen perustamista. Pohdin aihetta ja liikeideaa, joka nousisi siivilleen ja pitäisi perhettä leivänsyrjässä – tai ainakin pankkilainojen -ja korkojen maksukykyä yllä, jos mies toisi muuten ruuan pöytään ja rahoittaisi lasten harrastuksia. Moni tuttavapiirissä piti minua hieman hulluna, kun jätin hyväpalkkaisen vakiduunin. Mutta minkäs teet, jos veri vetää jo kolmannessa polvessa yrittäjyyden tielle. Vaarini oli puuseppä ja isäni öljypoltinkorjaaja. Käsityöläinen minäkin siis sielultani, työkalunani tosin "kynä".
Ei liene yllätys, että eniten alkutaipaleen aloitusta hankaloitti raha. Pakollisia kuluja lähti juoksemaan heti tammikuussa, mutta ensimmäiset laskut asiakkaille kirjoitin vasta huhtikuussa. Ne sain pankkitilille toukokuussa. Kesäkuussa maksuun langennut ennakkoverolappukin kummitteli monesti unissa ja mietin, mistä ne tonnit kaivaisin. Kerrottakoon myös, etten mielestäni ollut epärealistinen arvioidessani vuoden liikevoittoani. Päinvastoin. Hatusta repäiseminen on ei-valmiita asiakkuuksia omaavalle tai käsityöyrittäjälle todella hankala case.
Olinko kuullut starttirahasta? Tietenkin olin, mutta olin myös kuullut sen byrokratiasta ja lippulappusista, joita joutuisin väsäämään. Lomakkeita en pelkää, mutta näennäistä selvittelyä kylläkin. Eikä starttiraha ole automaatio, jonka kaikki saavat. Olin törmännyt kokemuksiin, joissa hakemusrumban jälkeen vastaus oli ”ei”. Lisäksi ensimmäinen asiakkaani kolkutti ovella, ja halusin näyttäytyä heille ”oikeana yrityksenä” Y-tunnuksineen. Rekisteröin siis yritykseni ja lainasin kevään aikana perheeni lomamatkasäästökassan tyhjäksi, jotta saatoin maksaa YELit, puhelin- ja laitekulut sekä muutamat muut pakolliset hankinnat. Koska itselleni ei tuloja herunut, lopetin kaiken kuluttamisen tavallisena kansalaisena. Mies maksoi onneksi perheen pakollisia menoja. Ei elämä olisi ilman sitä toiminutkaan.
En malta olla puhumatta ihan vähän myös arvonlisäveroista. Se onkin mielenkiintoinen aihe, eikä logiikaltaan mene heti järkeeni. Ihan jo senkin takia, että itselleni ei olisi tullut mieleenkään, että tienaisin muka niin vähän, ettei ALV-raja ylittyisi ja voisin siksi hyväuskoisesti jättää sen laskuttamatta asiakkaalta. Tarkoituksenanihan on elättää itseni yrittäjyydellä. Haloo, ei silloin mikään vähäisen liiketoiminnan 8500 euron raja riitä mihinkään (ja terveisiä poliitikoille - eikä kyllä 10.000:kaan)!!!
Päivääkään en vuoden yrittäjäkokemuksellani kuitenkaan vaihtaisi pois. Tästä jatketaan ja jos #sori15-teesit menevät laajemmin päättäjien tajuntaan ja aktualisoituvat, niin laajentuminen ja työnantajaksi ryhtyminenkään eivät olisi poissuljettu vaihtoehto.
Tia, helsinkiläinen viestintäyrittäjä ja 3 kouluikäisen äiti
Seuraathan meitä myös Facebookissa #sori15 ja facebook.com/sori15projekti
